http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> Tuntsa >> syyskuu 2007
Ajankohta: 3.-7.9.2007
Kohde: Sorsatunturi, Tuntsa
Retkikunnan jäsenet:
Minna (minä), Ruska, Savu, Sampo, Siri ja Lumo
Prologi
Vanhuus ei tule yksin. Miten totta tuo kulunut fraasi jälleen kerran onkaan, mitä tulee minuun, Ruskaan, vaeltamiseen ja vaivoihin. Reissuunlähtöä edeltävällä viikolla olen ensin minä kuumeisena töissä muutaman päivän, sitten juuri lähtöä edeltävänä päivänä sairastaa Ruska. Mutta ei kun matkaan hopea. Jyristelemme läpi sateisen Suomen samana päivänä kun minä täytän viimeisen kerran kolmekymmentä.
Alkuperäinen varovainen arvio (rinkka selässä maastoon menossa lauantaina iltapäivällä Muotkan Ruoktun pihassa) ei ihan toteudu. Olemme lauantai-iltapäivänä Jyväskylässä noutamassa Marian retkitarvikelainaamosta sauva+sauva+holkki -yhdistelmää Tuntsa-vaelluskotaani varten, koska en ole vaellusaikataulun äkillisestä aikahypystä johtuen ehtinyt teettää kollegallani omaa viritystä. Aivan originaali suunnitelma/haave reissuun lähdöstä kun ajoittui vasta viikolle 38.
Sairastus-vaivastuksista johtuen päätämme siis käyttää koko lauantain kaikessa rauhassa ajeluun. Kun lopulta, harrastettuamme mm. Vääksyn kanavan ihailua ja tuttavien tapaamista, saavumme yöpymispaikkaamme reilusti puolen yön jälkeen, olen minä ollut matkalla jo viitisentoista tuntia. Niinpä uni maittaa makoisasti ja sitä riittää... ja riittää... ja riittää pitkälle sunnuntaiaamuun saakka. Olot alkavat kuitenkin siinä pikku hiljaa kohentua, mutta päätämme kuitenkin vielä yöpyä seuraavan yön Rovaniemellä ja jatkaa matkaa varhain maanantaiaamuna. Päätämme myös, ettemme suuntaakaan Muotkalle. Olemme kuulleet hurjia juttuja verenhimoisista sopuleista, jotka vaanivat tilaisuutta naksauttaa raateluhampaansa poloisten pienten porokoirien nenuihin. Niin ja onhan Muotkalle vähän pidempi matkakin ja kun meillä on jo puolitoista vuorokautta mennyt toipilaina olemiseen. Niinpä suunnaksi muotoutuu Tuntsa.
Maanantai 3.9.07
Aamukymmeneltä olemme koko joukkue kaikkien kuvioiden jälkeen autossa ja matkalla kohti Savukoskea, jonka kautta päätämme ajaa koska meillä on vain 1:100 000 ulkoilukartta ja otaksumme saavamme ostettua Savukosken luontotalosta topografisen 1:50 000 kartan. Mitä vielä, luontotalossa kyllä todetaan, että paljon sitä heiltä kysytään, mutta yhtään ei myydä. Hmm. Seuraavaksi kirjastoon, josta löytyy alueen topografisia karttoja! Paitsi juuri sitä oikeaa. No, yhteen osuu on kuitenkin suunnittelemamme reitin alkuosa, joten pyydämme saada ottaa siitä kopion. Onnistuu, ainakin melkein, hintaan 85 senttiä, kiitos. Hiukan vinoon ja kenoon menee kopio, mutta kyllä siinä nyt ainakin Tuore-Vuonneloselän ja Sorsakuusikon väli erottuu.
Tuntsan pubissa käydään vielä lähtökahvilla ja kysytään voiko auton jättää vanhan UKK-reitin alkupisteeseen metsätien poskeen. Saamme luvan kunhan puolestamme lupaamme tulla ehjinä pois viikon päästä. Toki lupaamme. Sitten vain auto parkkiin, vermeet niskaan ja polulle. Eikä kellokaan ole vielä hyvin pitkällä illassa.
UKK-reittiä on jokunen vuosi sitten muutettu ja vanhat reittimerkinnät on maastosta purettu. Ura näkyy kuitenkin selvästi ja onpa puihinkin unohtunut välillä oransseja nauhoja roikkumaan. Kulkumaasto on mukavaa sammalikkoa, polku ei ole liian kovaksi tallautunut. Satelee vähän, mutta ei kaatamalla eikä koko ajan. Reissufiilis on katossa, vaikka huomaammekin jossain vaiheessa, että vaivalla ja kalliilla 85 sentillä ostettu topografisen kartan kopiokin on unohtunut autoon ja minulla on mukana rikkinäinen kompassi! Olemme siis yhden kompassin ja 1:100 000 kartan varassa, mutta emme ota siitä isompaa stressiä, sillä mitäpä se auttaisi. Koiratkin ovat innoissaan, nartut vetävät joka paikassa massoittain esiintyviä mustikoita napaansa niin että arvelemme varsin näkyviä seurauksia seuraavalle päivälle. Omaan makuuni marjat ovat jo liian vetisiä, pakkasen puraisemia.
Koska maastossa ei ole liiemmin vesipistemahdollisuuksia alkuosuudella, päätämme leiriytyä kun löydämme pienen puronlirun . Lähestyvällä pimeydelläkin on osuutensa asiaan. Koemme lieviä säikähdyksen hetkiä telttapaikkaa etsiessämme (niin, mukanahan on tietenkin teltta eikä kotaa johon varta vasten käytiin Jyväskylästä keskisalkoa lainaamassa...). Juomapaikaltaan yllätetty hirvi rymistelee infernaalisella paukkeella kuusikon läpi saaden koirat haukkumaan ja meillä ihmisillä sydämet läpättämään. Osattiinhan Savukosken luontotalolla kartta-ei oon lisäksi tarjota meille informaatiota Tuntsalla kaadetuista karhuista.
Ja onneksi tuttavan kertomus juuri tuossa meidän leiripaikan lähellä olevasta karhuhäkistäkin kuultiin vasta reissun jälkeen!!!
Lopulta tasainen ja kuivahko telttapaikka löytyy kohtuullisen matkan päässä purolta. Lähes vieressä on pieni lampi (se hirvien juomapaikka), jossa voi käydä iltapesulla. Toimitamme teltanpystytys-, ruuanlaitto- ym. iltatoimet kotoisasti pienen nuotion loisteessa. Ruuaksi loihdin hätäisen kokin kurmeeta eli perunamuusia, johon sekoitetaan maustettua pussitonnikalaa (tässä tapauksessa limetti & pippuri). Perinteiset valkosipulit hienonnetaan toki mukaan. Ruokajuomaksi on vielä kuksalliset kylmää valkoviiniä.
Sää on melko lämmin ja aivan tyyni, vain muutamia mäkäräisiä joutuu hiukan hätistelemään. Istuskelen valkoviiniä siemaillen nuotion äärellä ja kirjoittelen reissupäiväkirjaa uudella Space Pen -ihmekynälläni, jolla voi kirjoittaa vaikka painottomassa tilassa, veden alla ja selällään, joista lähinnä viimemainitun ansioista se on oivallinen väline vaelluksella. On lähes auvoisaa. Kunnes Ruska pudottaa katastrofipommin: "Mun makuupussia ei ole missään. Se on varmaan UNOHTUNUT".
Rinkka on pengottu läpikotaisin, mutta untuvapussukka on ja pysyy kadoksissa. Mukana on vain untuvan kuoreksi tarkoitettu ohut kesäkuitupussukka. Varaudumme jo kylmään yöhön, kävelyyn takaisin autolle ja mahdolliseen reissun totaalityssäykseeen, jos untuvapussia ei olisi autollakaan. Ahdistusta pukkaa. Olen jo tyhjentää koko mukanaolevan 25 cl pullollisen Tervasnapsia lääkkeeksi, kun kadonnut lammas löytyy. Rinkan vierestä. Syynä löytymättömyyteen on kuulemma huono otsalamppu sekä se, että makari mokoma on mennyt piiloutumaan Pirkka-muovikassiin naamioituen näin ruokakassiksi.
Yhdentoista aikaan illalla ovat tavarat löytäneet paikkansa teltan apsideista, koirat on ruokittu ja pissatettu, kellonaikaa tarkistettaessa kameran ensimmäinen akku jo vilkuttaa punaista ja vanhaa väsynyttä vaeltajaa unettaa ihanasti. Ei montaa kertaa tarvitse pussissa pyörähtää kun nukkumatti tulee ja vie mennessään Untuvasaarille (siellä saa parempilaatuiset unet kuin Höyhensaarilla).
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Selluliitit palelevat, vaikka päällä on kerrasto, villahousut ja housut. Yläpäässä riittää lämmintä kun on untavatakki.
Tiistai 4.9.07
Aamulla herään vähän ennen kahdeksaa. On varsin kosteaa, sekä ulkona että sisällä. Ei kuitenkaan sada, joten ponkaisen ulos. Oikeaa polvea kivistelee aika ikävästi kun kyykin nuotion ääressä tulia laitellen. Pitää saada makuupussi paahtumaan tulen loimuun, se on kastunut toiselta kyljeltä aivan märäksi.
Käytän koirat aamuasioillaan. Sampoa lukuunottamatta kaikki kakkaavat hirveitä marjakakkoja, Sirikin, joka aloitti kekojen tulostuksen jo edellisenä iltana. Sampo-pösilö ähertelee itseään irti valjaista, lupaan ostaa sille joululahjaksi Houdini-koirille sopivat y-malliset valjaat.
Aamutoimiin kahvinkeittoineen, teltan kuivatuksineen, tavaroiden pakkauksineen ja nuotiopaikan maisemointeineen menee perinteiset neljä tuntia, joten iltapäivän puolella ollaan kun lähdemme jatkamaan eteenpäin. Eipä sovittaisi hätäisten ihmisten reissukavereiksi me! Karu totuus paljastuu kun nostan rinkan selkään: polvi on todellakin kipeä. Jalka pitää asettaa maahan aivan suorassa eikä koko painoa voi sille laskea. Onneksi on sauvat. Harmi vain, että kepakoideni lukituksessa on jotain vikaa. Jo illalla telttaa pystyttäessä kävi ilmi, että yläputket eivät suostuneet lukittumaan vaan pyörivät tyhjää. Sitten hartaan vääntelyn jälkeen ne yhtäkkiä molemmat lukittuivat samaan aikaan. Nyt pettää alaputkien lukitus kävellessä kun nojaan sauvoihin ehkä vähän enemmän kuin normaali sauvatikuttaja, joka käyttää keppejä vain koristeena kävellessään. Isompia vaaratilanteita ei pääse syntymään vaikka ollaankin vaaramaisemissa. Ja kyllä, vitsien taso on todellakin tätä luokkaa, eikä parane edes särkylääkettä ottamalla.
Pikkusen kolottaa vanhaa vaeltajaa
Hinattuamme itseämme rinnemaastossa ylös ja alas (voi kuinka olisinkaan kaivannut sitä tarkempaa karttaa...) yhytämme taas polun ja saavumme sitä seuraten suojuotille, jonka halki kulkee merkitty kelkkareitti. Hmm. Kartan kanssa emme saa kyseistä reittiä täsmäämään millään. Kipu, nälkä ja väsymys johtavat perinteisesti siihen, että minulla ei toimi sen paremmin ajatuskyky kuin kärsivällisyyskään. Lopulta, paikantaakseni meidät kartalle, könkkään polvi hyvin tuettuna ja adrenaliinilla puudutettuna puolisen kilometriä eteenpäin ja saavun uudelle UKK-reitille. Olemme siis olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuinkas muuten, mutta todellakaan sitä silmiemme edessä näkyvää kelkkareittiä ei ole merkitty kumpaankaan (v. 2000 ja 2004) karttaan. Palaan takaisin ja tällä välin Ruska on keitellyt kahvit, jotka ehdimme melkein juoda ennen kuin alkaa sataa.
Sateessa taivallamme kivikkoista polkua eteenpäin. Pidämme pienen tauon lukitulla kämpällä, jonka nimeksi kartassa on merkitty Vaarinkehuman varaustupa, mutta jonka seinässä nyt lukee toisessa päädyssä Sorsa ja toisessa Vuotso. Ovessa kerrotaan, että kämppä on vuokrattu Tuntsan Tunturilomat oy:lle. Ruska kurkkii joen partaalla nököttävän saunan ikkunoista sisään, mutta hetken huokailtuamme heivaamme rinkat selkään ja otamme kurssin reittiä pitkin kohti Sorsakotaa (v. 2004 kartassa merkitty Sorsavuotson kupeeseen).
Pari kilometriä ei ole pitkä matka, mutta rankka se on. Polku, joka kämpälle asti oli kivinen ja sateessa liukas, muuttuu nyt soiseksi ja kuraiseksi. Polvea kivistää ja Lumo meinaa olla liian innokas vetämään. Onneksi se kuitenkin kulkee remmissään kohtuullisen suoraan eteenpäin toisin kuin Ruskan vyötäröllä kiinni oleva kauhukaksikko Siri ja Sampo, joista Sirikin on unohtanut mustikansyönnin ja keskittynyt myyränmetsästykseen. Pieniä piipertäjiä on nimittäin lähes yhtä paljon kuin mustikoita, niitä vilahtelee tuon tuostakin polun poikki ja suhahtelee varvikossa.
Kun sade taukoaa, tulemme siihen tulokseen, että kaikilla viivästyksillä oli tarkoituksensa. Aurinko tulee esiin ja kultaa suon ja sen takana kohoavan Kaunisoivan niin upean näköisesti, että olisi ollut suuri menetys kulkea tästä sateessa. Vesipisarat kimmeltävät kuusenoksissa ja punertuva varvikko oikein hehkuu. Olemme ihan euforiassa saapuessamme Sorsakodalle, joka sijaitsee idyllisesti pienellä töppäreellä jänkän reunalla, Kaunisoivan ja Sorsatunturin välissä.
Kota on pienehkö ja tavattoman siisti. Keskellä on iso avonainen tulisija ja komea huuva. Laitamme oitis tulet ja ripustamme litimärät vaatteemme ja koirien reput kuivumaan. Odottelemme mahtaako paikalle tulla muitakin, mutta kun ilta alkaa hämärtää, toteamme sen epätodennäköiseksi ja levittäydymme kodikkaasti tavaroinemme kotaan. Kipeään polveen hieron Mobilatia ja otan iltapalaksi vielä tujun särkylääkkeen, sekä laitan Ruskan tekemään kaikki kyykkimistä vaativat hommat, kuten vedenhaun purosta. Siinä toimessa onkin suureksi avuksi uusi nelilitrainen Source Liquitainer, jossa on myös kätevä hana. Ei tarvitse olla yhtenään vesipulloilla vettä noukkimassa ja esim. käsien pesu onnistuu näppärästi.
On ihanaa taas päästä virkistävälle pesulle purolle. Olen joka ilta ja aamu päättänyt peseytyä, vaikka vesi onkin kylmää. Kummasti raikastaa, paljon paremmin kuin kosteuspyyhkeillä laappiminen. Crocsit ovat hyväksi avuksi tälläkin leiripaikalla, koska puron ranta on hetteikköinen, kengät tai tavissandaalit kastuisivat ihan märiksi. No niinhän Crocsitkin kastuvat, mutta ne saakin pyyhkäistyä helposti kuiviksi.
Sitten tärkeimpään puuhaan eli ruuanlaittoon. Tarkoitus on paistaa sapuskaan valkosipuliviipaleita voissa. Siispä kaasukeitin esiin ja pulloon ruuvaamaan. Kamaluus! Kaasua suhahtaa isosti ilmoille. Olen polvesta huolimatta pihalla valoakin nopeammin. Uusi yritys, sama tulos. Päättelen ylittäneeni itseni retkeilytarvikemyyjänä, joka kehottaa asiakkaita tekemään kuten minä sanoin, ei kuten minä teen. Matkassa on rikkinäinen kompassi, otsalamppuun on unohtunut vaihtaa paristot ja nyt tämä: kaasupullon venttiilin toimivuus on jäänyt tarkistamatta! Valkosipulit jäävät siis paistamatta, samoin jälkiruuaksi aiotut lätyt, mutta iltaruuasta tulee herkullinen joka tapauksessa. Lautasillemme päätyy luxus-tomaatticouscous, jota tulee erheessä neljän hengen annos, eli puolet jää syömättä vaikka olenkin sudennälkäinen ja Ruskankin mielestä sörsseli on hyvää, vaikka itse olisin toivonut laittaneeni aurinkokuivattuja tomaatteja vähän varovaisemmalla kädellä. Tuhdin sapuskan päälle onkin mukava kuukahtaa iltaunille, etenkin kun illan kirpeä viileys antaa odottaa seuraavasta päivästä kenties vähän kuivempaa.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Emme paista kaasulla lättyjä täten!
Keskiviikko 5.9.07
Miten hitissä nää gorepelle-housut puetaan päälle..?
Aamukahdeksalta nousen sisäisen kelloni herättämänä. Kodassa tuntuu kylmältä, mutta pienestä ikkunasta tunkee sisälle ihana valo. Kyllä! Ulkona paistaa aurinko! Ryntäilen villahoususillani (ne ovat uudet Devoldit, aivan ehjät, mikä reikäisten ikivanhojeni pilkkaajille täten tiedoksi saatettakoon!) kankeasti ulos, sisään, huussiin, hakemaan kameraa, vaihtamaan hyytynyttä akkua, odottamaan huurustuneen linssin kirkastumista, pissattamaan koiria, ja lopulta saan kuin saankin otettua muutamia kuurakuvia ennen kuin aurinko sulattaa maan.
Teemme kahvitulet ulos nuotiopaikalle, koska ulkona on lämpimämpää kuin sisällä ja muutenkin toki ulkona on mukavampaa kuin sisällä. Aamiaisen syönnin ohella tuulettelemme makuupusseja ja pakkaamme päiväreppuja. Tulee todettua, etttä ilmeisesti neljän tunnin lähtövalmistelu on vakio, olimmepa sitten purkamassa koko leiriä tai valmistautumassa vain päiväretkelle. Puuronsyönnin jälkeen pääsemme kuitenkin vihdoin starttaamaan kohti Sorsatunturia.
Maasto on aluksi vähän kosteaa ja korkea varvikko hankaloittaa kipeän polven kanssa etenemistä. Yhdessä kinkkisessä paikassa päästän Lumon irti ja se juoksee jo näkyvistä kuusikon sekaan kadonneiden Ruskan ja muiden koirien perään. Yhtäkkiä kuuluu Sampon ja Savun haukuntaa ja Ruskan huuto "L U M O O O!". Minäkin huudan Lumoa ja kohta se tulla hyppelehtiikin kohti, kun pääsen kuusikosta avotunturiin. Laitan nassin remmiin ja saan muut kiinni. Ruska kertoo, että isohko poroparttio on tolvannut lähes koirien nenän edestä ja Lumo mielinyt perään - vaan kiltisti kiellosta pysähtynyt. Kylläpä olen nassikasta ylpeä! Hirmuinen into sillä olisi metsänelävien perään, mutta ihmisen sana on Laki. Mainio kaveri siitä kyllä tulee kun vielä vähän rauhoittuu.
Ilma on mitä kaunein ja aika lämminkin. Kuoritakin alla riittää aluspaita ja kaikki vetoketjut on hyvä olla auki. Maaruska punertaa jo kauniisti ja puissakin näkyy siellä täällä keltaista. Puusto onkin kyllä kuusivaltaista, joten maaruska on muutenkin Tuntsalla se oleellisempi tekijä. Kameramme räpsyvät ahkerasti. Minä sadattelen aiemmin keväällä kadottamaani vastavalosuojaa, jolle olisi näissä valaistusolosuhteissa tarvetta. Taivas palaa puhki lähes joka kuvasta.
Nousemme kohti huippua pitkin lounaisrinnettä, joka on helppokulkuista. Näkymät vain komistuvat, etenkin Venäjän suuntaan avautuu mahtava näkymä kuusikkoa ja tuntureita. Tuuli voimistuu ja pilviä alkaa kerääntyä taivaalle. Keitämme taukokahvit suojaisessa kivenkolossa huipun itäpuolella. Mustikoita on aivan tolkuttomasti ja täällä ylhäällä ne ovat myöskin säästyneet pakkasilta. Suut sinisenä pistelemme niitä jälkiruuaksi.
Itse huippu on aika terävä, joten sieltä todellakin näkyy kaikkialle ympärille. Ihailemme pitkään ja hartaasti maisemia, kunnes uhkaavan näköiset pilvet saavat meidät suuntaamaan takaisin alas, tällä kertaa luoteisrinnettä, suoraan kohti Sorsakotaa. Ja hellurei, nytpä meinaa tulle minulle itku silmään, niin kipeää tekee hyvinkin tuetulle polvelle alaspäin laskeutuminen. Maasto on vielä rakkaisempaa kuin ylöspäin tullessa. Jään reilusti jälkeen kun joudun joka askeleella asettamaan jalkaani tarkasti kiville ja nojaamaan sauvoihin, jotka pettävät milloin missäkin hankalassa paikassa. Aika epätoivoista tuherrusta on laskeutumiseni. Lumo on pakko päästää irti, mutta se pysyy aika hyvin lähellä Ruskaa, joka siis menee muiden koirien kanssa kaukana alapuolellani. Uskollinen Savuni jää sentään välillä katsomaan ja odottamaan selviänkö.
Maisemien kauneus ja sateeton keli kuitenkin kohottavat mielialaa sen verran, että jostain löydän energian ja sisun (Sisu Horna -pussini on kadonnut jonnekin rinkan uumeniin) alas kodalle pääsyyn. Lumoa joudun tosissaan opettamaan vetämättömään kävelyyn loppumatkasta kuusikossa kun muut katoavat sen näkyvistä ja pieni laumasielu kokee hätäännystä. Aika pian Lumo kuitenkin oppii miten köppäpolvisen omistajan kanssa kuuluu kulkea (= vetämättä ja suoraan eteenpäin).
Iltatoimet sujuvat väsyneesti, päivä on ollut näennäisestä helppoudestaan huolimatta rankka. Koirien jatkuva myyrästysvimma on väsyttänyt Ruskankin ja minulla on rinneakrobatian ja valtavien kelopöllien pilkkomisen jäljiltä aivan nuutunut olo. Syömme taas taattua pikaruokaa, muusin sekaan sotkotetaan tällä kertaa Provencen yrttien makuinen tonnikala. Nukkumatti noutaa jo yhdeksän maissa.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Satelee ihan vähän. Täällä kodassa nuotio loimuaa (ei enää kuusenoksilla roihua...).
Torstai 6.9.07
Vakioheräämisaikaani, kahdeksalta, ulkona sataa. Polvi on niin kipeä, että vessassa käyminenkin on tuskallista. Pohdin epätoivoissani miten pystyn kävelemään rinkka selässä kun ilmankin irvistelyttää heti jos jalka ei osu maahan aivan suorassa. Neljän tunnin aamutoimien aikana olotila ei parane, joten kun puoliltapäivin nostamme rinkat selkään ja könyämme kodasta pihamaalle, tulee tippa silmään. Huomaamme myös, että koska olen koittanut olla valittamatta liikaa kipujani, ei Ruska ole tajunnut miten kipeä olen. Hän on kuvitellut, että lähdemme jatkamaan matkaa eteenpäin, kohti Jäkälä- ja Takkaselkätuntureita, minä olen kuvitellut olevan itsestäänselvää että pitää suunnata suoraan autolle. Pukkaa siis Kriisin.
Koska sade muuttuu kaatosateeksi, vetäydymme takaisin kotaan kriiseinemme. Koirat ovat aivan äimänä. Sitten Savu alkaa pöhkiä vahtimisäänellään, mutta komennan sen olemaan hiljaa. Olisi pitänyt uskoa. Hetken päästä koemme säikäyksen, kun Sampo ryntää kodan ovelle haukkuen - sieltähän pyrkii kaksi likomärkää miestä sisään! Koirat käyvät kukin tutustumassa, mutta kohtuullisen hillitysti onneksi osaavat olla, paitsi Siri, joka koettaa tunkea kerjuulle. Lopulta koko pösilöjoukkue rauhoittuu "omalle osastolleen".
Koska sade senkun voimistuu, päätämme ainakin syödä jotain ennen kuin päätämme mitä teemme, jäämmekö parantelemaan polveani kodalle vai yritämmekö edes muutaman kilometrin eteenpäin. Minä emmin paikoilleen jäämistä vaikka olenkin tuskissani - entäs jos koipi on seuraavana päivänä vielä kipeämpi? (K)riisikakut ja kahvi auttavat päätöksenteossa, minut julistetaan immobiiliksi ja yövymme kodalla kolmannenkin yön. Tarjoudumme toki väistymään poikien tieltä telttaan, mutta he kertovat aikoneensa joka tapauksessa pystyttää omansa, kuivattelevat vain kamppeita sisällä ja laittavat kahvia. Sadekin muuttuu tihkuksi ja aurinko tulee esiin loihtien taivaalle komean sateenkaaren. Pojat lähtevät käymään Sorsatunturin huipulla ja me jäämme kotaan, minä makaamaan ja Ruska passaamaan. Passaa minulle! Nukahdan pikku päikkäreille jääkylmien jalkojeni lämmittelyn aikana.
Illalla lainaan pojilta kaasupulloa, jotta saisimme seuraavaan kurmeeateriaamme (perunasipulipaistosta mustatorvisienillä, mausteena Campbell's herkkutattikeitto) valkosipulit paistettua. Vikapa ei olekaan siinä omassa kaasupullossani vaan keittimessäni, sen verran selvästi kaasu taas putelista ilmoille suhahtaa keitintä siihen ruuvatessa. Ei auta kuin sitten lainata pojilta koko Trangia, jotta saadaan sipulit käristettyä. Kiitos vain kovasti avuliaille kavereille! Toinen hakkaa vielä muutaman jättipöllin klapeiksikin ettemme illalla paleltuisi. Olen kai sen verran avuton polvineni ja kuvailuni puolen tunnin hikiurakasta kahden pöllin parissa ehkä vaikuttavat tarpeeksi säälittäviltä.
Naukkailemme loput tervasnapsit lääkkeeksi ja taas mennään aikaisin nukkumaan. Tarkoitus on sään ja polveni kunnon mukaan katsoa aamulla kuljemmeko koko matkan autolle vai leiriydymmekö vielä matkalla.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Ruska (!!) liotti ensin sienet ja perunasipulin ja keittti sitten jälkimmäisen kattilassa. Sitten lisättiin sienet ja Campbellin pika-herkkutattikeitto. Tuli hyvää.
Perjantai 7.9.07
Herään aamulla jo puoli kahdeksalta joko sateen taukoamiseen, vessahätään, janoon tai polvisärkyyn. Yö on ollut aika rauhaton, kyljelleni en ole voinut polven takia kääntyä heräämättä kipuun. Ruska on sitten saanut kärsiä kuorsaamisestani kun olen joutunut selälläni nokka tukossa nukkumaan.
Lämmintä on vain nelisen astetta. Sade ei osaa päättää tulisiko kunnolla alas vai lakkaisiko. Tuulee jonkun verran ja sää on yleisen harmaa ja ankea. Sopiva ilmasto lähteä surkeana konkkaamaan kohti autoa.
Koska sataa melkein koko ajan, päätämme kulkea autolle asti emmekä enää pystytä telttaa matkalle. Päätös tuo mukanaan turhan kiirehtimisen maun. Pidämme mukavan tauon Vaarinkehumalla (josta alan haaveilla pyöreiden vuosien viettopaikkaa ensi syksyksi), mutta sen jälkeen tauot ovat ihan liian harvassa. Ruokataukoa emme pidä, mikä ei ole ihme, kun emme ole sitä muinakaan päivinä tehneet, mutta emme saa edes kahveja keitettyä kun erinäisten sattumien vuoksi emme osu sopivasti vesipaikkaan. Niinpä loppumatkasta tulee minun osaltani lähinnä kivuliasta vyörymistä hampaat irvessä kohti autoa, jonka saavutamme kuuden jälkeen iltapäivällä, kuuden ja puolen tunnin kävelyn jälkeen. Kotimatka alkaa Sallan kautta ajelulla Rovaniemelle yöpymään.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Kiitämme silkkivillan materiaaliominaisuuksia, moitimme marketin naistenosastolta ostetun asun muotoilua (liian iso kaula-aukko ja kyynärpäitä kohti karkaavat hihat).
Epilogi
Lauantai kuluu elpyessä, onneksi pääsemme vielä iltapäivällä Palojärvelle saunaa lämmittämään. Kaiken kruunaa sunnuntainen ajelu Aavasaksan ja Kukkolankosken kautta, vaikka saankin melkein ahistuskohtauksen kun jälkimmäisen parkkipaikalla turistibussin kuski kaivaa tavaratilasta pönäkän neljäntuulenhatun ja kiskaisee sen päähänsä bussin matkustajien syödessä sämpylöitä ja juodessa pillimehuja. Jotenkin siinä kohtauksessa kiteytyy kaikki, mitä olen aina pohjoisen turismissa vierastanut ja väistellyt. Samalla hiipii mieleen pelko; olenkin minäkin parinkymmenen vuoden kuluttua tuollaisen bussikuskin asiakkaana, kun en enää omin voimin pohjoiseen reissaamaan pääse? Ruska muistuttaa, ettei siihen mene välttämättä kahtakymmentäkään vuotta, sen verran rapistuneessa kunnossahan olen jo nyt.
Kotona olen yhden jälkeen aamuyöllä. Valkeakosken keskustassa istuu kettu baarin edessä keskellä jalkakäytävää syömässä pizzaa. Luonto tulee luokse. Välillä sitä vain pitää ajaa katsomaan niin kovin kauas, ehkä sitten näkee taas paremmin lähellekin.