http://lumirae.net/reppujupisee/
Suurella Raudanvedellä tammikuussa 2004
Oli jäänyt vähän viime vuodesta kaivelemaan, kun piukan pakkasen vuoksi en ollut päässyt talviretkellä yöpymään laavussa. Niinpä kun Pasi kutsui Savun lemmenlomalle "etelään" eli Rantasalmelle, lähdin mieluusti huoltajan ja esiliinan ominaisuudessa mukaan. Marita lupasi hoidella matkaan lämpimät talvimakuupussit, makuualustat sun muut vermeet ja vieläpä ahkion, jolla kuorman saisi hinattua määränpäähämme, pieneen saareen Suurella Raudanvedellä.
Tällä kertaa pääpaino retkellä olisi nimenomaan tuossa laavulla yöpymisessä, koska Marita oli onnistunut hankkimaan itselleen vuosisadan flunssan kuumeineen kaikkineen. Päätimme, että lumikenkäilyä harrastaisimme seuraavana päivänä vain, jos kunto kohenisi illalla nuotion ääressä nautittavilla rommiannoksilla.
Iltapimeällä valjastimme siis minut ahkion eteen hotelli Ruusuhovin pihassa ja nykäisimme sitten itsemme matkaan kohti saarta.
Laavu löytyi pienen saaren ympäri lumikenkäilykierroksen jälkeen puolivanhingossa, kun Marita havaitsi huussin pilkottavan pimeästä metsiköstä. Pääsimme riehumaan kirveen ja tenun kanssa, eli tervehenkinen luontoelämysviikonloppu saattoi siis alkaa.
Kuva: Marita Vokkolainen
Pakkasen paukkuessa ulkona me istuimme pitkälle yöhön nuotion ääressä tuijottamassa tuleen ja parantamassa maailmaa. Koska sen paremmin maailma kuin Maritakaan eivät kuitenkaan kokonaisesta (pienestä!) rommipullosta huolimatta parantuneet, kömmimme vihdoin yöpuulle. Ensin oli kuitenkin taisteltava omituinen puhallettava makuualusta makuukelpoiseksi; se kun pullahti joko niin täyteen, että sen päälle asettautuminen tuotti tulokseksi vain kierähtämisen jonnekin suuntaan pitkin laveria, tai jäi niin tyhjäksi, että ei eristänyt lainkaan.
Aamulla havaitsimme mielenkiintoisen ilmiön: pakkasesta huolimatta olimme onnistuneet sulattamaan laavun katolta lumet ahkeralla tulenpidollamme, ja sulanut lumi oli sitten tippunut päällemme ja kastellut makuupusseja aika lailla. Koirat olivat sentään kuivia kun olivat nukkuneet kauempana nuotiosta. Onneksi ei ollut tarkoitus yöpyä toista yötä, sen verran läpimärkiä pussit olivat.
Marita oli kuitenkin yöllä kokenut ihmeparantumisen tai ainakin elpymisen, niin että pääsimme suuntaamaan leppoisalle pikku lumikenkäkävelylle järven selälle. Tosin leppoisuus karisi heti alkumetreillä kun navakasti puhaltanut kylmä tuuli kietoi meidät syleilyynsä. Olo oli kuin naparetkellä. Housuni eivät pitäneet tarpeeksi tuulta ja pian olivatkin selluliitit tönkköjäässä ja sitä myöten alkoi kylmyys hiipiä myös ylävartaloon lämpimistä vaatteista huolimatta. Taas kerran tervetullut muistutus kunnollisten varusteiden tärkeydestä!
Kuva: Marita Vokkolainen
Pidettyämme eväidensyöntitauon Ketveleen kanavan poskessa olleen puuvajan suojissa suuntasimme pois napajäätiköltä metsän siimekseen. Kenkäily maittoi tuulettomassa metsässä ihan eri lailla. Jos olisinkin vielä tuohon asti kuvitellut joskus haluavani hiihtää Pohjoisnavalle (mitä en ollut kuvitellut), olisivat nuo kuvitelmat viimeistään tällä reissulla vaihtuneet haaveeksi marttakerhon kevätretkestä Kouvolaan, sen verran horkkaan kerkesi palellus minut saada. Onneksi rivakka loikinta lumikengillä risukoissa sai jälleen veren kiertämään jaloissakin, eikä paluumatkalla saareen enää järvelläkään tuullut niin kylmästi.
Kuva: Marita Vokkolainen
Laiteltuamme laavulla vielä myöhäisen lounaan olikin aika pakata jälleen ahkio ja suunnistaa kohti Ruusuhovin rantaa. Tällä kertaa, toisin kuin lähtiessä, emme herättäneet kovin paljon huomiota varustuksinemme. Sen sijaan meissä heräsi kyllä hilpeys kun ravintolan hollantilainen kokki, joka ystävällisesti opasti meidät meille varattuun rantasaunaan, kertoi sen olevan "etupuolinen takapuolinen" sauna. Löytyi se, kaikesta huolimatta. Löyly maittoi makoisalta ja sulatti syväjäätyneet elimet. Lupasin itselleni, etten koskaan enää lähde millekään retkelle huonoilla varusteilla, sillä luonto on yllättävän ankara vastustaja, vaikka olisi vain pienestä kevyestä lumikenkäteputtelusta järven jäällä kyse.
Se, etten tätä lupaustani kuitenkaan pitänyt, onkin jo ihan toinen tarina...