http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> Pöyrisjärven erämaa >> maaliskuu 2008
Ajankohta: 21.-24.3.2008
Kohde: Pöyrisjärven erämaan itäosa
Retkikunnan jäsenet:
Minna (minä), MinnaKe, Savu, Liekki ja Lumo
Prologi
Takana on rankka syksy. Tuntsan reissulla sain polvivaivan, joka piti minut sairaslomalla lähes koko loppuvuoden, enkä joulukuisen polvileikkauksen jäljiltä ole vieläkään ihan täydessä iskussa, etenkin kun toisessa polvessa sama vaiva vähän lievempänä odottaa operaatiota. Henkisesti on ollut kestämistä, kun ei ole päässyt liikkumaan. Olen myös menettänyt rakkaan Essu-koirani eikä ihmissuhteissakaan ole ollut hurraamista. Eikä ole edes ollut lunta, että olisi voinut nauttia talvesta! Jossain kuran ja loskan keskellä syntyy ajatus hohtavista Lapin hangista ja pakkasesta. Päätämme Minnan kanssa lähteä ahkiovaellukselle koirien kanssa, katsomaan josko se talvi edes pohjoisesta löytyisi.
Varustelu alkaa. Kohde on hämärän peitossa lähes loppuun asti, mutta sehän on epäolennaista, olennaista on se, että ollaan lähdössä. Ja kun ollaan lähdössä talvireissuun, tarvitaan kunnon varusteet. Teltan (Halti Antarctica Pro) lainaan työpaikalta, sukset ja siteet ostan uudet, koska vanhoissa teräskanttisissa tunturisivakoissa on siteet, joihin minulla ei ole monoja. Taitaa olla epäolennaista sekin, ettei minulla ole monoja niihin uusiinkaan siteisiin, mutta aivan kalkkiviivoille asti uskon sellaiset saavani. Lopulta päädyn lähtemään reissuun uskollisilla Ruotsin armeijan ylijäämäsuksillani, eli Wåhlströmeillä (toisessa suksessa komeilee tämä nimi hienosti tussilla sutaistuna). Jalkineiksi siis lämpimät Rokka-saappaat, koska on luvattu kylmää. Hyvin kylmää. Kasvavan levottomuuden vallassa katselemme säätiedotuksia. Reippaasti kahdenkympin alle painuvat yölämpötilat hiukan huolestuttavat, ja saavat minut viime tipassa hankkimaan koirillekin lämpimät manttelit lainaksi. Varustaudumme nimittäin toki telttaöihin, olemmehan ottamassa koirat mukaan ja pääsiäisenä tuvilla voi olla tungosta.
Ahkiot saadaan lainattua, makuupusseja otetaan kaksi päällekkäin, untuvaa ja villaa löytyy tavarasäkeistä, kameraan on vara-akku kaulalla lämpimässä pidettävässä pussissa ja vähiä rahoja on sijoitettu lämpimään untuvamakuualustaan. Näin valmistautuneena pakkaudutaan tilaihmeautoon Kuopiossa ja hurautellaan kiirastorstaina Suomen halki, ja jatketaan pitkäperjantaina Äkäslompolo-yöpymisen kautta Kalmakaltion Loman pihaan.
Perjantai 21.3.08
Iltapäivä on jo pitkällä kun lähtökahvit on juotu, autosta tavarat tantereeseen purettu ja ahkioihin lastattu sekä sukset voideltu. Samaan aikaan lähtöpaikalle saapuneet tyttöset ehtivät jo lähteä hiihtämään edeltä, lainattuani ensin heille unohtuneen lampun tilalle varaotsalamppuni. Vähän pieniltä näyttävät tyttöjen rinkat sisältääkseen tarpeeksi lämmintä varustetta. Hieman huolestuneena katselemme heidän menoaan. Hekin ovat suuntaamassa Naltijärven tuvalle, ja kuulemme Loman isännältä, että hän on sinne jo eilen vienyt kaksi riekonpyytäjää koirineen. Mietimme, että hiihdämme tuvalle ja pystytämme teltan pihapiiriin.
Isäntä neuvoo meille vielä hyvin kelkalla ajetun reitin tuntureiden yli Naltijärvelle. Heti pihasta on pieni lasku, jossa epäilen liian korkeaksi kuormatun ahkioni pystyssä pysymistä, mutta niin vain lasti pysyy kasassa ja minulla sukset suorassa. Kyllä on huimaa olla liikkeellä! Pikku Lumo vetää kuin oikea vetokoira, retkeilyvalio Savu saa jolkotella irti. Aurinko alkaa tulla esiin hennon pilviverhon takaa ja pian hiihdämme jo paisteessa. Tuuli on kylmä, mutta hiihtäessä tulee hiki.
Tuntuu euforiselta, polviin ei satu, keuhkot suorastaan ahmivat raikasta tunturi-ilmaa, silmät tallentavat kuumeisesti näkymiä verkkokalvolle ja korvat vaipuvat hurmokseen hiljaisuudesta, jonka rikkoo vain somman alla narskuva lumi ja tuulen suhina korvissa. On melkein vaikea uskoa, että tässä sitä sujutellaan mykistävän kauniin luonnon keskellä, kun vielä pari kuukautta sitten olen ollut lähes kävelykyvytön. Alkaa ihan itkettää, mutta tällä kertaa onnesta. Talvinen luonto pakahduttaa. On vapaa, hyvä olo.
Pieniä teknisiä vaikeuksiakin ilmenee. Ahkio kampeaa koko ajan vasemmalle, koska vetovyö ei pysy kireällä vaan pyörii lantiollani. Vinossa kulkevaa pulkkaa on raskas vetää ja se myös kaatuu helpommin. Aikani äherrettyäni ja erilaisia virityksiä kokeiltuani keksin kiinnittää Lumon vetohihnan lukoilla molempiin aisoihin kiinni. Näin koiran veto auttaa vetovyötä pysymään suorassa ja pulkka alkaa kiltisti seurata minua, jolloin hiihtäminen kevenee huomattavasti.
Siinä hiihdellessä, evästellessä ja kuvia ottaessa alkaa päivä kallistua iltaan ja pakkanen kiristyä. Kun vielä parin kilometrin päässä tuvalta vastaamme kelkkailee poromies koirineen ja kertoo, että Naltijärvellä on jo viisi ihmistä ja koira sekä tyttökaksikko melkein perillä, päätämme perustaa leirin ja jatkaa vasta aamulla tuvalle. Mikäs hätä meillä, teltta löytyy ahkiosta ja termokset ovat täynnä kuumaa vettä. Nälkäkin kurnuttaa jo suolissa. Tamppaamme suksilla teltalle paikan, sillä hanki upottaa armottomasti, puoleen reiteen on kepeästi lunta kun sukset riisuu ja koittaa edetä. Pakkanen nipistelee poskia ja nenää, mutta emme katso mittaria. Iltatoimet sujuvat melko rivakasti, vaikka edellisestä talviretkestä on aikaa vierähtänytkin. Pian olemme koko joukkue hyvin syöneinä ja vaatetettuina teltassa, eikä Nukkumattia tarvitse odotella kovin kauaa, vaikka kylmäksi jäähtynyt takapuoleni koittaakin aluksi estää unensaannin. Laitan alus- ja villahousujen väliin pari kertakäyttöistä kädenlämmitintä ja johan alkaa kylmävaraaja lämmetä. Vaivun makoisaan uneen, josta en yöllä ihme kyllä heräile, vaan posotan aamuun saakka.
Lauantai 22.3.08
Aamu valkenee kauniina ja kylmänä. Jossain vaiheessa silmä osuu teltan apsidissa olevan lämpömittariin, joka näyttää -16 astetta. Toteamme, että no ei ollut ihmekään sitten kun emme yhtään yöllä palelleet, kun ei tuon kylmempää ollut. Minä tosin vähän kummastelen Savua, joka selvästi tärisee kylmästä, lämpömanttelistaan huolimatta. Savu ja Liekki odottavatkin aamutoimien ajan mieluusti teltassa, että aurinko alkaa kunnolla lämmittää, ennen kuin suostuvat siirtymään ulos. Lumo sen sijaan liikuttavasti asettuu leiriä vahtimaan tapansa mukaan eikä näytä olevan moksiskaan pakkasesta, vaan kieriskelee välillä onnellisena lumessa selällään.
Tuntuu paljon kylmemmältä kuin -16. Vilkaisen uudestaan mittaria, joka on nyt ulkona. Nyt se näyttääkin -24! Ihmekös kun tuntuvat varpaat ja sormet palelevan. Varpaita alkaa itse asiassa palella niin, että alan jo vähän huolestua. Että Rokka-saappaissa voi ihmisellä jalka palella! Olen kyllä jo vähän ajatellut, että taisi sittenkin tulla ostettua numeroa liian pienet saappaat viime talvena, ovat kyllä hyvät ja jämäkät, mutta kunnon sukan kanssa vähän liian tiukat, ilmatilaa ei jää. Tuikkaan saappaisiinkin kertakäyttöiset lämmittimet, ja avot, kohtahan minulla on taas tunto varpaissa. Taskuuni työnnän urheiluteipin lämpiämään, sillä se on niin jäässä, etten saa teipattua alkavaa pientä hiertymää kantapäästäni.
Kaikki muukin on jäässä. Onneksi olen illalla ottanut termospullot makuupussin jalkopäähän, joten saamme lämmintä vettä juodaksemme. Puurovedet pitäisi kuitenkin osittain sulattaa lumesta. Tenu ei meinaa syttyä millään, harmittelen, ettei tullut otettua bensakeitintä mukaan. Koskenlaskija on jäässä, leivät ovat jäässä, kamera on jäässä, aurinkovoide on jäässä. Suojakertoimella varustetusta huulirasvasta hinkkaamme naamoihimme vähän suojaa, koska aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta.
Leirin purkaminen vie aikansa, koska teltta on jäässä sisältä ja ulkoa, narulukot ja solmut ovat jäässä, untuva-alusten venttiilit ovat jäässä, melontasäkit ovat jäässä eivätkä halua pakkautua ahkioon. Kylläpä taas tulee opittua kaikenlaista kantapään kautta. Kantapääni saan sentään teipattua kuntoon, rakkoa ei ole ehtinyt syntyä eikä saapas enää hankaa.
Kellonajasta ei ole tietoa, kun lähdemme vihdoin hiihtelemään kohti Naltijärveä. Ura kantaa, uran ulkopuolella ei. Aurinko posottaa täydellä teholla ja hiihto maistuu. Pian tupa jo näkyykin järven takaa. Pihapiirissä ei liiku ketään, mutta tuvan seinustalla on ahkio, kaksi paria suksia ja sama määrä lumikenkiä. Istahdamme nauttimaan kevätauringosta, kytkemme koirat tuvan taakse ja alamme katsella teltan paikkaa. Tuvassa ollaan pesupuuhissa, emme halua häiritä.
Pian ollaankin jo juttusilla riekonpyytäjäpariskunnan kanssa. Kertovat saman kuin tapaamamme poromies eilen, tuvassa on ollut seitsemän yöpyjää ja saksanseisoja. Olemme tyytyväisiä, että jäimme leiriin matkan varrelle. Riekkomies kysyy oliko vilpoista yöllä. Minä totean, että ei yöllä niinkään, mutta aamulla oli varpaat jäässä. Mies siihen, että taitaa olla kunnon makuupussit, olihan yöllä ollut alle -30 astetta pakkasta! Me räpyttelemme hetken. Kappas vaan, eipä se kylmyys tuplamakuupussissa tuntunut, mutta kauhea takakäteissurku iskee koirien puolesta, eipä ole ihme, jos on 10-vuotiasta Savua vähän viluttanut. Tosin eihän teltan sisällä tietenkään ole lämpötila niin alas laskenut, mutta kuitenkin.
Outo urheus ja arktinen kestävyysfiilis iskee kun siinä päivittelemme miten pätevinä selviydyimme kylmästä yöstä. Laittelemme lounasta ja sulattelemme jäistä sulatejuustoa kamiinan vieressä tyhjässä tuvassa. Tyttökaksikko on päivähiihdolla ja riekostajat lähtevät vielä kokeilemaan onneaan. Koira tosin jää tupaan, se on ilmeisesti vilustuttanut itsensä ja on kuumeinen, joten lupaamme vahtia sitä. Omat koirat odottelevat ulkona kiltisti.
Syötyämme alamme pystyttää telttaa, sillä vaikka kolme edellisen yön yöpyjää on jo jatkanut matkaa, emme tohdi kuvitella mahtuvamme tupaan koirinemme. Tarkoituksena on kaivaa teltalle vähän syvännettä, mutta yhtäkkiä huomaamme seisovamme vyötäröä myöten kuopassa. Lunta ja intoa on siis riittämiin, teltta saa hyvän ja suojaisan sijoituspaikan.
Iltaa kohden pakkanen taas kiristyy. Savu alkaa palella ulkona takistaan huolimatta. Meillä on iltaruoka vielä laittamatta, joten päätämme kysyä muilta josko voisimme ottaa koirat tupaan ruokahommien ajaksi. Kellään ei ole mitään sitä vastaan, mutta saksanseisoja Bertalta ei tosin kysytä. Neljän nartun oleilu samassa pienessä tilassa meneekin yllättäen niin sivistyneen tyylikkäästi, että siinä iltapalaa syödessä ja kohti miinus kolmeakymppiä vaipuvaa elohopeaa katsellessa alkaa houkuttaa ajatus lämpimässä tuvassa yöpymisestä. Niinpä porokoirille rakennetaan osasto tuvan perimmäiseen nurkkaan ja ne tuntuvatkin järjestelyyn varsin tyytyväisiltä. Me könyämme ylälaverille, jossa ahkeran ruuanlaiton jäljiltä on tuskallisen kuuma, mutta alusvaatteet + avonainen untuvapussi -yhdistelmä auttaa väsyneen talviretkeilijän unten maille ennen kuin huomaankaan. Koko yön nukun makoisasti pussi auki.
Sunnuntai 23.3.08
Ilman ahkiota -hiihtopäivä edesssä. Aamun kirpakka -25 pakkanen lauhtuu aamutoimien aikana puoleen auringon helottaessa jälleen kirkkaan siniseltä taivaalta. Kalmakaltion Loman isäntä Markku karauttaa kelkalla pihaan ja riekostajapariskunta koirineen pakkautuu siihen. Tyttökaksikko on lähtenyt aamulla jo hiihtelemään takaisin. Me jäämme keskenämme tupaan pakkailemaan päiväreppuihin eväät ja taukotakit, naamaan sutaistaan aurinkorasvaa ja suksiin vähän lisäpitoa, ja sitten matkaan. Päätämme käydä Norjassa, tai ainakin melkein, koska koirilla ei ole virallisia asiakirjoja.
Koetamme onneamme kelkkareitin ulkopuolella nousemalla Naltijärven länsipuolelta rinnettä ylös ajatuksena tavoittaa suoraan pohjoiseen suuntava kelkkaura sitä kautta. Lumi upottaa ja suksi takertuu koivikkoon, tuloksena ensimmäinen vaarallinen kaatuminen, kun operoimaton polvi vääntyy aika pahantuntuiseen asentoon. Jotenkuten kompuroin kuitenkin ehjänä jaloilleni, ja kas, meno maistuu taas eikä kolotusta tunnu. Taas melkein itkettää ilosta, niin tuoreessa muistissa ovat tuskalliset polvikivut. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä, hiihtää ja nauttia elämästä. Terveys ei ole itsestäänselvyys, se on lahja, joka minulle on annettu.
Maisemat ovat hengästyttävämmät kuin se pieni rinteentöppäre. Korkeuserot eivät ole suuret, mutta kauaksi näkee. Kumpuilevat vaarat ja tunturit näyttävät kutsuvilta, tuolla Lenkihaka, tuolla Pierkkumarasto, tuolla Katsapuolivaara. Kurvailemme kelkkaurilla suunnilleen koilliseen rajaa kohti. Tuuli yltyy välillä aika navakaksi, mutta kukkuloiden välistä löytyy suojaisa evästaukopaikka. Elämä on niin tässä ja nyt. Koiratkin nauttivat, saavat olla irti koska eivät mene kauaksi. Lumolla ja Liekillä on vapaapäivä vetohommista ja ne ilakoivatkin välillä oikein kunnolla keskenään. Etelän lumettomasta talvesta kärsinyt Lumo etenkin ottaa kaiken ilon irti ja on katollaan koivet kohti taivasta vähän väliä.
Iltapäivällä sujuttelemme hiljakseen takaisin tuvalle. Alan vakuuttua, että näihin maisemiin on palattava kesällä tai syksylläkin. Markku ajelee kelkalla Lenkihaan suunnasta meidät kiinni ja näyttää huomiselle paluupäivällemme sospivan suojaisan reitin järven toiselta puolen. On ajellut sen tiiviiksi riekkoansoja laittaessaan. Kuulemme ympäröivien lumikumpareiden olevan kesällä hienoja hiekkatievoja, välillä jopa sellaista lentohiekkaa että kovalla tuulella myrskyää kuin hiekkaerämaissa.
Iltaruokaa tuvassa nauttiessamme saamme vieraita "naapurista", porokämpältä. Poromies poikineen karauttaa pihaan ja astelee tupaan. Pikkupojat seisovat, isä istuu penkin päähän. Porokeittoa olisi naapurissa tarjolla. Meitä on kuulemma jo päivällä kylään odoteltu kun on nähty suksimassa kämpän lähistöltä. Kiitämme, mutta sanomme painuvamme nukkumaan. Minkä teemmekin, kunhan ensin pilkon lisää polttopuita ja pakkailen jo vähän aamuksi tavaroita. Vettä keitetään jo valmiiksi termariin. Teltan jätämme vielä pystyyn siltä varalta, että illanhämyssä joku vielä tupaan tulee. Nukkumatti kutsuu jo yhdeksän aikaan, en koe siitä syyllisyyttä, sillä olenhan lomalla.
Maanantai 24.3.08
Kiireetön aamu, silti arjen läheisyys hiipii jo puseroon. Millä sen oppisi välttämään? Aamuaskareet teemme silti leppoisasti, ei ole kiire. Syödään, pakataan, lakaistaan tupa, tehdään puita. Puretaan teltta. Lastataan ahkiot, luodaan vielä viimeinen haikea katse tuvan pihapiiriin ja nykäistään raito liikkeelle.
Valitsemme paluureitiksi ns. ansareitin Naltijärven itäpuolelta. Riekkoansoja on uran varrella riittämiin, katsomme varmaan jokaiseen, mutta yhdessäkään ei ole saalista. Kohta loppuu pyyntiaikakin. Lumonkaan nenä ei yllättäen ansalankaan jää, vaikka se mielellään nokkaansa varpujen sekaan tunkeekin.
Miten täältä voi lähteä pois? Melkein itkettää. Aika vaitonaisina hiihtelemme. Toisaalta on hyvä, kun ei ole tullut kyllästymistä hiihtoon tai pakkaseen, jää into päälle. Pidämme yhden pidemmän evästelytauon, jonka aikana rouskautan jäistä suklaata ja havaitsen poskihampaastani lohjenneen palan. Josko sirpaleet tietäisivät onnea?
Menomatkan tasaisen tunturimaaston vastapainoksi saamme nyt hiihdellä ylämäki-alamäki -tunnelmissa. Ensimmäisessä kunnon laskussa on jyrkkä mäki, jossa yhdeksänkymmen asteen mutka keskellä. Minna ja Liekki sujahtavat alas ja katoavat näkyvistä. Odotan hetken, päästän Lumon vyöstä irti ja eikun perään. Mikä kahjo! Voiko Ruotsin (ylijäämä)armeijan suksilla muka ohjata kurvissa, voiko? Tunnen, miten ahkio kallistuu ja kaatuu takanani. Seuraava tuntemus on sulava lennähdys pää edellä lumihankeen. Vasen käsi kaivautuu olkapäätä myöten lumeen, lunta menee kaula-aukkoon, suuhun ja silmiin. Jos ei polveen sattuisi vietävästi, naurattaisi, ja taitaa vähän itkunsekaisesti naurattaakin kun kuvittelen mitä tapahtuisi, jos olisimme jollain suositulla reitillä ja ihmisiä alkaisi kumoutua päälleni mutkasta laskiessaan. Kohtalaisen perkelöinnin ja väännön jälkeen pääsen omin voimin ylös, ymmärrän riisua sukset jalasta ja taluttaa ahkion alas. Kameralaukku on täynnä lunta.
Aamulla hennon pilviharson takana piilotellut aurinko helottaa jälleen täydeltä terältä. Onneksi on aurinkorasva! Posket punottavat silti, ja nenä. Tervettä väriä sisätyöläisten hipiälle. Puolimatkassa tapaamme ihmisiäkin, herra ja rouva menossa Naltijärvelle. Rouva edellä rinkka selässä, herra perässä ahkion kanssa. Välissä naru. Myöhemmin kotona paljastuu, että ovat lahtelaisia melojia, maailma on kovin pieni. Pääsen kysymään mieltäni askarruttaneen narun arvoituksen. Ei ole karkuremmi, on vetoapu. Minusta porokoira on siinä parempi!
Käkkälöjoki virtailee jo sulana.
Viimeiset kilometrit ovat viedä mehut, nousua piisaa ja kelkkaurat ovat syvällä hangessa ja niin kapeat, ettei suksilla mahdu haarakäyntiä harjoittamaan. Minna riisuu lipsuvat sukset ja kävelee ylös. Minä hihittelen, että katsopas vain puusuksien pitoa ja lähden tempomaan suorin suksin mäkeä ylös - kunnes pito loppuu, suksi karkaa alta ja olen taas turvallani. Nyt sattuu polven lisäksi käteen, kun kyynärpää iskeytyy sukseen. Taas menee kotva ennen kuin saan itseni kammettua pystyyn. Nöyrästi hiihtimet käteen ja jalkapatikassa mäki ylös...
Vastapainoksi saamme lasketella pitkän ja vauhdikkaan laskun Kalmakaltion loman pihaan asti. Lumo vetää hienosti ja tasaisesti, minä auraan niin että kantit hioutuvat varmaan pyöreiksi. Pystyssä loppuun asti, sekä minä että ahkio. Upea tunne!
Juomme lähtökahvit viinereineen, kiittelemme mielessämme erämaan ja ääneen Kalmakaltion isäntäväen. Saunaa emme jää odottelemaan, väsyneet koirat odottelevat kylmässä autossa. Onneksi on ystävät Äkäslompolossa, soitto ja sauna lähtee lämpiämään. Yöksi vielä ajo Rovaniemelle nukkumaan.