"Minne jatkuvat pitkospuut..."

Patvinsuon kansallispuistossa elokuussa 2004

(Kuvat, joissa esiinnyn itse, otti tietenkin Marita)

Ajankohta: 18.-20.8.2004
Kohde: Patvinsuon kansallispuisto
Retkikunnan jäsenet: Marita ja Pasi, minä ja Savu

---

"Valmistamisopetus: paki sisu valada 500 ml keevasse vette, segada. Keeta umbes 5 min. aeg-ajalt segada. Potti kaanega mitte kinni katta".

Tällä riemukkaalla virolaisella pasta-ateriaohjeella aloittelimme ystäväni Maritan kanssa syyslomastamme Patvinsuon kansallispuistossa, Kurkilahden pysäköintialueen keittokatoksessa Suomujärven rannalla.

Olimme perinteiseen tapaan päässeet liikkeelle niin myöhään, että suunnitelmiin (joita ei liiemmin ollutkaan tehty elämää rajoittamaan) oli jouduttu tekemään pikamuutos, jonka ansiosta emme ensimmäisenä iltana kävelleet minnekään. Olimme ajaneet autolla Suomun luontotuvalle ja suunnitelleet leiriytyvämme siellä, mutta hervoton ihmispaljous (ainakin kaksi telttaa, kolme autoa ja todistettavasti neljä ihmistä) karkotti meidät kauemmaksi.

Tienposkesta löytyi varsin mainio ulkokeittiö, jossa laittelimme iltasapuskaa ja ihailimme Suomujärven taakse painuvaa aurinkoa. Koska Kurkilahdessa ei ollut virallista leiriytymispaikkaa, emme pystyttäneet yöksi telttaa vaan levitimme patjamme ja makuupussimme uimakopin laverille. Pasta-ateria täytti vatsat ja loppuihin koloihin valutimme hieman Horna-totia. Siinä illan pimetessä oli mukava suunnitella seuraavien kahden päivän patikointiurakkaa tässä meille molemmille ennestään tuntemattomassa kansallispuistossa.

Yöllä testasimme miten uima-asujen vaihtoon tarkoitetussa kopissa voi nukkua. Ihan hyvin. Hyttysiäkään ei ollut riesaksi asti. Selkä joutui vähän koville penkillä, joten totesin, etten olisi autiotupa-ainesta senkään puolesta.

Aamulla suksimme suolle. Meille molemmille käynti Patvinsuolla oli ensimmäinen laatuaan, ja parin päivän patikoinnin kohteeksi valitsimme kansallispuiston eteläpuolella kiemurtelevan Patvinkierron emmekä suositumpaa Suomujärven ympäri kulkevaa reittiä. Järviä oli nähty, tahdoimme suota! Ja sitä saimme. Oikealla ja vasemmalla, horisonttiin saakka jatkuvaa erisävyistä ruskeaa, vihreää ja keltaista. Kun olisi vesivärit, tekisin taidetta, Marita totesi. Koiria rassasi jatkuva pysähtely, paitsi silloin kun kuvauksen kohteena oli kiinnostava ötökkä, kuten useasti sattui. Näimme jopa kyyn!

Suot oli hyvin pitkostettu. Viemäröintiä niihin ei kuitenkaan oltu rakennettu ja niinpä runsassateisen kesän jäljiltä suurimman osan matkasta saimme kulkea veden vallassa olevilla pitkospuilla. Tulipa testattua vaelluskenkien vedenpitävyys, mikä muuten oli ihan hyvä kun ne oli käsitellyt oikein perusteellisesti vahalla.

Soiden väliin jäävät metsäkankaat olivat kuitenkin kuivia ja helppokulkuisia polkuineen. Luonnontilaiset metsät vaihtuivat välillä ankeiksi talousmetsiksi, kun reitti kulki ulos kansallispuistosta.

Eräällä metsätaipaleella saimme jännitystä elämään. Savu alkoi yllätten pälyillä säikynoloisesti ympärilleen ja nostella karvojaan. Yhtä puuta pitkään nuuhkittuaan siitä tuli aivan outo; se säpsähteli ja loikki, nuuhki ilmaa pelokkaana ja luimisteli. Ettei vain olisi ollut... susia? Ajatus hieman huoletti meitä, mutta koska Pasi ei reagoinut mitenkään huomiotaherättävästi, syytimme vain Savua höpsöydestä. Kun Pasi muutaman kilometrin päässä sitten yhtäkkiä pysähtyi, nosti karvat pystyyn ja loikkasi pitkoksilta sivuun, saimme hetkellisen hätäännyskohtauksen, joka meni ohi kun Savu puolestaan ei osoittanut mitään pelon merkkejä.

Tulistelupaikkoja oli matkan varrella vain kaksi, Nälmänpurolla ja Pirskanlammella. Molemmilla tietysti taukoilimme. Jälkimmäiselle päästyämme alkoi iltapäivä olla jo pitkällä ja jaloissa painoi reippaasti yli kymmenen kilometrin patikointi enimmäkseen kovilla pitkospuilla. Leiripaikka oli kuitenkin jotenkin tunkkaisen oloinen, kaukana pienestä lammesta ja tulvillaan hyttysiä.

Laittelimme ruuan, pohdimme tilannetta. Matkaa seuraavalle leiriytymispaikalle, Majaniemeen, oli kuitenkin vielä seitsemän kilometriä, mutta se olisi tietysti pois seuraavan päivän kävelymatkasta. Leirinkin saisi Koitereen rantaan. Vilvoittava järvituuli mielissämme väikkyen heivasimme rinkat selkään ja lähdimme paarustamaan eteenpäin.

Nälmänjoen lossilla jo olimme tyytyväisiä, että valitsimme vielä matkan jatkamisen. Talousmetsien keskeltä löytyi ihana keidas vehreää joenrantaa ja hauska pikku lossimatka piristi väsynyttä kroppaa antaen kävelyyn uutta puhtia. Itse asiassa puhtia tuli niinkin paljon, etten edes huomannut, että vaellussauvani jäi juomavedentankkaustauon jäljiltä jonnekin polunvarteen. Sen verran usean kilometrin matkan olin jo heilutellut tyhjää sauvakättäni, ettei enää tullut mieleenkään palata keppiä hakemaan. Jääkööt, kaverinsa jo jäi Tuntsalle kolme syksyä sitten. Ehkä joku vapiseva vaeltaja joskus ne löytää ja saa tarpeellista tukea. Antaa hyvän kiertää.

Illankähmässä tavoitimme Majaniemen, vaikka koville otti, etenkin siksi, että reittimerkinnät loppusuoralla olivat varsin puutteelliset. Usko oli loppua monessa kohdassa, mutta onneksi haistoimme Koitereen raikkaan tuulen ja suunnistimme virkkuina sitä kohti. Kyllä olikin ihanaa peseytyä kylmässä järvessä kahdenkymmenen kilometrin marssin jälkeen!

Tuuli yltyi melkoiseksi ja saimmekin kehitellä tuulisuojaa nuotiolle voidaksemme laitella illan gourmetaterian, mustatorvisienipottumuusin. Nuotion hehkussa jälleen kerran asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin, tärkeää oli rauha, lämpö, ruoka ja hyvä seura. Koirat kuorsasivat tyytyväisinä jaloissa.

Yöllä tuuli voimistui entisestään ja hieman jo pisti pelkäämään teltan järveen lentämisen mahdollisuutta. Olimme vielä tollosti pystyttäneet sen sivutuuleen, mutta kyllä se verrattain hyvin lepattamatta kesti.

Aamulla pitikin käyttää sitten kahlausta saadakseen hiekatonta vettä kahvinkeittoon, aallokko kun oli kohtalainen. Silti oli vielä suodatettava harsopyyhkeen läpi ja siltikin saimme erikoista narskekiisseliä. Myöhemmin iltapäivällä kotimatkalla kuuntelimmekin sitten uutisista, kuinka Pohjois-Karjalan yli oli pyyhkäissyt reipas trombi, joten ihan kaukana todellisuudesta ei meidän teltanlentopelkomme ollut. Yhdeksän suden lauma oli kuulemma myöskin liikkunut Patvinsuon maastoissa. Olisiko Savu kuitenkin voinut olla oikeassa?

Lopputaipaleelle lähtiessämme emme kuitenkaan tienneet mitään trombeista tai susista. Tärkeää oli vain kävellä, katsoa mihin jalat tulvivilla pitkospuilla laittoi, ihailla lintuja, suota, ötököitä ja ihmetellä koiriemme erinomaisuutta retkikoirina. Päätimmekin, että tästä reissusta lähtien Savua ja Pasia saa tituleerata retkeilyvalioiksi (RVa), sen verran monta hienoa reissua ne ovat tehneet ja loistaviksi retkikavereiksi monin tavoin osoittautuneet. Pasista tuli samantien kansainvälinen retkeilyvalio (Kans Rva), kun sillä on työn puolesta kertynyt kokemusta ulkomaalaistenkin kanssa patikonnista.

Teretinniemen laavulla ja lintutornilla pysähtyessämme päätimme palata tänne joskus, linturetkelle ilman koiria, yöpymään tornissa, ehkä hiihtämään suon poikki, jotain, joskus. Ihana paikka. Metsähanhien ääntä ja kaikkea!

Ihmeellinen suoelämys, sitä oli Patvinsuo meille. Pohjoispuolella puistoa on varmaan toisenlaiset elämykset tarjolla, sinne ehkä joskus toiste myös. Tältä reissulta jäi käteen paljon hienoja muistoja, varusteiden testauskokemuksia ja muutama herkullinen lakka, jotka Marita kenkiään säälimättä kahlasi poimimaan suosta. Suuhun jäi alkavan syksyn kirpeänmaukas maku.

>> Lisää kuvia (aukeaa uuteen ikkunaan)
>> Rinnakkaisversio tapahtumista (Maritan sivut)