Tornin valloitus

Retki Teretinniemen lintutornille Patvinsuolle toukokuussa 2005

(Kuvat, joissa esiinnyn itse, otti tietenkin Marita)

Ajankohta: 10.-11.5.2005
Kohde: Teretinniemen lintutorni, Patvinsuon kansallispuisto
Retkikunnan jäsenet: Marita ja minä

Haave

Edellisenä kesänä olimme samoilleet Patvinsuon maisemissa ja ohittaneet matkallamme Teretinniemen uljaan lintutornin, joka seisoi aavan suon äärellä jylhän männikön laidassa suorastaan huokuen vaaroja ja haasteita. Kiipesimme vaivojamme säästämättä ja riskejä pelkäämättä kevyin kantamuksin torniin. Siellä ylhäällä, mahdollisesti hengittämämme ohuen ilman vaikuttaessamme aivoihimme järkeä sumentavasti, päätimme palata näille seuduille vielä uudestaan. Kiipeämisestä uupuneina ja siten mieleltämme heikentyneinä lausuimme ääneen ajatuksen, josta muodostui pian meille kohtalokas päähänpinttymä: meidän oli päästävä tornille lintujen kevätmuuton aikaan ja yövyttävä läheisen laavun sijasta itse tornissa!

Suunnitelmamme painui talveksi unholaan, mutta kevään tullen kaivoimme sen muistiemme hatarista lokeroista ja aloimme valmistautua koitokseen. Ensiksi oli kerättävä kokoon retkikunta, jonka jokainen jäsen olisi tarpeeksi urhea, tarpeeksi sitkeä ja tarpeeksi huumorintajuinen ryhtyäkseen tähän mielipuoliseen yritykseen.

Vaihtoehdot olivat vähissä. Jopa retkeilyvaliot Savu ja Pasi karsiutuivat joukosta, koska muistelimme niiden elokuista turhaa riskinottoa torniin kiipeämistä yritettäessä. Emme voisi ottaa retkikuntaamme jäseniä, joiden kilpailuvietti ja vaarojen vähättely vaarantaisi koko yrityksen.

Lopulta totesimme, että meidän olisi kyettävä tornin valloitukseen kahdestamme. Joukkomme oli pieni, mutta kokenut eikä kummaltakaan puuttunut hullunrohkeutta, yrityksen onnistumisen kannalta välttämätöntä ominaisuutta.

Toteutus

Varustauduimme retkeen huolella. Koska jouduimme jälleen selviytymään ilmaan sherpoja, otimme mukaan vain välttämättömät varusteet. Painoa kantamuksillemme kertyi silti runsaasti, sillä kameralaukkuihin ei voinut sujauttaa vain pieniä, käteviä taskukameroita vaan matkaan oli otettava järeämpi kuvauskalusto. Marita turvautui jopa lainaamaan ammattilaishenkisen laitteen ystävältään, sillä tavoitteenamme oli ikuistaa tornista käsin koko kansallispuiston siivekkäiden asukkien kirjo mahdollisimman läheltä.

Ruoka-aineisiinkin oli toki panostettava, sillä kiipeäminen torniin ja ylhäällä ohuessa ilmanalassa oleilu tulisi olemaan hyvin raskasta ja energiaa kuluttavaa. Aiempien retkiemme unohteluista viisastuneina muistimme tällä kertaa pakata mukaan tarpeeksi suklaata.

Päätimme perustaa perusleirin Teretin laavulle ja käydä sieltä käsin tutkailemassa torninhuiputusmahdollisuuksia. Harmiksemme säätila vaikutti sangen uhkaavasti siltä, että sadetta olisi luvassa. Kuljimme kuitenkin pitkospuita pitkin laavulle innostuneina ja lähestyvän seikkailun virvoittamina. Keväinen suomaisema levittäytyi joka puolella hurmaavana. Näytti kuin luontoäiti olisi halunnut säästää syksyn ruskan hehkeät sävyt talven yli ihailtaviksemme, niin värikylläinen oli suo ympärillämme.

Pitkospuut olivat paikoin pahasti veden alla ja koimme muutamia kauhunsekaisia hetkiä, kun saapas lähti luistamaan kallistaen selässä keikkuvaa painavaa rinkkaa kohti suon mustaa syvyyttä. Selviydyimme kuitenkin ehjinä perusleiriin illan suussa. Sytytimme nuotion lämmittämään ja valmistimme iltaruokaa.

Tämän jälkeen valmistauduimme siirtymään takaisin tornin juurelle ja aloittamaan huiputusyrityksemme. Testasimme hiukan kameroitamme vain todetaksemme, että etäisyyden tavoittelemiimme lintuihin tulisi olla vielä runsaasti lyhyempi onnistuneiden otosten saamiseksi. Lintutornista käsinhän se toki onnistuisi, pohdimme tyytyväisinä.

Mutta kuinka ollakaan, siinä aterioidessamme taivas aukeni ja pisarat alkoivat rummuttaa laavun kattoon. Odottelimme kärsivällisesti josko kyseessä olisi vain vaaraton pieni kuuro, mutta taivaan kyyneleiden määrä vain kasvoi ja ne alkoivat syöksyä maahan sellaisella vimmalla, että jouduimme toteamaan huiputusyrityksen aivan liian vaaralliseksi. Niin katkeralta kuin se kaiken valmistautumisen jälkeen tuntuikin, oli meidän nöyrryttävä luonnon edessä ja jälleen kerran myönnettävä sen ylivertaisuus ihmiseen ja hänen vähäpätöisiin toiveisiinsa ja haluihinsa nähden.

Rankkasade aiheutti meille pettymyksen lisäksi käytännön pulman. Olimme varanneet matkaamme pienen ja kevyen, juuri lintutorniin mahtuvan teltan, jonka huonoihin puoliin kuului pystytyksen mahdottomuus sateessa ellei halunnut sisäteltan kastuvan likomäräksi. Laavussakaan yöpyminenkään ei kangastellut houkuttelevana mielessämme, koska tuuli oli navakka ja vihmoi jääkylmää vettä aukosta sisään. Illan jo hämärtyessä keksimme nokkelan ratkaisun, jossa yhdistyi laavun tarjoama sateensuoja teltan pystytykselle ja teltan takaama vedenpitämyys ja lämpimyys - pystytimme teltan laavun sisään.

Paneuduimme yöpuulle päivän rasituksista uupuneina ja mielissämme vain yksi toive. Vaivuimme uneen jo aamua ja selkeää säätä kiihkeästi odottaen.

Haaste

Aamu ei kuitenkaan ollut iltaa viisaampi, vaan sade jatkui edelleen harmaana, kylmänä ja uhkaavana. Vahvistavan aamiaisen jälkeen kävimme pienellä tutkimusretkellä ympäristössä ja koetimme kuvata kameroinemme suon siivekkäitä asukkeja maasta käsin. Arvokkaat valokuvauskoneemme vain olivat aivan liian herkkiä kosteudelle, joten saaliimme jäi laihaksi. Mielet alkoivat mustua. Tätäkö varten oli retkeä kuukausikaupalla suunniteltu? Joutuisimmeko nyt palaamaan kotiin tyhjin käsin? Olimme jo menettäneet mahdollisuuden tornissa yöpymiseen, joutuisimmeko nyt vielä luopumaan kokonaan lintujen kiikaroinnista ja kuvaamisesta?

Pohdinnan jälkeen päädyimme yksimielisesti ottamaan riskin ja yrittämään torniin nousua säästä huolimatta. Tiedostimme vaarat ja tunsimme tervettä jännitystä, mutta ylitsemme jo illalla vyörynyt pettymyksen aalto pyyhkäisi pois normaalin varovaisuutemme ja päästi seikkailijat meissä valloilleen. Torniin oli noustava, olipa luontoäiti siitä mitä mieltä hyvänsä!

Varustimme itsemme huolellisesti, mutta nopeasti. Taskuun mehua ja suklaata, olalle kamerajalusta ja istuinalunen, vedenpitävien vaatteiden sisään kiikarit ja kamerat. Muut tavarat jäivät perusleiriin, kun lähdimme jännittyneinä mutta tarmokkaina kulkemaan liukkaita pitkospuita kohti sateen keskellä häämöttävää tornia.

Tornin juurella tehtiin vielä viimeiset säädöt lippalakkeihin ja huppuihin. Silmälaseihin ratkaisevalla hetkellä tuiskahtava vesi voisi osoittautua kohtalokkaaksi, jos jalka ei näön hetkellisen menetyksen vuoksi tapaisikaan seuraavaa porrasta. Emme kumpikaan tunnustaneet pelkäävämme. Pelon näyttäminen olisi saattanut saada retkitoverin epäröimään yrityksen järkevyyttä, tai jopa pelkääjän itsensä joutumaan lamauttavan toimintakyvyttömyyden valtaan.

Nousu alkoi. Marita lähti menemään edeltä kevyemmällä kantamuksella, tutkien portaiden liukkautta ja kannustaen minua, ja varmaankin samalla itseänsä, etenemään rohkeasti.

Hänen päästyään ensimmäiselle välitasanteelle turvallisesti rohkaistuin minä viimein nostamaan saappaani ensimmäiselle askelmalle. Tuuli ulvoi hupun ympärillä, sade piiskasi silmälasejani, enkä nähnyt juuri mitään, etenin vain retkitoverini ääntä kohti ja koetin pitää askeleen vakaan. Valokuvausvarustus tuntui uskomattoman painavalta ja vaaralliselta heilahdellessaan puolelta toiselle minun kammetessani itseäni vaivalloisesti aina seuraavalle askelmalle. Yhtäkkiä jalkani tapasivat tasanteen. Olin turvassa!

Mutta vain hetken. Marita eteni jo kohti seuraavaa välitasannetta, eikä minun auttanut kuin seurata perässä. Takaisinkaan ei enää voinut kääntyä. Niinpä jatkoin sydän rinnassa pamppailen ylemmäs. Polvivammani alkoi muistutella itsestään, mutta vaiensin sen äänen, purin hammasta ja voimani äärimmilleni pinnistäen riuhtaisin itseni seuraavalle tasanteelle. Samalla kuulin, että Marita oli saavuttanut huipun, hänen haltioituneet huokaisunsa kuuluivat sateen rummutuksenkin läpi. Kuin sumussa raahauduin viimeiset metrit ylöspäin...

Ja siinä se oli - tornin huippu jalkojeni alla ja ylläni taivas, niin paljon lähempänä, ympärillä suota silmänkantamattomiin. Rojahdin kaikkeni antaneena tornin reunaa vasten ja kaivoin nopeasti esiin kiikarit.

Voitto

Tätä varten me olimme jaksaneet yrittää, uskoneet siihen, että tämä olisi mahdollista. Edellisillan valtava pettymys tornissa yöpymisen pieleenmenosta haihtui pian, kun saimme kiikareihimme hanhiparven, eikä jatkuva sadekaan, joka esti meitä ottamasta hienoja valokuvauskoneitamme esiin, voinut himmentää sitä iloa, jota tunsimme seuratessamme pitkään ison pöllön liihottelua suon laidassa.

Kotimatkalle lähti uupunut, mutta onnellinen retkikunta. Kuitenkin, kuin muistutukseksi luontoäidin vaarallisuudesta ja nöyryyden tarpeesta hänen voimiensa edessä, kaatui Marita aivan loppumetreillä päistikkaa pitkospuilta suohon. Kamera oli onneksi pakattu rinkan sisään hyvin suojaan, mutta kuten urhea retkitoverini myöhemmin totesi: jos 40-vuotias kylkiluu ja pitkospuu kohtaavat toisensa, kylkiluu on se joka murtuu.

Luontoäidin näpäytyksestä huolimatta pidimme retkeämme kaikinpuolin kannattavana. Eräs etappi oli nyt saavutettu ja se teki seuraavien suunnittelusta paljon helpompaa. Ken uskaltaa, se palkitaan.

>> Vakavahenkisempi kuvaus reissusta (Maritan sivut)