http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> UKK:n kansallispuisto >> kesäkuu 2007
Ajankohta: 11.-15.6.2007
Kohde: Aittajärveltä etelään ja takaisin
Retkikunnan jäsenet:
Minna (minä), Ruska, Savu, Sampo, Siri ja Lumo
Prologi
Olen sairastanut koko kevään sitkeää keuhkoputkentulehdusta, jonka takia olen joutunut makoilemaan hiihtovaelluksen sijasta pääsiäisen pyhät lähes kokonaan kämpillä ja jättämään väliin helatorstain melontareissun. Viime syyskuun Muotkan vaelluskin meni plörinäksi sairastaessa. Niinpä stressi on nyt hirmuinen, mahdanko tervehtyä tarpeeksi, vai meneekö tämäkin loma mönkään. Sitä en kyllä kestäisi. Teen ovelan harhautusliikkeen; teeskentelen itselleni etten ole menossa minnekään. Vasta viime hetkillä alan pakkailla kapineita rinkkaan. Ihan hyvä taktiikka, tauti ei ehdi iskeä uudelleen eikä kovin paljoa tärkeätä unohdu kotiin (mitäpä suolalla, ruuat ovat muutenkin usein niin suolaisia).
Varusteosasto aiheuttaa päänvaivaa. Viime kesän jäljiltä olen todennut vaelluskenkäni minulle vääränlaisiksi, ne ovat liian tilavat jalkaani, mikä aiheuttaa vaikeassa maastossa hölskymistä ja polvien kipeytymistä. En kuitenkaan onnistu hankkimaan sopivia kenkiä ennen reissua, joten Alaskat saavat kelvata. Onneksi on uudet, tosipaksut Bridgedalen Summit -sukat, josko niillä saisi popot istumaan edes vähän tiukemmin.
Olen työpaikan vaikutuksesta joutunut jälleen myös ostovimman valtaan ja hankkinut 40-litraisen Haglöfs Matrix -repun. Saan päähäni kokeilla viikon vaellustavaroiden pakkaamista siihen. Järkytyksekseni ne mahtuvat, vaikka minulla on ruokia lukuunottamatta kaikki yhteiset tarvikkeet! Ruuillekin jää vielä tilaa. Olen jo vähällä laskea itseni siis kevytretkeilijöiden kastiin ja lähteä Matrixilla matkaan, mutta reppua selkään sovitellessa totean kuitenkin sen 13 kilon painoisena painavan ikävästi kipeään välilevyyni. Sama vaikutus on työkaveriltani kokeeksi lainaamallani Milletin Khumbulla, jonka säädöt loppuvat minulle kesken, joten rinkaksikin päätyy vanha uskollinen kapistus. Hangatkoon liian leveät viilekkeet sitten kaulaa jos sattuu T-paitakelejä olemaan, se on pieni paha kun rinkka muuten istuu selässä taivaallisen hyvin.
Lähtöä edeltävänä iltana reuhuan vielä lenkkipolulla teltan kanssa. Vanha kunnon Rakkas saa pintaansa kyllästeen, koska olen katsellut säätiedotuksia, jotka lupaavat Koilliskairaan kosteaa keliä. Onneksi en kehtaa levittää telttaa kotipihaan vaan lymyän sen kanssa metsässä, niin karmean epätasaisesti aine pintaan asettuu. Teltta näyttää siltä kuin olisin kaatanut sen päälle pari litraa jugurttia.
Koiraosastokin saa osansa varustelusta. Lumolle hankin Alaskanmalamuuttiyhdistyksen tarvikevälityksestä tavattoman hienon joustavan monitoimitaluttimen. Reput sille on tilattu Globetrotterista jo aiemmin, tai oikeastaan Savu saa vanhemman oikeudella uudet ja Lumolle kierrätetään Savun kuusi vuotta vanhat reput. Työkaverit nauravat kun ostan Lumon remmin vyölle kiinnittämistä varten kiipeilijöiden käyttämän karabiinihaan, jonka pitäisi kestää 600 kg veto. No, kyllä kai fysiikan lakien mukaisesti 13.5-kiloisen porokoiran massa voi kehittää tuollaisen voiman kun oikein ponkaisee... Ruokapuolellakin koirille on uutuutta luvassa; olen alkanut syöttää barffareille pieniä määriä uutta, täysin viljatonta Orijen-nappulaa, jota ne nyt saavat reissuunkin kuivalihan, -mahan, -keuhkon ja -kalan lisäksi. Lumon repuille kertyy painoa n. 1.5 kiloa (ruokien lisäksi kyydissä myös molempien valjaat), Savulle vähän enemmän, kun se kantaa myös karstan (molemmilla on karvanlähtö), pienet ruokakipot ja kevyet pyyhetilkut.
Oma rinkka on niin kevyt, kolmentoista kilon paikkeilla, etten ole uskoa silmiäni ja tarkistan vielä moneen kertaan etten ole unohtanut esim. makuupussia. Tuossa painossa kun on kaasu, keitin, teltta ja muut yhteiset tarvikkeet, joista osa on tarkoitus siirtää Ruskan rinkkaan. Ruokaakin on jo vähän mukana, tosin aimo annos lisää pakataan vielä matkan varrella. Olen kai onnistunut karsimaan vaateosastoa, koska uusi makuupussikin painaa 500 g enemmän kuin entinen. Mukavaa, kremppapolvet ja selkä eivät suinkaan valita! Sauvat lähtevät silti mukaan, toki jo senkin vuoksi että niitä tarvitaan teltan pystytykseen. Rakkasin sisäteltta on edelleen kauniin punainen, en ole aikeistani huolimatta ehtinyt kuin ajatella uuden sisäteltan ompelua hyttysverkkokankaasta. Ehkä ensi kesäksi.
Perjantaina lyhyen työpäivän jälkeen en ole pysyä Crocseissani kun lähden kaasuttelemaan Lahteen. Matkalla näen pahan liikenneonnettomuuden, joka hidastaa vähän tahtiani. Tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elossa ja matkalla pohjoiseen. Loman tarpeessa olen jo ollutkin, ja on ihanaa vihdoin olla terve. Mieliala on siis korkealla ajellessani mukavassa säässä ilmastoidulla yhden hengen Mondeollani, joka on tupaten täynnä minua, koiria ja tavaraa. Lahdessa pysäköimme kulkupelini parkkitaloon ja siirrämme koirat ja tavarat kahden hengen Chrysler Grand Voyager -tila-autoon, joka tulee tupaten täyteen meitä, koiria ja tavaraa.
Matka sujuu hissuksiin ja perusteellisesti. Kuopioon ehditään illaksi Essua hoitoon viemään, mutta päätetäänkin jäädä myös itse, tosin vain yhdeksi yöksi. Hyvin mahtuu kolme naista, viisi lapinporokoiraa ja yksi mudi pieneen rivitalokaksioon. Liekki tosin huokaisee varmasti hyvin kuuluvasti helpotuksesta, kun vain mudi jää lauantaipäivänä taloon.
Toteamme Suomen kiinnostavaksi matkailukohteeksi ja pysähtelemme ahkerasti. Mehän olemme lomalla eikä lomalla saa olla kiire. Perinteinen "äkkiä Lappiin ja rinkka selkkään" -tyyli saa nyt väistyä kun toteutamme kiireetöntä loma-ajatusta. Iisalmen Koljonvirralla ihailemme Juhanin Ahon lapsuuden pihapiiriä ja Suomen vanhinta sota-aittaa. Vieremältä puolestaan löytyy 300 vuotta vanha mänty.
Matkalla Haapavedelle huomaamme tien poskessa viitan "Korkatin luontopolku". Sinne oitis tepastelemaan helteessä. Polun opastustaulujen kuvitukset ovat paikallisen ala-asteen oppilaiden käsialaa, todella hienoja. Emme löydä opaskartan lupaamaa uintipaikkaa, mutta ehkä siinä ei olisi saanut koiria uittaakaan.
Haapavedellä on pakko käydä tutustumassa Nora-instituuttiin, koska Ruskan isomummo on sen aikoinaan perustanut. Oulussa saadaan Immin ja Eskon luona kahvit ja jätetään Marikalle kota lainaksi. Niinpä emme todellakaan ole vielä lauantai-iltana rinkka selässä vaan saavumme Rovaniemelle hyvin myöhään ja aika kylmässä säässä.
Loistavallani tuurillani saan sunnuntaina kiusakseni erittäin kivuliaat kuukautiset. Särkylääkettä kuluu eikä paljon naurata. Onneksi olemme lomalla. Ajamme nelisenkymmentä kilometriä Rovaniemeltä eteenpäin Palojärven rannalle mökille viettämään kaunista ja lämmintä kesäpäivää ja pakkailemaan rinkkoihin ruokia. Lomafiilis on katossa olosta huolimatta.
Maanantai 11.6.07
Maanantaina käymme vielä Rovaniemellä kaupassa ostamassa voita, leipää ja keksejä. Sitten vihdoin suuntaamme auton nokan kohti pohjoista. Napapiiri ylittyy reilusti iltapäivän puolella, satelee hissuksiin vettä. Soitan Koilliskairan luontokeskukseen ja kysyn ajo-ohjeet Aittajärvelle. Tyttö langan toisessa päässä varoittaa, että viimeiset kolme kilometriä tiestä ovat huonossa kunnossa, linja-autolla ei pääse perille saakka. Mietimme voidaanko meidän pienoinen tila-automme laskea linja-autoksi kaikkine kuormineen. Tie on kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa, ja pääsemme perille Aittajärvelle iltakymmenen aikaan. Parkkipaikalla on puolen tusinaa autoa, laavulla ei ole ketään yöpymässä. Sataa vettä ja väsyttää. Päätämme yöpyä autossa ja lähteä tiistai-aamuna virkeinä taipaleelle. Joudumme kuitenkin virittämään makuusijat auton takaosaan, koska keskiosassa on tällä kertaa koirien häkit, joten edes näillä varren mitoilla emme mahdu oikaisemaan jalkoja suoraksi. Niinpä yö kuluu vähän levottomissa merkeissä. Yllättävän pitkään unta kuitenkin riittää. Olemme vasta aloittelemassa aamutoimia kun paikalle pyyhältää autolla kaksi vanhempaa pariskuntaa pikkureppuineen ja sauvoineen. Sarviojalle ovat suuntaamassa, kuten mekin. Saavat muutaman tunnin etumatkan, koska perinteisesti meidän liikkellelähtömme kestää.. ja kestää.. ja kestää.. Minä vielä hattu päässä epäonnistun etäisyyksien arvioinneissa ja isken pääni parikin kivuliasta kertaa auton takaluukkuun. Toisella kertaa osuu silmään ja tekee todella kipeää, hetken heilun hämärän rajamailla, mutta onneksi ei tunnu käyneen pahemmin, silmä on ehjä eikä päästäkään tule verta. Lopulta on rinkat pakattu ja autonkin kaaosta edes vähän organisoitu. On aika lähteä katsomaan miten Suomujoen ylitys sujuu.
Virtaus joessa on reipas, mutta vesi ei ole kovin korkealla (tai kun en ole aiemmin paikalla käynyt niin vertailupohja tietenkin puuttuu). Päätämme kahlata ensin viemään rinkat, sitten yksittäin koirat. Juuri kun olemme aloittamassa operaatiota, saapuu vastarannalle pariskunta rhodesiankoiran kanssa. Joutuvat sateessa odottelemaan pitkän tovin, sillä teutarointi apuvaijereiden kanssa ei ole ihan helppo nakki. Saamme kuitenkin lopulta koko konkkaronkan joen toiselle puolelle, Lumonkin, joka ei ole koskaan ennen joutunut uimaan ja kahlannutkin on vain syyskuisesta, matalasta Kielajoesta. Kyllä vähän nolottaa, kun rhodesiankoiran omistaja kahlaa vaijereista kiinni pitämättä noin vain joen yli - 40-kiloinen koira sylissään! Meille ei siis tullut mieleenkään koittaa josko voisi olla käyttämättä niitä himputin narusysteemejä... No, oppia ikä kaikki. Ja meidän koiramme sentään suoriutuivat koitoksesta ihan omin avuin! Valjaat ja omalle vyötärölle kiinnitetty naru olivat kyllä tarpeen, sillä ihan varmasti olisi muuten virta koirat vienyt pahimmassa kohdassa mukanaan.
Pienessä tihkusateessa lähdemme polun vietäviksi. Rinkka tuntuu kevyeltä, polvituet vähän hiertävät mutta muuten ei ole kipuja jaloissa. Kelloa minulla ei ole mukana, mutta välillä tulee kamerasta katsottua aikaa. Ihan hämmästyn todetessani miten vauhdilla aika kiitää kun tuntuu ettei kilometrejä ole kovin runsaasti vielä karttunut. Ei olekaan, aikaa menee kenossa roikkuvien koirien reppujen säätämiseen, riekkojen, puiden, maisemien ja lähteiden valokuvaamiseen, lähteistä juomiseen, sadevaatteiden riisumiseen, ruuanlaittoon ja syömiseen. Maistan ensimmäistä kertaa Realin turskapataa, mutta ei jää viimeiseksi. Tavattoman herkullinen kalaperunasapuska!
Ruokatauon yhteydessä paljastuu Kriisi. "Annatko leivät" - tuo viaton kysymys johtaa epäuskon leviämiseen kumppanini kasvoille. "Ei mulla ole leipiä". Minnan Perinteinen Vaelluskirous on siis iskenyt - olemme unohtaneet leivät ja keksit autoon! Ihan vähällä sadattelulla emme tilanteesta selviä. Mietimme jopa takaisin kääntymistä ja leipien hakua, matka ei olisi kovin pitkä kilometreissä, mutta kahlauksineen kaikkineen kuitenkin sen verran vaivalloinen, että päätämme kestää mokamme kuin naiset. Onhan meillä onneksi paketti pizzanmakuisia riisikakkuja ja aamukahvilla voi leivän sijasta nauttia myslipatukan. Siellähän ne Väinämöisen palttoonnapit sitten odottelevat meitä kun autolle palaamme. Täytyy myöntää, että jos tuossa vaiheessa olisimme tienneet miten nälkä voi oikeasti tulla ilman ruisleipää, olisimme vaikka juosseet takaisin Aittajärvelle leipäpussia noutamaan.
Jossain vaiheessa toteamme, että voisi olla mukavampi leiriytyä sateettomana hetkenä, kuin jatkaa Sarviojalle kenties kaatosateessa. Lähteen läheltä löytyy mukava, tasainen leiripaikka, joten heitämme rinkat selästä, pystytämme teltan, ruokimme koirat, keitämme iltakaakaot ja nautimme säännöstellysti yhdet riisikakut per nenu, ja kömmimme makuupusseihin. Kun Ruska vetäisee oven kiinni, alkaa sataa kovemmin. On ihanaa kaivautua uuden "kesäpussini" (myydään 4 vuodenajan pussina..) lämpimään syleilyyn. Koirat löytävät kukin oman lokeronsa ja pian olemme koko joukkue unessa.
Tiistai 12.6.07
Aamulla herään sateen ropinaan. Piipahdan pikaisesti ulkona toteamassa asian laidan. Kukaan koirista ei ole pirteänä pystyssä, omituista. Kaikki jatkavat kuorsaustaan. Minäkin palaan jatkamaan univelkojen maksua. Kun lopulta könyämme yhdentoista aikaan ulos teltasta, ei enää sada. Kannatti nukkua, on paljon mukavampaa pakata tavarat ja teltta kuivana. Tosin taivaalla ajelehtii synkkiä mustia pilvimassoja, mutta ne tuntuvat aina ohittavan meidät jommalta kummalta puolelta. Aamukahvi maistuu ilman leipääkin, ja onhan meillä puuroa ja mustikkakeittoa. Puolikas myslipatukka saa ajaa kahvileivän asian. Molemmat puhumme kuitenkin haaveellisesti palttoonnapeista, jotka maistuisivat ihanalta voin ja juuston kanssa, mutta päätämme sitten koittaa unohtaa mokomat käntyt kun ne eivät kuitenkaan nyt millään telepaattisellakaan keinolla luoksemme voi saapua.
Ei meillä kelloa katsella, mutta se lienee lähempänä kahta kuin yhtä kun lopulta laittaudumme matkaan Kuotmuttipäiden yli kohti Sarviojaa. Oikea nilkkani tuntuu kipeältä, saan siis lisätä vikalistaani uuden tuttavuuden. Päätän n:nen kerran paneutua vaelluskenkien ostoon kesän aikana, ettei syysreissulla tulisi jalkaongelmia liian isojen popojen vuoksi. Melkein naurattaa, että työkseni myyn ihmisille kenkiä ja korostan aina niiden sopivuuden ehdotonta tärkeyttä, ja sitten lähden itse kompuroimaan vääränlaisissa kengissä. Niin, tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Pätee muuten monessa muussakin asiassa.
Sää on välillä jopa aurinkoinen, jolloin tulee kuuma, ja välillä taas tuuli puhaltaa vilakasti pohjoisesta. Vaatteiden kanssa säätäminen antaa hyviä tekosyitä pysähtelylle ja valokuvaamiselle. Minä huomaan ikäväkseni, että olen kärttyinen paitsi kipujen takia, myös nälästä. Suolapähkinöiden napostelu ei tunnu riittävän, leipää tekee koko ajan mieli. Jostain käsittämättömäksi jääneestä syystä meillä ei ole suklaatakaan mukana kuin yksi pienenpieni levy ja siitä koitamme säästellä kahvin kanssa nautittavaksi. Siripiriä sentään löytyy Ruskan taskusta suuhuni välillä kun alan olla liikaa sen tarpeessa. Harmittaa vietävästi kun itsekin tajuan, että olo ei ole hyvä, verensokeri heittelee aivan liikaa. Tiedän olevani välillä erittäin huonoa seuraa. Onneksi koirat sentään käyttäytyvät oikein mallikelpoisesti niin ei tarvitse niiden takia hermojaan kiristellä. Mitä nyt Savu välillä tunkee itseään kaikkiin mahdollisiin kivenkoloihin katsomaan voisiko sinne tehdä pesän ja synnyttää pesueellisen pentuja, joita se siis odottaa vain mielikuvituksessaan. Lumo kävelee kuitenkin tavattoman hienosti ja poukkoilematta reput selässään, vetääkin vain lähinnä silloin kun muut menevät edellä ja välimatka kasvaa liian suureksi. Rakas pieni retkikoiraoppilaani!
Maisemat ovat huikaisevan kauniit, lumilaikkuja ja raikasta viherrystä näkyy siellä täällä tumman, jylhän rakan seassa. Koirat, etenkin Lumo, riemastuvat kun osumme lumelle. Sen kuperkeikoista ei ole tulla loppua! Pidämmme lounastaukoa pohjoistuulen tuivertamalla rinteellä ja ihailemme edessä avautuvaa loputonta tunturimerta, joka näyttää juuri sellaiselta kuin Saariselällä kuuluukin näyttää. Hyvä ruoka, parempi mieli, ja minustakin tulee taas uusi ihminen, edes hetkeksi, vaikka kuivattu tonnikala ruuassa pistääkin meidät epäilemään että syömme poroa. Ehkä kuivatut sapuskat kannattaisi käyttää kuitenkin saman vuoden puolella eikä säästellä seuraaviin reissuihin, tulisi luultavasti tuoreempia makuelämyksiä.
Laskeudumme alaspäin tunturikoivikon läpi ja seuraamme Sarvijoen vartta kulkevaa polkua. Olen ensimmäistä kertaa Saariselällä sulan maan aikaan sitten elokuun 2000, ja totean jälleen pitäväni alueesta kovasti. Täällä on kaikkea, on jokia, puroja, lehtoja, männiköitä, nummia, rakkaa, paljakkaa, korkeata ja matalaa. On polkuja ja polutonta. Jo tässä vaiheessa päätän, että idemmäksikin on vielä joskus päästävä, paljon päitä odottaa nousijaansa.
Illalla saavumme Sarviojan tuvalle, jossa näyttää olevan porukkaa jonkin verran ulkona odottavista rinkoista päätellen. Telttapaikoillakin on yksi teltta ja yksi Tuntsan vaelluskota, ja minun tulee heti omaani ikävä. Oi miksi lainasinkaan sen kaverille ja otimme itse teltan! Hyttysiäkään ei vielä juurikaan ole, ja ainahan voisi ottaa rankiset... syysreissulle kota kyllä pääsee mukaan, senkin päätöksen teen siinä telttapaikkaa katsellessamme. Paikka löytyy tuvan takaa vähän syrjempää ja saamme leirin pystyyn, pääsemme iltapesulle ja syömään lakisääteisiä riisikakkujamme. Viimeinen ajatus tänäänkin taitaa olla se onneton leipä, koska iltapalan jälkeenkin minulle jää nälkä. Ilma on kuitenkin kaunis, pienenpieni sadekuuro vain ripsaisee. On lämmintä, ei tarvitse sulatella hyytynyttä takapuoltaan villahousuilla kuten edellisenä iltana. Suunnittelemme seuraavalle päivälle rinkatonta nähtävyyskäyntiä Paratiisikuruun ja Ukselmapäälle. On mukavan rauhallinen tunnelma. Tuntuu melkein siltä, että en ansaitse tätä kaikkea, kun olen ollut niin kireä. Mutta vain melkein. Ehkä paranen, ehkä kivut hellittävät, ehkä ei ole koko ajan nälkä, ehkä tulen kiltimmäksi. Lupaan yrittää.
Keskiviikko 13.6.07
Aamu venähtää taas aamupäiväksi ennen kuin saamme itsemme ylös. Kylläpä sitä univelkaa onkin kertynyt työkiireiden ja sairastamisen kourissa. Aurinko paistaa ja linnut livertävät kun lähden tyhjentyneeseen tupaan puuronkeittoon. Ja silloin tapahtuu Ihme. Seinällä roikkuu paketillinen koulunäkkileipää, "ota tästä" se huutaa. Jonkun kotiinpäin suunnanneen vaeltajatoverin ylimääräinen lasti, joka pelastaa meidän reissumme! Syömme näkkäriä aamukahvilla aivan hurmiossa. Enpä usko sen koskaan ennen maistuneen niin hyvältä. Jännittävintä on, että Ruska kertoo illalla saaneensa hyvin luottavaisen ajatuksen, että jollain konstilla meille varmaan löytyy leipää, että kyllä esi-isien henget sen meille järjestävät.
Retkikunnalla kaikki hyvin, päivärepussa näkkäriä ja muuta evästä, aurinko paistaa ja nokka näyttää Paratiisikurua kohti.
Ensimmäinen kriisi tulee jo lähtiessä kun pitäisi ylittää puro. Aamupalasta on jo liian kauan aikaa ja minulla verensokeri taas matalalla, joten jostain syystä alan kiukutella kuin pieni lapsi. Autolla loukkaamani silmääkin pakottaa ja särkee, samoin turvonnutta oikeaa nilkkaa. Olen vähällä jättää koko päiväretken väliin, mutta onneksi Ruska saa suostuteltua minut kuitenkin mukaan. Hän ottaa ja kantaa koirat puron yli etteivät ne kastelisi itseään läpimäriksi, sillä vaikka nukkumaanmenoon onkin useampi tunti aikaa, emme halua riskeerata tähän asti kuivina pysyneitä untuvapussejamme.
Pienen suolapähkinätankkauksen ja puron viilentävän veden vaikutuksesta olotilani kohenee ja lähdemme hyväntuulisina kulkemaan Vaulopään rinnettä sivuavaa kaunista polkua. Erässä maisemallisesti pysäyttävässä kohdassa irrotamme koirat valjaista ja laitamme ne riviin istua nakottamaan kuvattavaksi. VÄÄRÄ LIIKE! Juuri sillä hetkellähän tietenkin polkua pitkin lähestyy pariskunta ja Sampo tekee haukkuhälytyksen rynnäten samalla tulijoita kohti. Nassit yhtyvät ryntäykseen, eivät sentään hauku, ja Lumo tottelee heti kutsua. Ruska lähtee pyydystämään Sampoa ja Siriä ja minä laitan Lumon remmiin, mutta mitä tekee silloin luotettava retkeilyvalioni Savu, joka on tähän asti vain istunut paikoillaan haukkumassa? Ryntää haukkuen pariskunnan jalkoihin eikä tottele vaikka kuinka komennan! Olen aivan tolaltani moisen edessä, Savu on niin totaalinen pölkkypää vahtiessaan kulkijoita monen metrin matkan ennenkuin saan sen hallintaani. Kyllä olen vihainen, ja nolottaakin aivan kauheasti, koska tuskin selityksistä huolimatta nuo kaksi leppoisan tuntuista vaeltajaa kuitenkaan uskoivat että koirat olivat irrallaan vain kuvanoton ajan. Meniköhän maine kaikilta koiran kanssa vaeltajilta kertarysäyksellä. Enkä ehtinyt sitä kuvaakaan saada, Ruskan järkkäri oli onneksi nopeampi tallentamaan tilanteen.
Kiukkuista puhinaani lukuunottamatta taival taittuu mukavissa tunnelmissa. Ei ole kylmä eikä kuuma, ei tuule liikaa mutta ei ole hyttysiäkään, eikä sada vettä. Kaarramme Paratiisikuruun alhaalta käsin ja olemme aivan haltioissamme. Lunta on vielä paikoin paksusti tunturien pohjoisrinteillä ja kuruissa, maisema on niin keväinen ja uljas kuin vain olla saattaa. Kurun pohjalla solisee pieni puro, josta täytämme vesipullot. Vastaan tulee nuori pariskunta lapinkoiran kanssa, joka saa tietysti meidän bitcheiltä kunnon haukut, Sampo sen sijaan herrasmiehenä käy tyttöstä nuuhkimassa. Toinenkin vaeltajapari askeltaa kiivasta tahtia rinnettä alas sauvat käsissään ja pienet reput selässään, mutta sen jälkeen emme tapaa ketään. Syömme lounasta kurun mutkassa, lammen rannassa. Lammen yllä kaartuu vielä paksu lumipatja. Syönnin ja ahkeran valokuvaamisen jälkeen nousemme voimaimme tunnossa ylös Ukselmapäälle.
Aurinko tulee enemmän esiin ja valaisee koko Saariselän tunturialueen joka suuntaan. On hyvä olo, kaikki kivut ja kolotukset unohtuvat. Maisema on kaunis ja rauhoittava. Tulen ajatelleeksi erästä tuttavaani, joka joskus sanoi, ettei pidä Lapista kun siellä on niin karua. Ympäröivästä, kumpuilevasta tunturimaasta ei saa karua tekemälläkään, vaikka paikoin rinteet ovat aivan paljaalla rakalla. Kaikki ne kukat ja vihreät koivikot ja puronuomat siellä väleissä tekevät kokonaisuudesta niin upean luonnon kollaasin, että ihailemme näkyä pitkään, hartaasti ja usealta suunnalta, ennenkuin lähdemme suuntaamaan Hattupään kautta alas ja takaisin Sarviojalle. Matkalla Ruska saa Sampon ja Savun riehaantumaan laskemalla pyllymäkeä Ortliebin karttapussilla kun osumme pitkän lumijuonteen kohdalle. Lumessa on muutenkin mukava kävellä vaivaiskoivikon sijasta.Takaisin leirissä olemme iltakymmenen jälkeen. Kyllä näkkileipäiltapala taas maistuukin ja sen jälkeen on ihana kuukahtaa uneen.
Torstai 14.6.07
Seuraavana päivänä lähdemme jo suuntaamaan takaisin kohti autoa. Tarkoitus on kuitenkin viipyä matkalla vielä yksi yö, eikä tee heikkoakaan saada taas koko aamupäivää kulumaan leirin pakkaamiseen. Kirjoitan tuvan vieraskirjaan, kiitän vielä mielessäni tuntematonta vaeltajaa näkkileipäpaketista ja lähdemme nousemaan Kaarnepäälle. Alkaa olla hyttysiä, koirille jo kiusaksi asti. Ylempänä onneksi vähemmän. Turvonnutta nilkkaani särkee, mutta yllättävän hyvin onnistuu kävely kuitenkin. Päiväretki ilman rinkan painoa oli varmaankin hyväksi, vaikkakaan nytkään ei rinkka tunnu painavalta, olisiko lähtöpainokin ollut jossain 16 kilon tietämillä ja nyt on syöty jo parisen kiloa ruokaa pois.
Kaarnepään huipulla eksymme hetkeksi toisistamme. Minä jään pukemaan takkia päälleni kylmän tuulen yllätettyä, Ruska nousee sillä välin huipulle ottamaan kuvia. Minä luulen, että on tarkoitus jatkaa huipun länsipuolen sivuitse alaspäin, Ruska luulee että tulen huipulle perässä tai odotan siinä missä olen*. Jatkan ensin eteen- ja alaspäin, lopulta nousen takaisin ylös, kierrän huipulle, mutta Ruskaa ja koiria ei vain näy. Lopulta päästän omat koirat irti kun Savun haukuttamisestakaan ei ole apua. Lumo kirmaa reput pomppien tunturin tasaista, mutta näkyväisyyden estävistä "hyllyistä" koostuvaa lakea ja yhtäkkiä tulee luokseni ja hyppää päin. Samassa näen Ruskan, Sampon ja Sirin kauempana alapuolellani. Lumo on siis tehnyt loistavan kertovan ilmaisun, jota olemme etsintäreeneissä muutamaan kertaan ehtineet kevään kuluessa harjoitella!
*) Retkikumppanin huomautus: hän oli ajatellut näkevänsä minut huipulta ja saavansa sitten kiinni, eikä itse asiassa ole edelleenkään ihan selvää pitikö mennä huipun itä- vai länsipuolelta. Joten eipä ihme, että eksyttiin toisistamme.
Pienen vaahtoamisen jälkeen sovimme, että vastaisuudessa varmistetaan, että molemmat tietävät minnepäin ollaan menossa, ennenkuin erotaan. Yllättävän äkkiä avotunturissakin voi toisen kadottaa tyystin näkyvistä eikä ääni todellakaan kanna. Kännykän olisi tietysti voinut kaivaa repusta avuksi, jos ei olisi näitä viisaita koiria.
Jälleen kauniissa maisemissa vietetyn ruokatauon jälkeen laskeudumme alaspäin ja tunnistamme kiven, josta otin kuvan aiemmin tulomatkalla.
Saavumme tutunnäköiseen, keloja harmaanaan olevaan männikköön, ja löydämme sopivan leiripaikan läheltä puroa. Hyttysiä on nyt jo niin paljon, että iltapesulla käyminen tuottaa monta kutiavaa paukamaa selkään ja alaosastoon. Iltapalalla maistuu näkkileipä, jääkin vielä monta palaa. Järjestelemme koiria telttaan ja toteamme Rakkasin parannustarpeen - pitkille sivuille on sisätelttaan saatava kiristysnarut, jotta roikkuva kangas saadaan pois naamalta. Viimeisen yön kunniaksi sekoitamme nukkumajärjestyksen, patjatkin menevät ihan kummallisesti kieroon teltassa, ja Sampolle jää naurettavan pieni lokonen, jossa se kääntyilee ja äheltää koko yön niin ettei Ruska saa kunnolla nukuttua. Minä vetelen autuaana unia kolme koiraa vieressäni, tosin vain yksi, Lumo, ihan kainalossa. Untuvapussiani tarvitsen vain peitoksi, on niin lämmintä (ja ehkä pussin hyvinkin pakkasen puolella oleva comfort-arvo auttaa asiaa..).
Perjantai 15.6.07
Kukaan ei ylläty, kun "aamulla" leirin purettuamme ja lähtövalmiina seistessämme toteamme kamerasta katsomalla kellon olevan jo 14.40. Emme ole halunneet sännätä aamulla sateeseen, eikä meillä edelleenkään ole minnekään kiire, Aittajärvellekin matkaa vain muutama kilometri. Kuljemme Maantiekurun polkua ja käytämme runsaasti aikaa syömiseen ja valokuvaamiseen. On poutaista, mutta kerran saamme niskaamme kunnon raekuuron. Suomun yli kahlaus sujuu ammattimaisin ottein vaellussauvalla tukien, ja tällä kertaa joudumme molemmat kahlaamaan vain kahdesti, ensimmäisellä kierroksella rinkka, toisella koirien reput ja molemmat koirat. Koirat lähes syöksyvät innoissaan veteen ja ovat vastarannalla jatkamassa kiihkeästi matkaa autolle. Savu on tuntunut koko matkan aika väsyneeltä, kaipa silläkin on huono kunto minun koko kevään jatkuneen sairasteluni vuoksi. Se on hyvin onnellinen kun pääsee autohäkkiin kuivattelemaan itseäään.
Ehdimme juuri ja juuri nauttia tyylikkään vaelluksenpäättäjäisillallisen, jonka alkupaloina toimivat voilla ja kuivatulla fetajuustolla päällystetyt Väinämöisen palttoonnapit, ennen kuin alkaa sataa. Meitä harmittaa niiden joensuulaisten partiolaisten puolesta, jotka juuri tullessamme purkautuivat bussista taipaleelle. Me voimme vain ihmetellä hyvää tuuriamme, sateita on ollut runsaasti mutta lähinnä öisin, kulkiessa ei ole paljoakaan tarvinnut kuorivaatteita pitää. Hyttystenkään herääminen ei ehtinyt alkaa käydä hermoille.
Yötä vasten lähdemme ajamaan Rovaniemelle, jossa elvymme päivän ja toisenkin yön ennen paluuta Oulun ja Kuopion kautta Lahteen. Minä ajan vielä sieltä maanantaiyönä kotiin ja matkalla pysähdyn ihailemaan eteläsuomalaista kesäyötä parhaimmillaan. Kyllä elämä vain on ihmisen parasta aikaa.
