Muotka 2008
Muotka: post.op.
Ajankohta: 30.8.-5.9.2008
Kohde: Muotkatunturit
Retkikunnan jäsenet:
itse, Ruska, Savu, Sampo ja Siri
Alkukesällä on operoitu toinen polvi ja loppukesä onkin sitten mennyt jännittäessä, mahtaako rinkka enää selkään nousta, jaksavatko jalat enää kannatella maastossa kulkijaa. Pyöreiden vuosien rajapykkikin häämöttää, riemu ei siis ole suorastaan katossa kun toipuminenkin tuntuu edistyvän kovin hitaasti. Teen ruumiin vastaanhangoittelusta huolimatta mieltä ylentävän päätöksen: syyskuussa pohjoiseen vaikka yksin, silloin en ole kenenkään taakkana jos jalat eivät kestäkään.
Loppujen lopuksi erinäisten käänteiden jälkeen Ruska lupautuu sherpakseni kantamaan majoitteen ja huolehtimaan minut pois erämaasta, jos jotain sattuu. Reissun ajankohta valitaan niin, että pyöreiden vuosien juhlinta voi tapahtua tunturissa, näin koetan ainakin ajatuksen tasolla helpottaa tulevaa koitosta.
Reppua on sherpasta huolimatta kevennettävä, sillä itse on kuitenkin jaksettava kantaa omat varusteet, keittelytarvikkeet ja suuri osa ruokiakin. Kevyempään makuupussiin ei ole varaa investoida, mutta rinkka menee vaihtoon ja saan uudeksi kantovälineekseni 50-litraisen Millet Odysseen, tyttöjen mallia tietenkin. Reppu istuu hyvin selkään ja painaa vain 1.8 kiloa, joten vanhan sotaratsun painosta hupenee kilo eivätkä nyt viilekkeetkään hankaa kaulaa. Naurattaa vain tämän repun valtavat sivutaskut, varmaan kolmannes koko kantolaitteen pakkaustilavuudessa piilee pohjattomissa paljetaskuissa. Tungen toiseen parilitraisen kokoontaittuvan juomapullon ja viritän siihen juomaletkun, jotta kerrankin tulisi juotua tarpeeksi kun naukkailu ei vaadi sitäkään vähää vaivaa kuin viilekkeessä roikkuvan juomapullon korkin avaaminen. Ja kun kerran grammoja viilataan niin painaahan tuo kokoontaittuva pullo tietenkin huomattavan paljon vähemmän kuin alumiininen.
Grammaa viilataan enemmän tai vähemmän tosimielellä muissakin varusteissa: kompassista katkeaa suuntalevy - kiva, siitähän tuli paljon kevyempi! Toisista silkkivillakalsareista leikkaan lahkeet polvipituisiksi, koska eiväthän pohkeet koskaan palele vaan takapuoli. Kaikkinensa saan repun painon jäämään ilman ruokia noin kymmeneen kiloon, mutta koska ravintoa lähtee taas mukaan vähintäänkin riittävä määrä, on 14 kiloa todennäköinen selkään nouseva taakka (vaa'alla ei pakatun repun kanssa sentään käydä).
Paitsi reppua, kevennän rasitusta myös jättämällä surullisin mielin nuoremman retkikoirani Lumon pois matkasta. En uskalla ottaa sitä riskiä, että sen vetäminen aiheuttaisi polvien kipeytymisen. Edellisellä pidemmällä reissulla kun olemme olleet suksilla, ja silloin oli suorastaan toivottavaa vetää, ja epäilen vahvasti Lumon tahtovan toteuttaa pientä sisäistä malamuuttiaan myös tällä reissulla. Niinpä teemme pienen mutkan matkalla ja tipautamme Lumon hoitoon kasvattajalleen Ilomantsiin.
Näin jälkikäteen voidaan tietysti ajatella, että olipa hyvä että Lumo meni hoitoon, että tuli mentyä Ilomantsiin, sillä autoni hajoaa noin 20 kilometriä ennen, mutta onneksemme saamme Suskilta ja Markolta lainaksi heillä pihassa toimettomana seisovan Toyotan. Jos olisimme ajaneet suoraan kohti pohjoista, ei tällaista vaihtoautoa olisikaan noin vain ollut käytettävissä. Toki Murphyn lain mukaisesti tämä laina-autokin vaatii pienen korjaamokäynnin Iisalmessa (ja saa meidät ajattelemaan kauhulla ajomatkaamme, joka kulkee vielä Iin, Ivalon ja Inarin kautta...), mutta seikkailut seikkailtuamme pääsemme kuitenkin kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa perille Kaamasmukkaan lauantai-iltana, aloitettuamme ajomatkan Lahdesta keskiviikkoiltapäivänä. Eli ihan perinteisellä tahdilla edetään.
Jätämme auton Kaamasmukan Majoituksen pihaan ja saamme isännältä neuvot tien toiselta puolen kohti Gáckavárria lähtevän polun löytämiseksi - käytyämme toki ensin itse seikkailemassa vitelikössä ja ihmettelemässä miten polku muka mitenkään voisi kulkea talon pihan läpi. Kulkee se, mutta onneksi talon hurjat vahtikoirat (perhoskoiria!) viedään sisälle, niin että uskallamme porokoirien kanssa kulkea talon ohi. Iltapäivä on jo pitkällä, aurinkokin alkaa katsella laskeutumispaikkaa, joten kuljemme vain muutaman kilometrin talolta eteenpäin ja pystytämme leirin mukavaan notkelemaan lähelle pientä lamparetta.
Ensimmäistä kertaa reissussa mukana oleva teltta, Marmot Nusku 2P, nousee helposti ja kietoo meidät tilavaan suojaansa. Olo ei ole ihan niin auvoisa kuin soisi ensimmäisenä tunturi-iltana olevan. Polviin ei kyllä ole koskenut yhtään, vaan askel on ollut kevyttä. Pään ympärillä oleva vanne sen sijaan on päässyt puristamaan vähän liian tiukasti kaikkien seikkailujen vuoksi, mutta päätän yöllä löysätä sen. Pimeys tulee, nielaisee meidät ja painumme untuvasaarille.
1. vaelluspäivä su 31.8.
Aamu valkenee kylmänä ja harmaana. Gáckavárri piirtyy silti näkyviin hyvin jyhkeänä, ei ole sumuista. Hitaanpuoleisesti laitamme leirin kasaan, keittelemme aamupuurot ja kahvit ja vääntäydymme taipaleelle. Aluksi seuraamme polkua, mutta Muoidunaláksen kupeessa lähdemme jatkamaan kohti Gárdecopmaa tarkoituksena kiertää se pohjoisen puolelta.
Sää on hyvin vaihteleva, sataa tihuttaa välillä, joten jossain vaiheessa lakkaan temppuilemasta kuorivaatteiden kanssa ja annan niiden olla päällä. Ei tule hiki kuitenkaan, kun kävelemme niin hitaasti ja pysähtelemme vähän väliä valokuvaamaan. Tosin oma kamerani ei ole vedenkestävä, joten kunnon sateessa se pysyy vesitiiviisti pakattuna vyöllä. Taas kerran haaveilen taskukamerasta.
Välillä on ihan kirkasta. Lämpötila pysyttelee silti varmaankin lähempänä nollaa kuin kymmentä astetta. Takapuolta paleltaa, Joku muistaa muistuttaa minua siitä, että soft shell -housut eivät ole tarpeeksi lämpimät vaellushousut syyskelissä. Jollakulla on itsellään ohuet toppahousut vaellus- ja kuorihousujen lisäksi. Päätän kyllä minäkin sonnustautua seuraavalla syysretkellä vahvempiin kuorihousuihin, mutta toppavermeet aion kyllä vastakin säästää talvireissuille. Villahousut ovat ystäväni, niitä on jalassa nytkin 1.5 kerrosta, mutta ehkä tarvitsen paksummat. Tai kolmannen kerroksen, alushousutkin voisivat olla merinovillaa.
Kartasta katsottuna Sárajohka, joka meidän on tarkoitus ylittää, näyttää melko pusikkoiselta rannoiltaan. Gárdecopman laelta näemme, että näin tosiaankin on asian laita. Tähtäämme kartan ja kompassin sekä visuaalisten havaintojen perusteella kohtaan, jossa vitelikköä olisi mahdollisimman kapeasti. En tiedä onnistummeko, olisiko jossain muualla voinut olla vielä hankalampikulkuista, mutta muutama ärräpää kyllä tönkköpolvitukien ja vaellussauvojen kanssa pajukossa teutaroidessa pääsee. Vettäkin sataa taas. Kapean Sárajohkan ylitämme kuitenkin helpohkosti kiveltä kivelle harppomalla, eivätkä koiratkaan kastu kovin märiksi. Vastarannalla pusikkoa on ehkä vähän vähemmän, joten kohtuullisella tempomisella ja vain yhdellä kaatumisella (jonka suoritan minä) pääsemme avarampaan maastoon.
Sároaivvien juurelta, aivan joen rannasta, löytyy valmis tulipaikka, jonka viereen pystytämme teltan. Paikka vaikuttaa mukavan suojaisalta ja maisemat ympärillä ovat komeat. Aurinko pilkistelee hetken, sallii ottaa muutaman kuvan, sytyttää nuotion ja einehtiä, mutta vetäytyy sitten taas pilveen, joka alkaa auliisti jakaa meille pisaroitaan. Säntäämme telttaan, jossa sitten loppuilta kuluukin sadetta pidellessä. Pikaiset iltatoimet hoituvat kastumatta, kun sade taukoaa hetkeksi, mutta yöllä ropisee välillä ankarastikin teltan kattoon.
2. vaelluspäivä ma 1.9.08
Syntymäpäivä ei voisi paremmin alkaa - aurinko paistaa! Ehdimme nauttia aamiaisen ja taas napata pari kuvaa - kunnes alkaa sataa. Välillä vettä, välillä räntää. Perinteinen vaellusmigreenikin iskee, joten olen pois pelistä muutaman tunnin. Onneksi päivä oli jo etukäteen suunniteltu päiväretkuiluksi, joten kun herään lääketokkurasta iltapäivällä kahden jälkeen, on ihan hyvin aikaa nauttia kiireetön syntymäpäivälounas (sienisipulimuhennoksella täytettyjä tortilloita) ja odotella säätilan kehittymistä aurinkoiseksi. Sen se tekeekin!
Ennen päiväkävelyä on hoidettava pieni niksinarikkahomma. Toisesta säärystimestäni on pettänyt vetoketju, joten puukon ja irtohihnan kanssa askartelen kätevän systeemin, jolla ainakin enimmät roskat ja vedet estyvät ajautumasta kenkääni. Sitten iltapäiväviideltä voidaankin jo lähteä kipuamaan kohti Sároaivvien laakeata ylänköä.
Kolmisen tuntia nautimme upeista, avarista maisemista ja raikkaasta tunturituulesta. Sää on välillä aurinkoinen ja saamme ihailla loppumattomiin jatkuvaa tunturimerta kaikkialla ympärillä. Bire Buoidebassenroavvi, Oadatmohcohkka, Stuorrageadggeoaivi... Tavaamme kartasta lakien saamenkielisiä, jännältä suussa maistuvia nimiä. Olen taas ihan rakastunut Muotkaan, jälleen kerran totean, että voisin tulla tänne vaikka kuinka monta kertaa, enkä takuulla koskaan kyllästy. On ihan huippufiilis, jollaisen voi kokea vain tunturissa, avarassa ja laajassa maisemassa. Ajatukset mahtuvat paremmin kuin ahtaassa maastossa, päällä on heti helpompi olla.
Olen syntynyt iltakymmenen jälkeen, mutta koska veikkaan olevani siihen aikaan jo umpisen unessa, otamme varaslähdön ja nautimme tervasnapsit ikämittarin uudelle kymmenluvulle pyörähtämisen kunniaksi tunturista löytyneen ison, valkoisen kivenmurikan päällä. Hiioihoi ja hyvästi kolmekymppisyys!
Illalla ehdimme juuri sateen alta telttaan. Tähän alkaa jo tottua. Pääasia, ettei sada koko ajan, joten varusteet (ja koirat) säilyvät enimmäkseen kuivina. Teltassakin on tarpeeksi tilaa eikä ahtaan paikan kammo vaivaa.
3. vaelluspäivä ti 2.9.08
Aamulla sataa, emmekä halua kastella itseämme, joten venytämme lähtöä, koska eihän meillä mikään kiire ole. Kaikki "tavoitteet" on jo ikään kuin saavutettu, olemme tunturissa, jaksamme kävellä ja syntymäpäiväkin on saatu kunnialla vietettyä. Siispä pötkötellään ja odotetaan sateen taukoamista.
Tulee ensimmäinen ihmiskontaktikin. Joen toisella puolella yöpyneet isä ja poika tulevat juttusille. Ovat kulkeneet samaa reittiä, olemme itse asiassa jo ensimmäisenä iltana kuulleet juuri heidän ääniään, mutta näköhavainto saadaan vasta nyt. Siirtävät leirinsä meiltä vapautuneelle paikalle, kun lähdemme pienessä sateessa nousemaan Jorba Sároaivin länsirinnettä ylös. Katson taakseni ja näen auton tai muun ajoneuvon pyörän nojallaan tunturikoivua vasten. Mitenköhän vaikeaa on päristellä menemään kolmella renkaalla huomaamatta, että yksi puuttuu? Tai ehkä se on vain vararengas.
Teemme matkaa sumuisessa ja märässä kelissä. Alunperin olimme ajatelleet ylittää Nirvejohkan ja jatkaa taivallusta vielä pidemmälle, kohti Geatkebassia, mutta koska pitkään jatkunut aamusade on tuupannut aikataulumme entistä enemmän iltapainotteiseksi, päätämme leiriytyä ennen joenylitystä. Koirat ovat sateesta kuitenkin vain pintamärkiä, mutta joessa kahlaaminen kastelisi ne kunnolla, ja on kieltämättä mukavampaa ottaa edes melkein kuiva koira viereensä nukkumaan. Teltalle löytyy tasainen tanner, eikä maisemissa ole moittimista, kun sumunkin keskeltä erottuu joen toisella puolella mahtavana kohoava naapurimme, Unna Geatkebasáš.
Sadekin taukoaa illansuussa niin, että pääsemme tekemään pienet tulet leiripaikan lähellä sijaitsevan valtavan vanhan aihkin juurelle kyhättyyn nuotiokehään. Koetamme kuivatella sukkia ja hanskoja ja minä läpimäriksi kastuneita vanhoja vaelluskenkiäni. Kuivaaminen onnistuukin perinteisellä kuuma kivi -menetelmällä, saan kengistä lähes kaiken kosteuden pois enkä polta kuin yhden reiän hanskaani ja yhden pienen rakon sormeeni. Yhdeksän jälkeen alkaa taas sataa, joten iltatulilla istuskelu jää jälleen kerran haaveeksi.
4. vaelluspäivä ke 3.9.08
Minkä yö kastelee, sen aamu kuivaa. Heräämme loistavaan auringonpaisteeseen, joka lähes räjäyttää tajunnan. Räjäyttää myös leirimme, sillä säntäämme ripustamaan lähes jokaisen mukana olevan objektin ulos kuivumaan.
Päivän ohjelmassa on jälleen Päiväretki polvivammaiselle, eli aiomme lähteä ihailemaan Stuorravzia kevyin kantamuksin. Sherpa ottaa pienen rinkkani päivärepuksi, minun ei tarvitse kanniskella kuin kameralaukkua.
Nirvejohkan ylitys ei ole vaikea, vaikka joki virtaakin rankkojen sateiden takia aika vuolaana. Ylityspaikan hakemiseen käytämme aikaa ja vaivaa, mutta joudumme silti vaihtamaan vaelluskengät Crocseihin. Siinä tuhraantuu jonkin verran aikaa, koska "kätevä" tee-se-itse-korjattu säärystimeni on työläs purkaa ja koota. Mutta mihinkäs meillä olisi kiire, kello on vasta reilu puolipäivä ja tarkoitus olisi palata leiriin noin yhdeksään mennessä. Sitä ennen kun ei tule pimeää.
Maasto on taivaallisen ihanaa kävellä, tasaista tunturinummea. Maisemat ympärillä hengästyttävät, kulkuvauhti ei, sillä pysähtelemme taajaan konttamaan maassa milloin minkäkin pikku kiven tai kasvin lumoissa tai tähtäilemme oikealla puolellamme näkyvää Gáškogielasta ja kauempana etelässä häämöttäviä, saavuttamattomia tuntureita. Aurinko paistaa.
Sitten se on yhtäkkiä edessämme. Stuorravzi, mahtava repeämä tunturimaassa. Pohjoisen puolen reunalta on heikohko näköala rotkon pohjalle, mutta sen sijaan uurteinen, jylhä eteläseinämä levittäytyy eteemme pysäyttävänä näkynä. Tuntuu kuin olisi matkannut historian alkuhämäriin. Tässä maisemassa kelpaa nauttia lounasta ja suunnitella seuraavaa retkeä, joka voisi viedä rotkon pohjallekin ja sieltä edelleen eteläpuolen tuntureille. Saan siis jälleen kerran itseni kiinni perisyntini ääreltä - pitäisi tarttua hetkeen, eikä hinkua eteenpäin. Yritän ja epäonnistun, aina.
Takaisinpäin kävellessä aurinko ensi kertaa lämmittää niin, että pitää riisua takki ja kulkea pelkällä aluspaidalla. Maaruska punaa tunturien välisen laakson, laskeva ilta-aurinko korostaa rakkaisten rinteiden karuutta. Mikään ei tallennu muistikortille sellaisena kuin muistikuviin. Toivottavasti joskus, kun alan unohtaa, unohdan vain turhia asioita ja nämä säilyvät.
Illanhämyssä taiteilemme jälleen Nirvejohkan yli niin, etteivät koiratkaan joudu kovin syvään uimasille. Jalat saavat pitkän ja lämpimän kävelypäivän päälle ihanan virkistyksen. Leiriin saavumme tyylikkäästi yhdeksän aikaan, ja juuri ennen kuin alkaa sataa. Kiitämme aurinkoisesta päivästä ja kuukahdamme väsyneinä unten maille.
5. vaelluspäivä to 4.9.08
Sataa, sataa, sataa. Mieli on yhtä matalalla kuin pilvetkin. On aika kääntyä takaisinpäin. Enää yksi yö ja paluu ihmisten ilmoille. Ja sataa. Revi siitä sitten iloa päivään.
Tämä sade ei ole kuuro, se jaksaa ja jaksaa. Kamerani pysyy pakattuna koko päivän, Ruskan vesitiivis pokkari tallentaa muutaman sateisen näkymän ja minut raahustamassa raikkaissa mustissa sadevarusteissani, tiukkailmeinen naama juuri ja juuri hupun aukosta vähän pilkottaen. Koirillakin reput vinossa ja korvat lintassa. Taas Lapissa.
Saavumme jälleen Sárajohkan rantaan, ja sama vitelikkötaistelu on edessä kuin viimeksikin, vaikka kuinka on sekä kartasta että tunturinrinteeltä yritetty löytää se vähiten pusikkoinen kohta. Lisäksi on runsaiden sateiden tuoma ongelma; joki virtaa paljon vuolaampana kuin pari päivää sitten, eli vähiten pusikkoinen lähestymismarssi ei tuo meitä helpoiten kahlattavaan kohtaan. Lopulta v-käyräni nousee punaiselle ja harpon puron yli kenkiä riisumatta muutamalla askeleella. Mitä väliä, kengät ovat joka tapauksessa litimärät. Olisinpa kiihtynyt ajoissa, olisin säästynyt muutamalta hermoja raastavalta rempomiselta kaulaan asti ylettyvässä pusikossa. Tosin juuri sehän v-käyrän nostattikin. No, loppu hyvin, kaikki ei hyvin, mutta joen yli päästiin, koiratkin joka tapauksessa märkinä.
Pakolliset nopeat iltatoimet sateessa, märkien koirien kuivaaminen Wettexillä, märkien kamojen sullominen teltan apsideihin ja aivan liian kireä tunnelma nukkumaan mennessä. Ei mikään hieno saavutus viimeiseksi illaksi. Mutta sillä pelataan mitä on annettu, joten pää tyynyyn ja toivomaan parempaa aamua.
6. vaelluspäivä pe 5.9.08
Mikä voima on auringonpaisteella! Leirimme levähtää jälleen, puiden oksat notkuvat koirien reppuja, makuupusseja, sukkia ja hattuja. Naurattaa. Aamupala maistuu, kenkien kuivatusyrityksen turhaksi toteaminenkaan ei harmita, mitäpä väliä enää, yhden päivän kävelee märilläkin. Sherpa köyttää järjettömän isot poronsarvet rinkkaansa, mikä himmeli tuloksena. Sekin naurattaa.
Pääsemme liikkeelle auringonpaisteessa ja vain yksi kunnon sadekuuro rojauttaa niskaamme. Muuten saamme nauttia auringosta koko matkan. Jo keskiviikkona punaista vilkuttanut kameran akku on kiitollinen sadepäivän levosta ja antaa nyt ottaa vielä parikymmentä kuvaa ennen lopullista sammumistaan. Kuvaan kaikkea, tuntureita, retkiseuraani, vanhaa mäntyä, kahvimukiani ja riisikakkuja, mustikoita, romahtanutta poroaitaa. Dokumentoin, tästä mentiin, tuolta tultiin, ja samalla vain tallennan muistin tueksi. Jos vaikka muuten unohtaisin, miltä näyttää aina Lemmenjoelle asti jatkuva tunturiketju, jonka yllä kaartuu tummanpuhuva taivas ja sen keskellä sateenkaari.
Vaelluksen lopuksi sauna ja mökki Kaamasmukan majoituksessa. Ystävällistä palvelua ja koiriemme ihailua. Lauantaiaamuna vielä vanhalta emännältä tilaamme nutukkaat mittojen mukaan. Sitten pitkä ajomatka mutkien kautta etelään, huolet puskevat pintaan sitä mukaa kun kilometrit mittarissa karttuvat. Onkohan Lumo pärjännyt hoidossa hyvin, onkohan autoni saatu kuntoon, mitäköhän se maksaa, miten jaksan taas mennä töihin... Onneksi voi repsikalla istuessa sentään sulkea silmät ja katsella tunturimaisemaa vielä kerran. Ja vielä. Ja uudestaan...
Kiitos Muotka, taas kerran. Palaan kyllä jos saan tulla.
Sivun alkuun
Lisää kuvia