http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> Muotkatunturien erämaa >> kesäkuu 2005
Ajankohta: 19.-25.6.2005
Kohde: Muotkatuntureiden erämaa
Retkikunnan jäsenet: Minä, Minna, Essu, Savu ja Liekki
Prologi
Ensimmäistä kertaa oikein kesällä Lappiin! Olin aivan innoissani, sillä aiemmat vaellukseni olivat kaikki osuneet elokuun puolivälin jälkeiseen loppukesään ja syksyyn. Nyt olisimme lähdössä Lapin alkukesään, nuuhkimaan kukkia ja ihailemaan keskiyön aurinkoa. Lamppuakaan ei tarvittaisi. Miten erilaista!
Ainoan mustan pilven innostuneen suunnittelun ylle heitti polvivammani. Olin saanut kevättalvella töissä pahan rasitusvamman molempiin polviini, eikä se ollut vielä kesään mennessäkään kunnolla parantunut. Lääkäritäti oli vannottanut, että jos ja kun kaikesta huolimatta lähden vaellukselle, huolehdin siitä, ettei rinkkani paina 15-16 kiloa enempää. Niinpä vähän sydäntä kylmäsi kun jo ankaran karsinnankin jälkeen puntarinviisari heilahti 18 kiloon, eikä siinä vielä ollut edes kaikki ruokatarvikkeet mukana.
Tajusin kyllä, että muutaman kilon saisi pudotettua nimenomaan ruokatavaroista, mutta joku pieni ahmattipiru istui olkapäälläni sanoen, että siinäpä sitten ollaan kivassa tilanteessa, jos polvet kipeytyvät ja pitää leirissä kärvistellä päivätolkulla ilman kunnon ruokaa. Niinpä jätin kaikki ne näkkileivät, kuivatut hedelmät, vadelmakiisselit ja nuudelipaketit rinkkaan ja varmistin vain, että mukana oli polvitukien lisäksi paketillinen vahvaa särkylääkettä sekä kylmä- ja särkygeeliä.
Koska olin ollut olevinani tosi tarkka mukaan otettavien varusteiden kanssa, en keksinyt ruokien lisäksi muutakaan syytä rinkan painolle kuin sen, että kahdestaan reissuun lähdettäessä kuorma kertakaikkiaan vain on painavampi kuin porukalla, koska yhteiset tarvikkeet ruokaa lukuunottamatta joka tapauksessa painavat saman verran, olipa niitä jakamassa kuinka monta henkeä tahansa. Jälkeenpäin kyllä taas kotona totesin, että suurin kevennys todellakin olisi onnistunut ruokia karsimalla, ja olipa varustepuolellakin muutama täysin turha kapine mukana. Vielä on siis opittavaa, mutta virhearvioinneistahan sitä juuri oppii.
Toinen pieni tummahko pilvenhaituva ilmestyi taivaalle juuri ennen lähtöä, kun luin lappalaiskoiraväen keskustelufoorumilta Inarin ja Ivalon alkuasukkailta viestejä, joissa kerrottiin hieman etuajassa heränneistä hyttysistä. Olimme lähdössä reissuun kodalla eikä meillä tietenkään ollut mitään rankisia hankittuna. Hätä keksii keinot - kääräisimme mukaan pikkuisen vaellustelttamme sisäteltan, jonka arvelin kykeneväni ripustamaan jollain naruvirityksillä kodan sisäpuolelle, jos hyttysiä olisi haitaksi asti. En jaksanut pelotella itseäni näyllä, jossa kaksi ihmistä, yksi mudi, yksi kompakti ja yksi laajalle mieluusti levittäytyvä porokoira ahtautuvat tuohon pikkuiseen tilaan. Ehtisi sitä murehtia sitten akuutissa tilanteessakin.
Ei kahta ilman kolmatta. Lähtöpäivän aamuna Utsjoen kuntaan julistettiin metsäpalovaroitus. Meidän suunnittelemamme reitti kulkisi tosin Inarin puolella Muotkaa, mutta olihan mahdollista, että varoitus leviäisi Inariinkin asti. Olin ostanut yhden 450 gramman pönikän kaasua, ja minua oli valistettu sen riittävän viikon reissulla kahdelle hengelle vaikka muita keittelymahdollisuuksia ei olisi, olettaen, että keittäjä olisi säästäväinen. Koska tämä olisi ensimmäinen kaasu-Trangia-kokemukseni, en voinut tietää olisinko säästäväinen keittelijä vai kovinkin tuhlaavainen, joten ei auttanut kuin vielä matkalla pistäytyä Kajaanin Prismasta ostamassa varalle 225 gramman kaasupullo. Varustauduimme samalla myös suihkutettavalla teho-Offilla ja hyttysspiraalipaketilla jo rinkkaan pakatun Mygg-Stopin ja koirien Pet-Vital -karkoitteen lisäksi.
Näine hyvinemme huristelimme viettämään yötä Saariselällä. Toissakesänä olimme yöpyneet mukavalla retkeilykeskus Tievatuvalla, mutta tänä vuonna heillä oli ainoa koirien kanssa yöpymiseen sopiva mökki varattu, joten jouduimme turvautumaan lomakylän palveluihin. Yö Saariselän Majatalon huoneessa ei ollut niin kauhea kuin olisi voinut kuvitella (mullivainaan nuotilla hoilottava mieskuorokaan ei pitänyt minua hereillä puolta tuntia pidempään), mutta päätin visusti, että sai kyllä olla viimeinen kerta kun astun jalallani koko turistikeskukseen. Toisaaltahan oikean erämaan henki tuntuu sitä ihanammalta mitä pahemmasta paikasta sinne pääsee, mutta Saariselän kylän henki on kyllä niin masentava, että ei ole ainakaan minulle terveellinen ympäristö ollenkaan.
Sunnuntai 19.6.05
Aamusella jatkettiin sitten matkaa kohti Muotkan Ruoktua. Ivalossa pysähdyttiin täydentämään reissueväiden valikoimaa sulatejuustolla, mehulla, lohipasteijalla ja suklaalla. Minna osti itselleen myös pienen palan kuivaporoa. Kaamasessa jouduimme vielä turvautumaan Kaamasen Kievarin minimarketin valikoimiin, josta löytyikin valtava rulla mustaa ilmastointiteippiä, jolla kuulemma korjaisi vaikka kumisaappaan. Olinhan toki unohtanut korjausvälinepussukkani täydentää teipillä helmikuisen Leivonmäki-retken jäljiltä.
Tutun Ruoktun pihalle kaarsimme yhden maissa. Tapasimme reissuun lähdössä olevan pariskunnan saksanseisojineen ja varmistimme, ettemme ihan samaan suuntaan lähtisi, ettei tapahtuisi erämaan rauhan rikkomista meidän koiriemme taholta. Kyseiset karvanaamat istuivat kyllä ihan sivistyneen oloisesti auton vieressä odottamassa meidän loputtomalta tuntuneen säätämisemme päättymistä ja matkaan lähtöä.
Ehdittiin toki vaihtaa muutama sama isäntäväen kanssa, sekä kysellä hyttystietoja kahdelta jo reissusta palanneelta miekkoselta, joista toinen hämmästytti meidät tunnistamalla lähes karvattomat Savun ja Liekin porokoiriksi. Ihmeellinen on tuo internet, mehän olimmekin jo "kuuluisia". Terveisiä vain Panulle ja Neidalle!
Koska aamupäivällä kaupassa olimme ikäväksemme kuulleet radiosta metsäpalovaroituksen olevan nyt voimassa Inarissakin, teki Minna viime hetken punnituksen jälkeen päätöksen jättää kirves matkasta. Mitäpä sitä kirveellä kun ei voisi tuliakaan tehdä. Silti hänenkin rinkkansa kokonaispaino oli kivunnut ylimääräisten kaasujen ja muiden välineiden jäljiltä jo 23 kiloon - ja kaikista karsimisista huolimatta oli minunkin pakaasillani painoa jo 20 kiloa! Siis kevyet viisi enemmän kuin lääkärin suositus...
Vaan eipä siinä auttanut muu kuin nostaa rinkka pykälään ja lähteä tallomaan. Sää oli lämmin, välillä pilvinen, mutta välillä aurinko paahtoi kuumasti suunnatessamme päättäväisesti Peltojoen viertä kulkevalle polulle. Kellokin oli siirtänyt viisarinsa jo neljän paremmalle puolelle, mutta mikäs kiire meillä oli kun ei pimeäkään tulisi.
Aluksi polku oli varsin helppokulkuista, kuten muistinkin toissasyksyn vaelluksen loppukilometreiltä. Kulkumme oli silti melko takkuista, silä luonnollisestikin painavat rinkat asettuivat kehnonpuoleisesti selkään ja minulla oli lisäksi riesana kodan keskisalon alempi osa, teleskooppimopinvarsi, jolla lyhyimmilläänkin oli pituutta sen verran, että se rinkan sivuun pakattuna otti puiden alta kulkiessa aina napakasti kiinni. Meillä oli molemmilla käsissä tavalliset vaellussauvat, joista toinen oli tarkoitettu kodan keskisalon yläosaksi ja toinen päiväretkien varalle heikkojen polvieni tueksi.
Menoa hidasti myös retkikoiraoppilas Liekki, joka ei ihan vielä hallinnut polulla kytkettynä kulkemisen hienouksia. Minulla oli vyötäröhihnassa Savu ja Essu, jotka kokeneina osasivat kiertää puut kehotuksen mukaan oikein, eivät vetäneet ja pysyivät polulla. Liekki teki kaiken juuri päinvastoin, joten Minnalla oli sen kanssa hiki hatussa.
Hiki oli hatussa muutenkin, sillä lämpöä oli yli 20 astetta ja aurinko paistoi tässä vaiheessa jo täydeltä terältä. Hyttysiä ei tässä vaiheessa vielä näkynyt, joten T-paidassa kulkeminen onnistui vaikeuksitta.
Kivikkoiseksi muuttunut polku ei enää houkutellut, joten nousimme noin viiden kilometrin matkan jälkeen rinteeseen. Kuormiemme paino, Liekin temppuilu ja kova kuumuus saivat meidät lopulta päätymään leiripaikan valintaan ennen suunniteltua kohdetta, toissasyksyltä tuttua "Kuujärveä" (kartassa nimeämättömälle järvelle täysikuun kunniaksi annettu nimi), jonne olisi ollut vielä pari kilometriä matkaa. Löytämämme paikka oli kuitenkin kelvollisen tasainen, ja vaikka puroa ei ihan vieressä ollutkaan, ajattelimme sen olevan vain hyväksi, koska havaitsimme hyttysten jo kerääntyvän pikku hiljaa nälkäisinä ympärillemme.
Nälkäisiä olimme itse kukin, joten saatuamme kodan pystyyn minä ryhdyin ruuanlaittoon. Siinä kaasu-Trangian helppokäyttöisyyttä ihaillessani havaitsin pienen päänsäryn vaanivan, mutta ajattelin sen johtuvan vain nälästä ja kuumuudesta. Aterioinnin jälkeen särky oli kuitenkin jo kovempi, mutta olin kai liian väsynyt ymmärtääkseni ottaa lääkettä. Virittelimme sisäteltan rankiseksi, koska hyttysiä alkoi olla runsaanpuoleisesti, ja keskiyön auringon ihailu jäi vain haaveeksi kun kaaduimme väsyneinä nukkumaan. Kumman helposti me kaikki mahduimme pieneen telttaan, tosin Liekkiä piti vähän asetella ettei se olisi lötköttänyt ihmisten päällä. Tavaroille oli sen sijaan runsaasti tilaa tilavassa kodassa!
Maanantai 20.6.05
Aamuyöllä heräsin vihlovaan särkyyn - migreenikohtaus! Onneksi ensiapulaukussa on aina kaiken varalta migreenilääke, vaikka koskaan ennen en ole sitä vaelluksella tarvinnut. Nyt tarvitsin. Aamusta en muista mitään ja muutenkin koko tuo ensimmäisen yön leiripaikka puuhineen on jäänyt minulle aivan hämärän peittoon. Joskus puolen päivän jälkeen heräilin varovasti kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja pikku hiljaa tokenin sen verran, että pääsimme liikkeelle. Lääkkeen ja kohtauksen jäljiltä olin kuitenkin niin heiveröisessä kunnossa, että kuljimme vain sen muutaman kilometrin Kuujärven rannalle, jonne pystytimme leirin.
Oli ihanaa huuhdella hiet pois järven viileässä vedessä. Olisimme pulahtaneet uimaankin, mutta paksu mutapohja ja matala ranta eivät oikein suosineet yritystä. Virkistyin kuitenkin sen verran, että jaksoin syödä lounasta, ja syötyäni olin jo melkein kokonaan elävien kirjoissa. Niinpä pakkasimme päiväreppuihin vähän suklaata, suolapähkinöitä ja kylmää sitruunateetä ja suuntasimme "iltakävelylle" läheiselle Tuanganoaiville.
Nyt kesä-Lappi pääsi näyttämään parastaan. Aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta, viilentävä tunturituuli piti hyttyset poissa ja koko karunharmaa tunturinrinne oli tulvillaan valkoisia, punaisia ja vaaleanpunaisia kukkia, joita kuvasimme ahkerasti. Koirien mielestä kiinnostavinta olivat lumipälvet, joita oli vielä rinteessä jäljellä muutamia.
Helteisessä säässä kipusimme aivan tunturin huipulle, että Minnakin pääsisi näkemään omin silmin nähtävyyden, hienon lammen, jonka rannalla toissasyksynä lämpimässä säässä keittelimme lounassoppaa Jarin ja Marikan kanssa. Nyt tuo lounastelukohta oli vielä paksun lumivaipan peitossa, mutta itse lampi kimalteli sulana ja kirkkaansinisenä.
Suklaatauon jälkeen palasimme hieman vaikeakulkuista rinnettä takaisin alas. Liekkikin alkoi jo hiukan paremmin pysyä joustoremmissään, eikä aiheuttanut kuin muutaman pienen vaaratilanteen kivikossa kulkiessamme. Pesiviä lintuja emme havaineet me eivätkä koirat, jotka kuitenkin pidettiin kiinni kaiken varalta.
Iltaruokaa kodan ovella hyttysspiraalien savussa nauttiessamme koirat alkoivat vuorotellen murista ja pöhkiä. Ihmisaistein ei mitään ollut havaittavissa, mutta turhaanhan ne eivät vahdi, joten päättelimme porojen olevan liikkeellä, ihmiskulkijoille oli mielestämme liian myöhä. Kello sentään läheni keskiyötä, mitä ei tietenkään voinut valosta huomata. Oli hienoa katsella auringon kirjavoimaa tunturiselännettä järven takana niin myöhään illalla. Vaikka hyttysiä inisi korvan juuressa, en katunut vaelluksen ajankohtaa yhtään, niin sykähdyttävää oli vihdoinkin nähdä oikea keskiyön aurinko.
Tiistai 21.6.05
Aamulla sain jälleen kerran todeta koirien olleen oikeassa. Kekkaloin alushoususillani kodasta aamun valkeuteen kun Minna mainitsi takaani, että "vastarannalla näyttää olevan teltta". Niinpä olikin, eli koirien iltaiset pöhkimiset olivat kuin olivatkin johtuneet ihmiskulkijasta.
Meitä tämä telttailija ei kyllä häirinnyt, sillä kun puolenpäivän maissa saimme vihdoin rinkat pykälään ja lähdimme kulkemaan, ei naapurimme ollut vielä noussut esiin majoitteestaan. Mietimme kyllä mahtoiko hän (tai he) tuskastuneena vain odotella, että me vihdoin saisimme tavaramme kokoon ja häipyisimme vastarannalta!
Lähtöhässäkkää viivytti entisestään kodan keskisalko, johon oli ilmaantunut vika. Mopinvarren ja vaellussauvan yhdistävä väliholkki oli nimittäin jumittunut tiukasti kiinni, eikä irronnut edes kitkaliinalla (sellainen kuminen, reiällinen lätkä, joita myydään keittiötarvikeosastolla, aivan verraton kapine lähes kaiken mahdollisen avaamiseen) kiskomalla. Niinpä Minnalle jäi loppureissuksi vähän pidempi vaellussauva, mutta eipä tuo menoa kovasti haitannut.
Otimme suunnan Tuanganoaivin eteläpuolitse Peltotunturin ja Bealdoaivvasin väliin. Tarkoitus oli leiriytyä jonnekin melko lähelle Peltotunturia ja käydä siellä sitten ilman rinkkoja kunnon päiväretkellä.
Inisevät hyttysparvet ilmaantuivat heti seuralaisiksemme, joten nousimme Bealddoaivvasin rinnettä yhä ylemmäs ja ylemmäs niitä pakoon. Lounasta saimmekin jo nauttia ilman itikoita, sillä Peltotunturilta päin puhaltanut tuuli yltyi syödessämme melko navakaksi. Lämpötilakin putosi nopeasti hellelukemista sen verran viileäksi, ettei ollut vaikea arvata sadekuuron olevan tulossa. Ja aivan oikein, rinnettä alaspäin laskeutuessamme jouduimmekin jo verhoamaan rinkat ja itsemme sadevarusteisiin. Vettä ripsutteli kuitenkin vain hiljaksiin eikä tuulikaan alempana enää niin tarttunut tamineisiin.
Kompuroimme melkoisessa kivikossa alas kohti Alempaa Honkavuomaa. Leiripaikkaa ei järkäleiden ja lohkareiden seasta meinannut millään löytyä, sillä tuuli yltyi taas sen verran kovaksi, ettei kovin avoin paikka tullut kyseeseen kodan kanssa. Saimme lopulta marssia joen vartta puolisentoista kilometriä ennenkuin löysimme tarpeeksi tasaisen pläntin, jonka ympärillä oli sen verran puita, että saimme kodan köytettyä tukevasti kiinni. Ladoimme lisävarmistukseksi, ja myös hyttysestimiksi, myös koko liepeen ympäri vauvan pään kokoisia kiviä.
Nautimme iltaruuaksi herkullista kanttarellimuusia ja totesimme tuulen ansiosta hyttysmäärän niin vähäiseksi, ettei "rankista" tarvinnut viritellä ollenkaan. Sen sijaan minä onnistuin virittelemään toisen teleskooppivaellussauvan rikki kiskaisemalla sen ensin liian pitkäksi ja katkaisemalla sen sitten väkivaltaisesti sitä takaisin lyhyeksi yrittäessäni. Onneksi sauvoja oli kaksi, muuten olisimme joutuneet veistohommiin, mopinvarsi kun ei yksinään kovin korkeata kotaa olisi kannatellut.
Mikään kuukkeleiden osoittama onnenpaikka leirimme ei muutenkaan tuntunut olevan, sillä iltapesulla minä tipautin fleecehousuni jokeen, ja Minnan oli välttämättä koettava sama vahinko rintsikoidensa kanssa. Saimme kyllä hepenet kiinni, joten vahingot jäivät vähäisiksi. Varsin suosittu leiripaikka kuitenkin oli kyseessä, sillä saimme peitellä kolmet wc-paperein koristellut tulosteläjät kivillä ennen asettumistamme. Vaikka koirat olivatkin kiinni leirissä, oli aina se mahdollisuus, että ne jollain ilveellä onnistuisivat kasoissa pyörimään tai ainakin haukkaamaan suun täydeltä "herkkua". Kunpa retkeilijät ihan itse huolehtisivat jätöstensä peittelystä niin seuraavilla paikalletulijoilla olisi pikkuisen mukavampaa!
Keskiviikko 22.6.05
Aamulla tuuli oli tyyntynyt ja meitä tervehti jälleen helteinen sää. Toimitimme aamupuuhat kiirettömästi ja pakkasimme sitten päiväretkivarusteet toiseen rinkkaan ja pikkureppuun. Suunnaksi otettiin Peltotunturi.
Nyt pääsimme vihdoin kävelemään todellisessa Muotka-maastossa - aukeaa, tasaista tundraa, joka kukki, lirisi, visersi ja eli koko alkukesän voimallaan. Olimme aivan myytyjä. Kapustarinnat, lapintiirat, pikkukuovit ja kaikenlaiset tirpat uhkailivat meitä aimo selkäsaunalla jos uskaltaisimme lähestyä niiden pesiä, joten kävelimme varmaan viisi ylimääräistä kilometriä mutkitellen ja lintujen tieltä pois pysyen. Koirat olivat onneksi ihan rauhallisia, eivätkä haukkuneet lintuja eivätkä muutenkaan törttöilleet, mitä nyt Savu sai aina poronsarven löytäessään hillittömiä takapuolenhytkytyskohtauksia silkasta riemusta.
Sää oli näännyttävän kuuma, vaikka kuljimme niinkin korkealla ja aurinko jopa käväisi välillä pilvessäkin. Emme jaksaneet kävellä aivan Peltojärven rannasta nousevan rinteen reunalle vaan ihailimme järven päätä kauempaa ja suuntasimme kulkumme kohti tunturin pohjoisinta lakea, jonka huipulla nautimme lounasta ennen paluutamme melkein omia jälkiämme takaisin leiriin.
Iltamyöhällä, kun olimme juuri saaneet unen päästä kiinni, alkoi sataa. Heräsin siihen, että kasvoilleni pirskahteli vettä. Tuuli oli jälleen yltynyt navakaksi ja heilutteli liian taipuisaa keskisalkoa sillä seurauksella, että savuaukon läppä hulmahteli juuri sen verran auki, että sade pääsi siitä sisään. Lisäksi taipuva salko löysytti minunpuoleistani kodan seinää niin, että aina kunnon puuskan tullessa pullistuva kangas räväytti vettä naamalleni enemmänkin. Makuupussini oli jo keskiyöllä aivan märkä, mutta ihmeekseni vaivuin siitä ja jatkuvasta suihkuefektistä huolimatta edes jonkinlaiseen uneen, joskin totesin yön olleen koko Lappi-historiani surkeimmin nukuttu.
Torstai 23.6.05
Kyllä kesä kuivaa minkä kastelee. Aamulla oli 15 astetta lämmintä, puoliaurinkoista ja juuri sopivasti tuulista, joten märät makuupussimme ja kota kuivuivat tuossa tuokiossa. Saimme siis hoidettua aamutoimet ja pakattua rinkat ihan normaaliaikataulussa eli parissa tunnissa. Kiirettömyyshän oli hyveemme.
Liikkeelle lähtiessämme aurinko jo helottikin täydeltä terältä ja tuuli oli tyyntynyt, joten luonnollisestikin vihmerä hyttysarmeija oli oitis valmis liittymään seuraamme kun suuntasimme kulkumme joenvartta pitkin pohjoiseen. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut ylittää Alempi Honkavuoma ja tähdätä Hanhipäälle, mutta oli aivan kuin olisimme saaneet etiäisen joka varotti meitä venyttämästä retkeä siihen suuntaan. Saattoi tietysti olla, että emme edes alitajuisesti aavistaneet tulevia säitä vaan yksinkertaisesti jänistimme voimakkaassa virrassa kahlaamista, mutta joka tapauksessa olimme seuraavana päivänä hyvin tyytyväisiä siitä, että emme olleet enää lähteneet lännemmäksi.
Jos edellisinä päivinä olimme kuvitelleet hyttysiä olevan paljon, osoittautui se kuvitelma nyt aivan vääräksi. NYT niitä oli paljon. Aivan varmasti ne lisääntyivät jakaantumalla. Sen lisäksi myös mäkärille oli selvinnyt ihmisveren nauttimisen olevan iloinen ja tavoiteltava asia. Lounastauolla oli laitettava hyttysspiraalit palamaan, jos havitteli saavansa suuhunsa itikoiden sijasta ruokaa, ja kun iltapäivällä jo viiden maissa saavuimme mukavannäköiseen leiripaikkaan jyrkän kurun reunalle, oli koiratkin otettava heti kodan pystytyksen jälkeen sisään spiraalien kitkerän mutta ah niin armahtavan käryn keskelle. Minä kun olin aina vannonnut, että en Lappiin räkkäaikaan lähde ja siinä sitä oltiin takapuoli verenimijöitä mustanaan kun vain pikaisesti yritti hiukan housuja kinttuihin laskea luonnollisen tarpeen suorittamiseksi.
Silti oli merkillistä miten vähän räkkä itse asiassa häiritsi elämää. Kesäillan kauneus, tuoksut ja valot, kaikki ylittivät moninkertaisesti kutsumattomien vieraiden aiheuttaman haitan. Nukahtaminenkin kävi sukkelaan kun korvan juuressa, mutta tiukasti sisätelttakankaan ulkopuolella, surisi ja pauhasi verenimijöiden levoton massa.
Perjantai 24.6.05
Juhannusaattoamu valkeni tyynenä ja toki itikoita mustanaan. Olimme päättäneet, että jos keli on taas helteinen, jäämme paikalle juhannuksen viettoon. Emme kuitenkaan ehtineet edes aamiaista syödä kun alkoi sataa. Koska sateessa ei ole järkeä pakata kotaa, joka muuttuu turhan painavaksi, päätimme odottaa sateen loppumista ja lähteä sitten kävelemään päivää suunniteltua aiemmin takaisin Muotkan Ruoktuun. Arvelimme, että kyseessä olisi vain pikkuinen kuuro.
Hyttyset ja mäkärät lensivät, vaikka vettä tuli aivan kaatamalla. Niinpä järkevin olotila oli vaakasuorassa rankisen sisällä. Tunnelma oli kirjaimellisesti hyvin tiivis, kun kaikki viisi pötkötimme aamupäiväunilla sateen loppumista odotellen. Minä löysin hämmästyksekseni Essusta punkin. Senhän oli täytynyt olla siinä jo monta monituista päivää, koska Lapissa ei tietääkseni ole puutiaisia. Tosin se oli kooltaan varsin pieni, olisiko vanha höppänä Essu jo sitten niin vähäverinen, ettei riitä edes punkkiparalle ravinnoksi.
Kaatosadetta jatkui koko päivän. Ainoa viiden minuutin mittainen tauko kymmenen maissa alkaneeseen "pikku kuuroon" tuli illalla kahdeksan jälkeen. Siinä välissä juoksimme vauhdilla ulos toimittamaan vessa-asioita ja vedenhakua. Lopun iltaa teimme samaa kuin koko päivän: istuimme kodan puolella ja söimme, ja hyttysspiraalien sammuessa änkesimme jälleen rankiseen, jossa nukahtelimme ja pelasimme korttia (emmekä muistaneet kuin yhden onnettoman korttipelin säännöt!). Lisäksi juhannuksen kunniaksi nautimme saksalaisten retkeilyinnovaatiosta, jauhemaisesta viinistä. Toden totta, Globetrotterista oli koemielessä tilattu pussillinen pulveria, josta kuuman veden kanssa syntyi 2 desilitraa 9.25-prosenttista hehkuviiniä. Maulla ei voinut kehuskella, mutta mikä tahansa lämmin neste tuntui mukavalta siinä vaiheessa.
Kaikkien aikojen mieleenpainuvin juhannusaattohan se toki oli, siitä ei ole epäilystäkään. Sade taukosi vasta aamuyöllä kolmen aikaan.
Lauantai 25.6.05
Aamu oli jälleen iltaa viisaampi, ja saimme pakata leirin viimeisen kerran oikein miellyttävässä pilvipoutaisessa säässä. Tosin tummia pilviä kerääntyi taivaalle sellaista vauhtia, että meihinkin tuli vauhtia ja saimme tavarat kokoon ja itsemme lähtökuntoon ennätysajassa. Selvisimme kuivina matkaan ja pääsimme aina Jeageloaivin huipulle asti ennenkuin alkoi sataa, mutta sitten vettä tulikin vaakasuorassa niin, että koko vasen puoleni oli aivan likomärkä oikean pysyessä kuivana.
Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin... eikä kuluneen ja liukkaan polun seuraaminen vesisateessa oikein maittanut. Tunnelma siinä vähän lässähti enkä osannut juuri ajatella muuta kuin Muotkan Ruoktussa odottavaa saunaa. Toisaalta vaelluksen loppuminen oli murheellinen paikka, toisaalta pieni ääni minussa muistutti räkän ja vesisateen keskellä tallustamiselle olevan järjellisempiäkin vaihtoehtoja.
Järjetöntä tai ei, vaeltaminen on aina elämyksellistä. Jos ei lähde, ei voi palatakaan, ja jos ei palaa, ei voi alkaa suunnitella lähtöä.
P.S. Takaisin tullessa rinkkani painoi 15 kiloa, eli 5 kiloa todellakin oli kadonnut ruokien muodossa...