Pöyrisjärvi 2009
Porokoiravaljakoilla Pöyriksellä
Ajankohta:11.-17.4.2009
Kohde: Pöyrisjärven erämaan itäosa
Retkikunnan jäsenet:
itse, MinnaKe, Savu, Liekki, Lumo ja Roihu
Kun tunturi kutsuu, älä sulje korviasi. Kuuntele. Mieti, voisitko kerrankin vastustaa sen kutsua ja matkustaa vaikkapa Lontooseen. Kuuntele lisää. Näe silmissäsi valkoisena hohtavat hanget, kuule korvissasi riekon käkätys. Tunne pakkastuulen karhea silitys kasvoillasi. Lähde tunturiin.
Tänä vuonna oli juhlallista lähteä hiihtovaellukselle. Rakas retkeilyvalioni Savu täytti enne retkeä 11 vuotta, ja Minnan pikku Roihu retken aikana vuoden. Oli jotenkin herttaista, että veteraani ja tulokas olisivat yhdessä reissussa. Vähän etukäteen mietitytti miten Roihu osaisi nukkua teltassa ja kulkea suksien edellä, ja miten Savu tarkenisi ja jaksaisi taipaleella. Tehtiin tarpeellisia valmisteluita ja toivottiin parasta, ja sitten ajettiin Suomen halki etelän keväästä pohjoiseen ihanaan talveen.
Alkuperäinen suunnitelma Ropin alueesta vaihtui tuttuun ja turvalliseen Pöyrisjärven erämaahan, koska arvelimme nuoren ja vanhan koiran kanssa olevan helpompaa sujutella Pöyriksen loivia rinteitä.
Lauantai 11.4.09
Perinteistä tiukasti kiinni pitäen olemme välineistömme kanssa lähtövalmiina Kalmakaltion Loman pihassa lauantai-iltapäivänä kolmen aikaan. Onhan toki ensin pitänyt jäädä jumiin liukkaalle autopaikalle yöpaikassamme, ystävämme Annen luona Ylläksellä, ajaa ylivarovaisesti erittäin möykkyistä tietä Kalmankaltiolle, juoda kahvit paikan emännän kanssa, rapsutella isoksi venähtänyttä saksanseisojaa, ottaa kapineet pois autosta, sulloa ylimääräiset kapineet takaisin autoon, voidella sukset, pakata ahkio ja laittaa aurinkorasvaa. Huomaamme parkkipaikalla Kaisan ja Pasin auton, on hauskaa miettiä mahtaisimmeko kohdata tunturissa.
Kolme ruskeaksi paahtunutta miestä Milleteissään ja Mammuteissaan hiihtää pihaan ja tulee kotvan kuluttua katsomaan pakkausoperaatiotamme. "Aika hc toi sun ahkio" kommentoi yksi heistä vihreää kaunotartani. Lienevät Fjällpulken-miehiä itse.
Kalmakaltion Loman pihasta lähdettäessä on lyhyt, mutta rivakka lasku Käkkälöjoen ylittävälle sillalle. Tähän tökkää heti matka, moottorikelkka rekineen on kellahtanut pehmeässä lumessa kallelleen sillalle. Emme ihan mahdu sujuvasti ohi, mutta pienellä ähräämisellä se onnistuu. Kalmakaltion isäntä Markku ajaa vastaan, peräreessä on väkeä ja lapinkoira. Porokoiratytöistä 3/4 haukkuu sitä epäkohteliaasti.
Ei ole pitoa. Aurinko paistaa, lumi on pehmeää ja sukset lipsuvat. Voidellaan. Koirat vetävät minkä kykenevät, se auttaakin etenemiseen. Pysymme visusti kelkkauralla, hanki upottaa haaroja myöten muualla.
On käsittämättömän hienoa olla tunturissa, hiihtää viime vuodesta tutuissa maisemissa. Ei tuule, on lämmintä, Pallastunturit siintävät horisontissa. Emme kykene keksimään parempaa tapaa viettää pääsiäislauantaita. Pidämme tauon, syömme karjalanpiirakoita ja juomme kylmää juomaa. Koirat lepäävät, paitsi nuoruuden intoa puhkuva Roihu, joka kaivaa kuoppia, riipii oksia ja kieppuu hangessa.
Myöhäisestä liikkeellelähdöstä johtuen olemme taas keskellä avotunturia kun päivä alkaa painua mailleen. Kokemuksesta tiedämme, ettei Naltijärvelle ole kovin pitkä eikä erityisen raskas matka, mutta jaloissa painaa jatkuva lipsuttelu eikä pimeässä hiihtäminen kertaalleen vuosi sitten koetulla reitilläkään erityisesti houkuttele. Onhan meillä hyvä teltta, Fjällräven Skule R/S 3 ahkiossa, miksi emme aloittaisi reissua yöpymällä siinä. Ehtii sitä tuville myöhemminkin, jos on tarvis.
Laskettelemme Aitelompolon rannan tuntumaan ja pystytämme teltan. Pakkanen kiristyy auringon laskiessa, tuulikin tuntuu tunturien takaa henkäilevän. Kömmimme telttaan ja tuplamakuupusseihimme, koirat asettuvat keskellemme jonoksi, kuonot häntäkarvoissa. Niitäkin väsyttää. Minua väsyttää juuri sen verran liikaa, etten jaksa "laittaa ruokaa" eli kaataa kuumaa vettä Real-pussiin ja syödä. Nukahdan nopeasti ensimmäisen vaellusyön levottomaan uneen, jossa kääntyilen, riisun pipon, heräilen, mietin kävisinkö vielä ulkona ja kohennan takista myttäämääni tyynyä. Vaelluskaveri kuorsaa, koirat tuhisevat (yksi niistäkin kuorsaa), tuuli kurkkii teltan liepeiden alta ja tuudittaa minut uneen. Taas Lapissa.
Sunnuntai 12.4.09
Taivaan ja maan raja on kadonnut. Olemme kuin harmaassa pumpulissa, kylmässä pumpulissa, jota vihmoo kasvoille kun aamulla konttaamme ulos teltasta. Tuulee navakasti, lunta pöllyää kaikkialla. Käymme kaikki kuusi vikkelästi asioilla ja sujahdamme takaisin telttaan.
Aamupuuron jälkeen on pakko uskaltautua uudestaan ulos. Mikä saa ihmisen lähtemään vapaaehtoisesti tänne, mietin, kun suuhun tunkee lunta heti kun avaan sen huutaakseni muutaman metrin päässä seisovalle Minnalle jotain. Tuuli suhisee korvissa, huppu on kiristettävä pinkeäksi, silmälasit peittyvät lumeen ja koirat tärisevät surkeina. Ahkion peite lepattaa villinä, on oltava nopea ettei tavaraa karkaa pakatessa. Ja kuitenkin karkaa, yhtäkkiä huomaan että toisen koiran makuualusta liitää vinhaa vauhtia kohti Aitelompoloa - tai siihen suuntaan, lampi on tyystin hävinnyt näkyvistä, voin vain tietää, että se on siellä.
Lähden juoksemaan alustan perään. Mokomakin solumuovi, parin euron arvoinen, mutta kyse on periaatteesta. En halua heti ensimmäisenä aamuna hukata tavaraa. Rumakin se sitäpaitsi olisi keväällä erämaassa, toiselta puolelta sininen ja toiselta hopeanvärinen lämiskä. Uppoan lumeen, kaatuilen (kaksi numeroa liian isot Sorelit eivät ole ihan ketterimmät mahdolliset urheilujalkineet), mutta juoksen kuitenkin. Saavun lammelle, en hidasta vaan juoksen yli. Puolimatkassa pelästyn - mitä jos jää pettää? Minna on aika kaukana, lieneekö edes huomannut että lähdin tavoittelemaan karannutta alustaa. Jää ei petä, ja alustakin pysähtyy lopulta tunturikoivikkoon. Nappaan sen ja palaan takaisin, märkänä hiestä, arvokas alusta kainalossa. Huomaan, että toinenkin alusta on karannut, Lumon alta. Miksi koirat eivät voi istua alustoillaan? Ymmärrän, että tunturissa kaikki koiraa pienempi pitää kiinnittää johonkin kiinni, tällaisessa kelissä on vaaransa.
Jälkikäteen saamme hyvät naurut, kun Minna kuvailee hämmästystään nähtyään minun paahtavan rinnettä alas kädet heiluen ja katoavan harmauteen. Vain pienenevä punainen piste horisontissa. Nauramme ihan kippurassa, ja toivomme että joku kesällä löytää sen Lumonkin alustan ja vie pois luontoa roskaamasta.
Lähdemme hiihtämään kohti Naltijärveä märässä, tuulisessa kelissä. Pidosta on edelleen puutetta, lopulta liisteröidään. Johan tulee pitoa, mutta on vaikea hiihtää kun edessä on tarmokkaasti vetävä koira eivätkä sukset luista. Kaiken kukkuraksi mononi alkavat hiertää, vaikka olen etukäteen teipannut kantapäät, koska olen liikkeellä melko huonosti sisäänajatuilla nahkaisilla Garmonteilla. Vasempaan kantapäähän kivuliaasti ilmestyvän hiertymän lisäksi painaa oikean monon varsi nilkkaa niin, että ähisen tuskissani ja jään Minnan kahden koiran valjakosta jälkeen. Olen päästänyt vanhan kunnon Savun irti valitsemaan oman tahtinsa. Luotan siihen, se ei aja poroja kuin käskystä. Lumo vetää minkä kykenee, mutta ei 17-kiloinen koira ihmeisiin pysty, kun perässä raahautuu vaivainen ihminen ahkioineen.
Keli on surkea, harmaa, tuhnuinen. Kamerakin pysyy enimmäkseen laukussaan.
Puoli kolmen aikaan iltapäivällä lähestymme Naltijärven tupaa. Jäällä on parikymmenpäinen porotokka. 1-vuotissynttäreitään viettävä Roihu riemastuu. Porot kaikkoavat pohjoista kohti ja me hiihdämme kiekeröisen järvenjään poikki tuvalle. Tuulee edelleen rapsakasti, joten on ihanaa päästä sisälle tuvan suojiin.
Teemme tulet kamiinaan ja levitämme lumiset romppeet kuivumaan. Vettä sulatamme lumesta, ei houkuttele lähteä toikkaroimaan joen varresta sulapaikkaa etsimään. Vieraskirjassakin mainitaan yrityksen vaarallisuus.
Otamme koiratkin tuulen tuiverrukselta suojaan. Viimetalviseen tapaan niille laitetaan pesä tuvan peränurkkaan, halkolaatikon taakse. Siinä ne makoilevat väsyneinä meidän laittaessamme ruokaa. Yhtäkkiä tuvan ovi aukeaa ja sisään astuu nuorimies takki märkänä. Koirat heiluttavat häntää, kukaan ei hauku, ei edes Savu. Mikä miellyttävä yllätys.
Ruuan jälkeen vietämme pääsiäistä. Ruokalaatikosta paljastuu kaksi Mignon-munaa. Jatkamme iltaa kohti pääsiäiskarkeilla ja hunajatervaliköörillä. Seuralaisemme on Mikko Rovaniemeltä. Tutkailen hänen ultralight-varusteitaan ja mietin miten paljon häntä mahtaa naurattaa meidän ahkiokolonnamme. Ajallisesti lähes samanpituisella reissulla kun ollaan. Heppu rapsuttelee koiria, juttelemme niitä näitä koirista ja vaeltamisesta. Hänen mielestään voisimme koko joukkue nukkua ihan hyvin tuvassa, mutta me lähdemme kuitenkin ulos teltan pystytykseen. Saa kuorsata vapautuneemmin ja nukkua aamulla rauhassa pitkään.
Lyhyt hiihtopäivä kehnossa kelissä saa siis riittää. Oikea nilkkani on aivan turvoksissa ja vasemmassa kantapäässä kehittyy komea rakko. Tällään siihen Compeedin ja urheiluteippiä päälle. Teltta nousee vaivattomasti, kunhan ensin vähän tamppaamme alustaa lumikengillä. Lumikenkiä käytämme myös ankkureina, samoin suksia, sauvoja ja Hillebergin lumikiiloja. Aamusta asti vaivannut päänsärky voimistuu, tajuan jälleen kerran, etten ole juonut tarpeeksi. Kirjoitan muistikirjaan: JUOMALETKUSYSTEEMI ENSI TALVIREISSULLA PAKOLLINEN. Niin kai se on, ei tule juotua tarpeeksi jos juomapullo pitää kurottaa ahkion vetovyöstä selän takaa, avata korkki, kulauttaa juomaa, sulkea korkki, tunkea pullo takaisin selän taakse. Miten hektisessä maailmassa elänkään.
Maanantai 13.4.09
Aamuherätys: "Krrrrrr. Puh. Krrrrrr. Puff. Krrrrrr. Puhhhh. Krrrrrr. Puf". Ulkona on riekko, Roihua hämmentää. Nousen, käyn wc:ssä. Aurinko on juuri nousemassa. Tuvan seinustalla on vielä reppu. Palaan takaisin telttaan ja Nukkumatti vie mukanaan. Savu tuhisee pää aivan kaulaani vasten, rakas ihana vanha koira.
Kahdeksalta nousen auringonpaisteen lämmittämässä teltassa pirteänä kuin peipponen. Tupa on jo tyhjä, nuorimies lähtenyt aikaisin kohti Kalmakaltiota. Me ryhdymme tehokkaina aamiaisen laittoon ja koirien ruokintaan. Teltan kasaaminen ja ahkioiden pakkaaminen sujuu huomattavasti helpommin kuin edellispäivän myräkässä, mutta silti saamme kulumaan neljä tuntia kaikkineen. Uskallan kuitenkin väittää, että nautin joka sekunnista.
Nilkka on edelleen turvoksissa. Haudon sitä lumella ja sitten kaivan ahkiosta salaisen aseen: muistivaahdon! Olen leikannut kotona memoryfoam-tyynystä isot kimpaleet vaahtoa mukaan siltä varalta, että monot alkavat painaa tai hiertää. Asettelen yhden palan kantapäärakon päälle ja yhdet molempien nilkkojen etupuolelle. Heti helpottaa. Minkä insinöörin maailma minussa menettikään.
Puoliltapäivin nokat kohti Lenkihakaa, edelleen kelkkajälkeä pitkin. Uusi lumi on märkää ja upottavaa, mutta kelkkajäljellä kantaa hyvin, pitoakin löytyy kun pohjissa on tervaliisteriä. Minna antaa minulle Liekin vetoavuksi Lumon lisäksi, ja ne ovatkin yhdessä loistava vammaispalveluyksikkö. Kipeästä nilkastani huolimatta pysyn Minnan ja Roihun tahdissa ja välillä riuska valjakkoni tempautuu kärkeenkin vaikka koitan vähän jarrutella niiden menoa. Pikku Roihu ei osaa kulkea takimmaisena vaan saa hillittömän rynnistyskohtauksen, joten on parempi antaa sen mennä edellä ja nappailla onnellisena varpuja ja lunta suuhunsa. Savu kulkee hiihtäjien välissä ja komentelee välillä joko liian kovaa menevää Roihua tai liian taakse jääviä Liekkiä ja Lumoa.
Hiihtokeli on mitä mainioin, aurinko paistaa eikä tuule juuri ollenkaan. Lumi on tunturissa aivan kovaa, jopa jäistä, joten teräskanteilla on välillä töitä. Paikoitellen on sohjoista ja märkää, eikä parane jäädä kovin kauaksi aikaa sellaisiin kohtiin valokuvia ottamaan tai seuraa ankara jäänraaputus suksenpohjista.
Tauolla maistuu aamulla ruokatermokseen valmiiksi tehty kuuma nuudelisoppa ja näkkäri. Istumme aurinkoisessa säässä tunturilaaksossa ja ihmettelemme, miksi kaikki eivät ymmärrä harrastaa talvivaellusta. Vaivat ja vastoinkäymiset unohtuvat tai ainakin menettävät merkityksensä. On etuoikeus saada olla niin terve ja hyväkuntoinen, että pääsee tänne. Mietin miten hilkulla itselläkin on ollut, kaikkien selkävammojen ja polvileikkausten kanssa. Hiljainen kiitos lähtee hohtavasta hangesta heijastuvien auringonsäteiden mukana ylöspäin.
Siinä laakeaa Lenkihaan tunturiselännettä pitkin hiihdellessä unohtuu vaivojen lisäksi myös kartanluku. Niinpä yhtäkkiä huomaamme tulleemme suoraan tunturin yli, vaikka tarkoitus oli kiertää kelkkareittiä pitkin lännestä tuvalle. Emme kuitenkaan lähde enää takaisinpäinkään, koska taivaalle kerääntyy uhkaavan tummia pilviä. Retuutamme lumikengät jalassa ahkiot yksitellen jyrkkää, kivikkoista ja pusikkoista rinnettä alas. Enimmäkseen naurattaa, koska ei tee kipeää, eikä mitään hajoa.
Löydämme autiotuvan hetken kartan tutkailun jälkeen. Se on tyhjä, vieraskirjasta katsomme, että edelliset kävijät ovat poistuneet aamulla. Pystytämme ensi töiksemme teltan, koska arvelemme tummien pilvien tuovan lumipyryn. Lunta ei kuitenkaan näy eikä kuulu, kuten ei myöskään muita vaeltajia. Valvomme väkisin kymmeneen asti, teemme tulet märistä puista, sulatamme lumesta vettä, syömme ja pelaamme korttia. Ketään ei tule. Päätämme yöpyä tuvassa kahden telttayön jälkeen. On ihanaa asettautua laverille paksun untuvapatjan päälle, heittää untuvamakuupussi peitoksi ja painua untuvasaarille. Tuvan hirret huokailevat hyvänyöntoivotukset ja putoan tummaan unisohjoon heti kun lasken pääni tyynylle.
Tiistai 14.4.09
Pakkasaamu, totean kun seitsemältä nousen virkeänä ylös. Huussissa käydessäni mietin, miten ihmisen pitäisi saada elää juuri näin, herätä kun siltä tuntuu eikä silloin kun herätyskello soi. Vaikeuksitta ryhdyn reippaana aamupuuhiin, pian jo tuli rätisee kotoisasti kamiinassa. Unisia porokoiria venyttelee tuvan peränurkkaan rakennetussa pesässä.
On kuusipäiväisen retkemme ainoa ahkioton päivä. Pakkaamme reput ja lähdemme Pienelle Kermikkäpäälle ihailemaan maisemia. Keli on luistava, hanki kantaa hyvin ja koirat vetävät tosissaan. Eipä minun tarvitse paljon suksia liikutella, kun ylämäkeenkin pääsee muutenkin.
Ylhäällä tuulee, kovaa ja kylmästi. Kahdet villahousut päällekkäin paksujen kuorihousujen alla eivät riitä, alan palella. Rukkasista huolimatta myös kädet kohmettuvat. Hiihtelemme laella ison ympyrän ja laskettelemme sitten alaspäin. Ruokatauko pidetään pienessä notkelmassa, avaruuslakanasta viritelty tuulensuoja selkämme takana. Katseelle on tilaa vaeltaa, mielellä tilaa rauhoittua. Ja Roihulla oksia pureskeltavaksi.
Kurvailemme rinnettä alaspäin takaisin kohti tupaa. Hanki on kovaa, mutta uutta lunta on paikoin upottavasti. Otan jokusen kerran tuntumaa Äiti Maan syliin kun koirat vetävät minut suoraan uppolumeen. Välillä teen myös havaintoja, joiden perusteella voin suositella, ettei sauvaa kannata tökätä vauhdissa lumeen niin, että se osuu haarojen väliin.
Iltapäivällä saavumme tuvalle, joka on edelleen tyhjä. Istuksimme ulkona tuulensuojassa, lämpömittari näyttää +20 astetta. Lämmön herättämä kärpänen pörräilee ikkunalasissa. Pilkomme puita, sulattelemme vettä ja käännämme teltan, koska tuulen suunta on muuttunut. Syömme, juomme kahvia, otamme tömpsyt. Peseydymme lämpimällä vedellä. Pientä puuhailua, kaikki on niin leppoisaa. Silti koko ajan vaanii pieni harmitus: entä jos joku tulee. Siksi telttakin on jo valmiina pystyssä, ei tarvitse yön selkään ainakaan siirtyä ulos sitä laittelemaan. Voisimme toki kulkea kaukana tuvistakin, mutta täytyy myöntää, että en pane pahakseni jälleen kerran nukahtamista lämpimän tuvan laverille. Minusta on tullut mukavuudenhaluinen vanha köppä. Minne katosi hurja camelboots-nuoruus?
Keskiviikko 15.4.09
Olen entistä aikaisemmin aamulla hereillä, omasta vapaasta tahdostani. Pakastaa, huussin ikkunassa on taidetta.
Normaalin neljän tunnin aamusäädön jälkeen hyvästelemme Lenkihaan tuvan ja lähdemme hiihtelemään kohti Korteojaa. Aurinko paahtaa täydellä teholla. On pakko kaivaa repusta paremmat aurinkolasit ja iskeä niiden seuraksi silmiin piilolinssit. Tästä seuraakin odottamaton ongelma - en näe kameran näyttöä tarkasti! Muuten hyvässä kamerassa ei ole lainkaan optista etsintä, ja minulla on ensi kertaa aikuisnäön aikana piilolinssit (tavalliset) päässä. Aika moni kuva onnistuu silti.
Suuntaamme kohti erämaan tämän osan korkeinta tunturia, Suukisvarria. Laitan tekstiviestin Kaisalle ja Pasille, kun tiedän heidän olevan jossain päin aluetta. Käy ilmi, että ovat juuri hiihtämässä Suukisvarrilla kohti meitä. Niinpä pian on kovaääniset treffit tunturissa. Yksi mies, kolme naista, viisi lapinporokoiraa ja mudi. Mekkalasta huolimatta oikein hauska kohtaaminen, etenkin kun voimme olla retkitovereillemme avuksi ja lahjoittaa heille voita kotiin unohtuneen tilalle. Kaisa ja Pasi suuntaavat kohti Lenkihakaa, me jatkamme Korteojalle. Hieno vaihto!
Tupa ilmestyy näkyviin mutkan takaa juuri kun olemme pitäneet pissa- ja säätötauon luovuttuamme jo toivosta pikaisen perillepääsyn suhteen. Siisti ja valoisa tupa on Kaisan ja Pasin jäljiltä vielä lämmin. Pöydällä on pääsiäistipuaiheinen liina ja halkovarastossa vähän kuivemman oloista puuta kuin muualla. Huussi on takakenossa ja sinne asettautuminen on kuin Särkänniemen Metkulaan menisi.
Emme tietenkään uskaltaudu toivomaan, ettei taaskaan ketään muita tuvalle tulisi, joten pystytämme teltan. Lunta on huomattavasti enemmän kuin muualla, emme paljon jaksa tiivistää ja sen vuoksi teltan lähestyminen ilman lumikenkiä ei onnistu.
Poltamme pienen puumäärän kamiinassa ja ruokailemme. Real vegepasta on niin tulista, etten saa annosta alas vaan tyydyn leipään ja tonnikalaan. Nuokumme laverin reunalla puoli seitsemään ja päätämme sitten heittäytyä nukkumaan. Aurinko paistaa vielä tuvan ikkunasta sisään kun me jo kuorsaamme autuaasti. Sisäinen kellomme on todellakin löytänyt tahtinsa.
Torstai 16.4.09
Miten onnellinen voikaan ihminen olla, kun herää aamulla kuudelta, on 17 astetta pakkasta ja aurinko nousee tunturikoivikon takaa. Eikä ole minnekään kiire.
Aamupuuhat ja pakkaaminen sujuvat jo rutiinilla. Neljän tunnin kuluttua olemme valmiit lähtöön. Tyynessä ja aurinkoisessa säässä sivakoimme vaarojen rinteitä. Emme paljoa puhu, mitä nyt koirille suuntakäskyjä kun pitää välillä puitakin väistellä. Kollivaaran kohdilla pidämme taukoa ja katselemme miten kaksi hiihtäjää ahkioineen kiemurtelee varovaisesti rinnettä alas. Tulee hyvä mieli heidän puolestaan, jos menevät Korteojalle niin pääsevät lämpimään, siistiin tupaan pienittyjen polttopuiden ääreeen.
Me jatkamme Aiteenjokivartta kohti kammia, jossa Kaisa ja Pasi ovat yöpyneet ensimmäisen yönsä. On kuulemma pieni ja kotoisa. Pieni on, totean kun lopulta lukuisten puihintörmäysten ja kaatumisten jälkeen perille saavumme. Kotoisasta en ole niin varma, onhan se hauska ja siinä on avotakka, mutta minä yövyn mieluummin teltassa. Niinpä taas Skule pystyyn, kuten kaikkina muinakin päivinä.
Viimeinen ilta. Puskee haikeaa oloa, toisaalta väsyttää ja jalkaan koskee, mutta toisaalta nyt alkaa vasta päästä hiihtämisen ja tunturimaiseman makuun. Ja juuri silloin pitää jo lähteä takaisin. Pyörin ja heittelehdin levottomasti näissä mietteissäni. Aamuyön näen unia, joissa lasken loppumattomalta tuntuvia rinteitä, viima vinkuu korvissani ja tunnen sietämätöntä halua nousta lentoon.
Perjantai 17.4.09
Varhainen aamuherätys ei tule enää yllätyksenä. Levottomien unien jäljiltäkin tunnen itseni levänneeksi, aivan toisin kuin kotona työviikoilla, jolloin kahdeksankaan tunnin yöunet eivät tunnu riittävän.
Pakkaamme jo keventyneet ahkiot ja valjastamme koirat. Kaikki ovat edelleen yhtä tohkeissaan valjaiden laitoista kuin alkumatkallakin. Olen ollut vähän huolissani Liekistä ja Lumosta, jotka ovat todellakin liikuttaneet minun ja ahkioni painoa, eivätkä vain jolkotelleet edessäni. Kumpikin on kuitenkin aivan iloisena ja reippaana "lähdössä töihin". Hautaan jälleen kerran joskus pohtimani ajatuksen, että josko hankkisin malamuutin - kyllä pieni porokoiranarttukin riittää vetokoiraksi, etenkin kun niitä on kaksi.
Ensimmäinen aamu jää ainoaksi harmaaksi, sillä nyt viimeisenäkin on aurinkoinen pakkaskeli. On meillä onnea matkassa. Koirien kanssa etenkin olisi vaikeaa edetä kelkkaurallakin jos hanki upottaisi. Nyt saamme sujutella vaivattomasti Kiuasskaidin poikki.
Melkein jo toivomme lumimyräkkää vaihtelun vuoksi kun taivaalle kerääntyy yhtäkkiä tuhti kerros tummia pilviä. Saamme noin kuusisataa lumihiutaletta ja sitten aurinko taas vääntäytyy esiin pilvien takaa. Syömme lounasta valtavan männyn juurella. Tuulee. On hiljaista.
Vasta loppuvaiheessa iskee ahdistus, kiukuttelen lapsellisesti, en haluaisi palata. Tulee erimielisyyttä reittivalinnastakin. Lopulta kuitenkin tupsahdamme Kalmakaltioon vievälle uralle, ja hiihtelemme vaitonaisina loppukilometrit.
Käkkälöjoen sillalle saapuessamme otan sukset pois jalasta ja kävelen yli. Ahkio on niin kevyt, että hinautuu perässä paljaalla puulla. Lausun hiljaa ääneen samat sanat, jotka jokaisen reissun päätteeksi mielessäni ovat. Kiitos erämaa, kiitos kun sain tulla. Tapaamme vielä.
Sivun alkuun
Lisää kuvia