Reissuja >> Tuntsa >> syyskuu 2001

Tuntsan erämaassa

Kertomus yhden lapinporokoiran ja kahden paimensukuisen lapinkoiran matkasta esi-isiensä maisemiin

Kuva: Marika Niemelä

Kun koira
laskeutui alas
se tuli luoksemme
ja se oli niin paljon kokenut,
että me vieläkin sitä ihmettelemme,
mutta se tiesi ystävyyden suuren arvon
ja joskus mekin kiipeämme sille tunturille
- koira oppaanamme.

(Veikko Lilja)

Me kannamme omat ruokamme.
Tauon jälkeen, kun taas lähdetään
me olemme ensimmäisinä
pukeutumassa.

Iltanuotiolla
ei voi vain lepuuttaa väsyneitä tassuja.
Pitää vahtia.
Voi tulla joku
eivätkä muut huomaa.
Ne ovat kovin uupuneita.
Maisemien ihastelu vie voimat.

Pitää
sulatella ruokaa.
Lisääkin voisi ottaa
ja haudata sen jäkälään
pahan päivän varalle.

Pitää varastoida
tätä iltaa
tätä tuoksua
tätä tulen tanssia.
Koska seuraavan kerran pääsen juurilleni pohjoiseen?

Isännän syödessä minä vahdin.
Kun jatkamme, luotan taas hänen kompassiinsa.

Kuva: Marika Niemelä

Kuukkeli ja kuukkeli!
Huolehtisi mieluummin siitä,
että jaksaa nostaa tuon takaisin selkäänsä.

Kuva: Marika Niemelä

Tämäkin savu vähän häiritsee
noin vain tunkee silmille
kun jotkut yrittävät maata kaikessa rauhassa
veikkaamassa koska emännän saapas
taas kaatuu nuotioon.

Kuva: Marika Niemelä

Potenssilääkettä?
Kunhan tässä pureskelen matkamuistoani.

Kuva: Marika Niemelä

Nuku, koiranpoika.
Unessa esi-isäsi kuiskaavat sinulle
tunturin tuulen
kuukkelin huudon
kirjosiiven kirahduksen
puron kohinan.

Nuku, Lapin poika, nuku.
Rakka tassujesi alla
jänkän märkyys vatsakarvoissasi
puhuri silkkikorvissasi

Untako vain?

Kuva: Marika Niemelä

Kaukana
ja niin lähellä.
Juurihan vasta
esi-isäni tällä tunturilla
minusta puhuivat.