http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> Muotkatunturien erämaa >> syyskuu 2003
Kuva: Jari Heikkinen
Ajankohta: 7.-12.9.2003
Kohde: Muotkatuntureiden erämaa
Retkikunnan jäsenet: Minna (minä itse), Marika, Jari, Jaana, Peera, Ravja ja Niehku
Prologi
Lapinhulluus on selvästikin tarttunut minuun, vienyt järjen, tehnyt orjan. Olin Lemmenjoen vaelluksen jälkeen ehtinyt olla kotona puolitoista viikkoa, saada ankaran flunssan ja jälkitautina poskiontelotulehduksen, ja polvet olivat edelleen kohtuullisen kipeät. Ja mitä teen minä? Jäänkö pois perinteiseltä syysvaellukseltamme? Pissaako karhu metsään?
Varustautuneena siis monenlaisin pillerein, Icepower-kylmägeelein ja Minnalta lainatuin, entisiä tukevammin polvitukiaisin, nousin rinkkoineni Ouluun vievään linja-autoon. Harmikseni jouduin jättämään uskollisen vaelluskaverini Savun kotiin, sillä se oli ehtinyt aloittaa kiiman, enkä voinut ottaa varakaveriksi Essuakaan, koska sekin oli kiimassa. Niinpä jouduin ensi kertaa kolmeen vuoteen lähtemään reissuun ilman koiraa. Luotin siihen, että retkikuntamme muiden jäsenten koirat tarvittaessa pitäisivät minullekin seuraa.
Varsin perinteisesti toteutui jälleen kirjoittamaton sääntömme, jonka mukaan kaikki pakkaaminen, ostosten teko ja säätäminen jätetään mahdollisimman viime hetkeen, vaikka suunnittelu onkin jo aloitettu edellisvuoden puolella. Tämän vuoden erikoisuus oli "Jarin paahtopaino" – Jari silitti itselleen ja Marikalle T-paitoihin siirtokuvat, jotka olin heille joululahjaksi tehnyt edellisvuoden reissun hauskat hetket ikuistaen. "Silittäminen" muuttui Jarin käsittelyssä vähän roimemmaksi toiminnaksi ja näinpä kuva suorastaan paahtui paitaan kiinni. Samalla kärähti vähän pöydän pinnasta lakkakin. Mutta kuvat pysyivät tällä käsittelyllä moitteetta paidoissa, toisin kuin Jaanan alkuperäisen silitysohjeen mukaan kiinnittämä, joka rapisi irti jo lähtöviivoilla.
Jaana saapui Tampereelta lauantai-iltana ja aiheutti heti lievän hysterian retkikuntamme muiden jäsenten keskuudessa. Nostellessamme hänen kassejaan tuttavan pihaan säilytykseen jäävästä autosta kysyin yhdestä käsveskasta, että mikä se mahtoi olla kun oli aika täysi ja painava. Jaana siihen iloisesti ilmoitti, että siinä olivat reissun myslipatukat! Hän oli joutunut Punnitse ja Säästä -kaupan patukkavalikoimien edessä mielenhäiriön valtaan ja ostanut pötköjä vähän joka laatua jokaiselle. Vaikka vielä tässä vaiheessa kauhuissamme kommentoimme patukoiden järjetöntä määrää, olimme lopulta reissun edetessä ihan toista mieltä.
Ajelimme pohjoiseen sunnuntaina ja piipahdimme Inarissa tapaamassa Aikion Aulia. Auli tarjosi kaffet ja lihansyöjille mukaan kuivattua poroa. Muste-koira esitteli kahvipöytään käydessämme hauskan temppunsa: Jaanan vetäessä tuolin pöydän vierestä hyppäsi Muste reippaasti tuolille jättäen Jaanan äimistelemään yhtäkkiä varatuksi muuttunutta paikkaansa.
Viime hetken ostosten jälkeen pääsimme vihdoin suuntaamaan auton nokan kohti Muotkan Ruoktua, jonne oli tarkoitus jättää auto. Matkalla keksimme toinen toistaan villimpiä retkuiluaiheisia käyttötarkoituksia sukkahousuille, joita Marika olikin ostanut mukaan kokeiltavaksi. Loppujen lopuksi testasimme käytännössä vain aurinkolasiversion (marketin pihalla Ivalossa, en suosittele) ja sienikorin. Sukkahousujen potentiaali jokanaisen ja -miehen hittiretkitarvikkeena tuli kuitenkin harvinaisen selväksi.
Sunnuntai 7.9.03
Muotkan Ruoktun ystävällisen nuoren isännän, Oula Niittyvuopion avustuksella saimme siirrettyä tavaravuoremme maantien varteen Kiellatuvan kohdalle ja jätettyä auton tunturikylän pihaan odottelemaan paluutamme. Oula vähän kummasteli koirien kantoreppuja, ei kuulemma varmasti hänen porokoiransa suostuisi moisia kantamaan.
Kuvat ovat linkkejä suurempiin kuviin kuvagalleriassa. Palaa sieltä takaisin selaimesi back-namiskalla.
Kello oli jo puoli viisi kun vihdoin saimme rinkat pykälään ja nokat kohti Alempaa Honkavuomaa. Jo muutaman kymmenen metrin tallustuksen jälkeen vastaan tuli kaksi päiväretkuilijaa, jotka katselivat säälivästi Ravjaa ja Niehkua, joille oli laitettu ruokareput selkään, ja hieman kateellisenkuuloisina kyselivät reissusuunnitelmiamme. Näiden ihmisten tapaamisen jälkeen emme neljään päivään sitten ketään nähneetkään.
Polveni eivät olleet erityisen kipeät, vaikka en niitä kyllä juuri voinut taivuttaakaan, niin timakat olivat urheilulliset polvitukeni. Olin lainannut Minnalta hänen rinkkansa, ja jo ensimmäisen kilometrin matkalla minä, vannoutunut Savotta-fani, karistin yltäni GST-viitan ja päätin hankkia samanlaisen rinkan itselleni. Mikä kantomukavuus!
Alemman Honkavuoman ylitykseen valmistauduimme asiaankuuluvalla hartaudella, vaikka vettä oli joessa vain parikymmentäkymmentä senttiä. Vahvistava myslipatukka oli syytä nauttia ennen kahlausta. Muut menivät yli saappaineen tuosta vain, minä vetäisin kenkieni suojaksi Coverbootsit. Se olikin samalla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun niitä tällä reissulla tarvitsin.
Olimme päättäneet tänä vuonna poiketa perinteistä niin, että kukin tekisi vuorollaan kaikkia tärkeitä reissuhommia, eli suunnistaisi, laittaisi ruokaa, huolehtisi tulista ja vastaisi kodan pystytyksestä. Niinpä kun saavuimme ensimmäiseen leiriin, minun ei tarvinnutkaan rynnätä kiireellä ruokkimaan nälkäisiä tovereitani, vaan parin viikon takaisella kodanpystytysrutiinilla ryhdyin Marikan kanssa pykäämään meille asumusta (tai oikeastaan, erään käännöstieteen openi mukaan, "perkelöimään" sitä kasaan). Jari teki tulet ja Jaanalle lankesi vaativa kokkailupieti. Ruokalistalla oli jauhettua curryvauvaa eli currylla maustettua tonnikalaa ja mummonmuusia. Tällä kertaa olin kuivattanut tonnikalat, joten rinkka oli siltäkin osin kevyempi.
Ensimmäinen kriisitilanne oli päästä valloilleen, kun nälkäkurki-Ravja hiipi maistelemaan likoamassa ollutta kuivattua tonnikalaamme. Onneksi pojan toimet havaittiin, kun vasta noin neljännes eineestämme oli kadonnut sen suuhun. Marika ryhtyikin oitis ruokkimaan koiria, mutta eihän Ravjalle sitten tietenkään oma ruoka niin kovin hyvin maistunut. Sen sijaan Ravjan veljentytär Niehku olisi syönyt ihan mitä vain ja kuinka paljon vain. Ensimmäisellä vaelluksellaan olleen Niehkun taloudenhoitaja Jaana ei ollut uskoa silmiään, sen verran hillitty syömäri Niehkukin kotona on. Tässä se taas nähtiin, että koirallekin on varattava vaellukselle huomattavasti tukevampaa ruokaa kuin kotiloissa, ja annoksetkin saavat olla reippaasti isompia. Liikunnan määräkin kun on kotioloihin verrattuna moninkertainen.
Jaana oli hyvin sisäistänyt sen, että retkuilutarvikkeiden pitää olla monikäyttöisiä. Hän väkersi alusvaatteiden pyykkäyskoneen rinkan sadesuojasta: vettä ja pesuainetta, vaatteet sekaan, puristelua ja a vot. Ei se kylläkään tainnut ihan niin hyvin toimia kun hän toivoi, mutta osoitti kuitenkin, että retkiolosuhteissa henkilö kykenee usein mitä mielikuvituksellisempiin keksintöihin.
Järvi, jonka rannalla leiriydyimme, antoi hyvin osviittaa siitä, millainen tulisi olemaan reissun vesitilanne. Vaikka Alemmassa Honkavuomassa oli päässyt jopa kahlaamaan, oli täällä jo vaikeuksia löytää tarpeeksi syvä kohta, josta ottaa juomavettä. Intimihygienian hoidosta nyt puhumattakaan. Erityisesti taipumattomilla polvilla peseytymisestä tuli varsinaista voimistelua.
Varusteluosastolla tein yhden merkittävän huomion. Marika seisoi pyyhkeineen muutaman minuutin nuotion ääressä ja pyyhe oli kuiva. Hän ompeli viime syksyn reissulle ihan kunnollisen kokoisen pyyhkeen harsokankaasta. On kevyt ja todellakin kuivuu hetkessä. Päätin vaihtaa oman pienen, oikein Partiokaupasta ostetun pyyhetilkkuni tuommoiseen, varsinkin kun tilkustani ei enää noki irtoa edes valkopyykkilämpötilassa.
Oli outoa mennä nukkumaan ilman Savua. Kaipasin sen ihanan pyllerön lämmintä turkkia selkääni vasten. Ravja varmaan vaistosi haikeuteni, koska se tassutti viereeni ja rojahti siihen. Ei se kauaa viipynyt, mutta juuri sen aikaa, että tuntui mukavalta. Koirat on ihania.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Kiihkeä varustelukierteemme on tuottanut seuraavanlaiset tulokset:
JaanaMinulle siis voitto tässä vakavahankisessä kisassa.
Maanantai 8.9.03
Aamulla purimme leirin. Koska kartassa ei ollut nimeä lammelle, jonka rannalla olimme yöpyneet, oli Jaana illalla ehdottanut sen nimeksi Soirojärveä, kuivan kivikon alkuperäisen muodon mukaan. Järvelle siunaantui kuitenkin lähtötohinassa paljon osuvampi nimi, kun Marikan rinkan selkäosasäätö hajosi. Korjauspuuhissa ähellettäessä ja Jarin kiroillessa "kaikenmaailman leluja", päätimme ristiä paikan Rinkankiroamajärveksi.
Rinkka saatiin korjattua, vaikka hetki siinä meni vääntäessä. Onneksi oli myslipatukoita verensokerin kohottamiseksi. Mietimme olimmeko suututtaneet maahiset kun alkoi taas tulla kaikenmaailman takaiskuja. Yöllä olivat nimittäin jo unosemme keskeytyneet kun Jarin puhelin, johon oli jäänyt edellisyön herätys päälle, piippasi infernaalisesti klo 3.15. Aamulla hän oli kalastellessaan läheisellä järvellä tiputtanut Leathermaninsa sinne. Onneksi löytyi. Myöhemmin päivällä Jarilta tippui vielä lusikka maastoon, mutta sitä ei löytynyt. Noh, kovin pitkältä matkalta emme viitsineetkään muovilusikkaa etsiskellä.
Matkanteko eteni pätkittäin, koska vähän väliä löytyi lupaavia kalastuslampia. Saalista ei vain tullut. Sieniäkin koitimme katsella, että saisimme illan ruokaa jatkettua niillä, jos ei kalaa tulisi. Löysimme kuitenkin vain mäntyrouskuja, jotka olisi pitänyt ryöpätä, joten jätimme ne metsään.
Lounasta söimme hetikohta edellisen tauon jälkeen, koska jälleen kalamies löysi sopivan lammen. Tuli ihan mieleen pajatsoa marketissa hakkaava pappa – mitään ei tule, mutta aina kannattaa yrittää.
Polveni olivat kestäneet yllättävän hyvin. Tauollakin pääsin istahtamaan maahan ihan helposti. Tosin ylösnousu olisikin sitten ollut hankalaa, joten käytin hyväkseni vaellussauvan monikäyttöisyyttä ja ripustelin sillä hikisukkiani kuivahtamaan läheiseen pieneen mäntyyn. Vaivaosastolla pysyäkseni; hillitön nuhani alkoi aiheuttaa epämukavuutta, kun en ollut ymmärtänyt ottaa tarpeeksi nenäliinoja mukaan. Ilmankaan en osannut niistää roiskauttaa. Mietin jo, että pitääkö ruveta niitä liinoja kohta kuivattelemaan nuotiolla ja käyttämään uudelleen. En sitten kuitenkaan kokeillut.
Vaelluskenkiini olin kovasti tyytyväinen. Tämä oli ensimmäinen reissu sitten vuoden 2000 Saariselän kiertueen kun en lompsutellut saappaissa. Jälkiviisaana on tietysti helppo sanoa, että olisi ne popot kannattanut laittaa jo Lemmenjoen reissuunkin, niin olisin ehkä säästynyt polvien kipeytymiseltä. Tai sitten en, kenties rinkan paino kahden hengen reissussa vain oli liian ison kodan vuoksi sen verran suurempi, että nivelet eivät kestäneet. Ja mistäs sen olisi voinut jo Lemmenjoelle lähtiessä tietää, että kaikki jängät natisevat kuivuttaan. Myöhäistä siis rypistää kun oli jo tuotteet housussa. Päätin kuitenkin siinä männyn juurella varpaita tuuletellessani, että seuraavankin reissun tekisin vaelluskengillä. Ihan kaiken varalta.
Iltapäivällä saavuimme jälleen yhden nimettömän (siis kartassa nimeämättömän) järven rannalle ja täysin mielikuvituksettomasti ristimme sen Kotajärveksi, koska pystytimme asumuksemme sen viereen. Rannassa oli ennestään tulipaikka, joten päätimme käyttää sitä hyväksemme. Ja kas, helvetti pääsikin tästä irralleen! Oli lähestulkoon mahdotonta saada kotaa asettumaan paikalle edes kutakuinkin symmetrisesti. Vielä kun Jarin sinkaistua kalaan minusta tulikin kotavastaava ja pieni perfektionisti kuoriutui esiin, ei hommasta meinannut tulla lasta eikä sitä ihteään. Vaellustoverini saivat totta tosiaan jälleen kerran havaita, että nälkäinen ja väsynyt Minna, jolla vielä lisäksi oli hirveä nuha, on pelottava vastustaja.
Kota saatiin kuitenkin lopulta pystyyn ja vieläpä melko siedettävän muotoiseksi. Niinpä siirryimme seuraavaan riidan aiheeseen. Jaana hakkasi puita minun mielestäni liian vaarallisen näköisesti huiskien, joten hyökkäsin kaappaamaan kirveen häneltä ennen kuin tulisi ruumiita. Väärä liike. Siitähän niitä ruumiita vasta meinasikin tulla. Loppujen lopuksi päädyimme kai yksimielisesti siihen, että kaikkien on hyvä harjoitella tasapuolisesti kaikkia leiritaitoja, mutta koska kirveen kanssa voi oikeasti käydä huonosti, ja erämaassa apu on on kaukana, kannattaa kirveen käyttöä ehkä kuitenkin harjoitella jossain muualla, ja leirissä sen kanssa sitten olla vielä erityisvarovainen ja pilkunviilaaja.
Maahisten kiusanteko jatkui edelleen. Marika paahtoi, tosin perinteiseen tapaan, pohjallisensa nuotiolla kauniin ruskeiksi. Isompi kriisi oli tulla kodan keskisalon paahtumisesta, kun innoissamme lisäsimme liikaa puita kerralla nuotioon. Siinä vaiheessa kun salko jo taipui komeasti kaarelle, kantoi Jari isoimmin roihuavat puut järveen. Ei henkilö- eikä aineellisia vahinkoja.
Kaiken kukkuraksi huomasimme, että Fanipalapussi oli mitä ilmeisimmin jäänyt Ouluun, koskapa täyden kierroksen "Minä luulin, että se on sinulla" –vastuunsiirtoa harjoitettuammekaan ei herkkuja löytynyt. Onneksi oli myslipatukat, että sai sentään jotenkin suun makeaksi.
Tavalliseen tapaamme emme kuitenkaan mistään pikku takaiskuista harmistuneet, vaan hilpeinä naukkailimme illan rommikaakaot ja kömmimme sitten tyytyväisinä yöpuulle. Minulla jäi reissupäiväkirjan viimeinen lausekin ihan kesken. Olin ollut juuri kirjoittamassa, että revontulia on syttymässä. Ilta oli siis varsin kaunis ja kyllä me siitä nautimmekin.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Kuljimme aivan tavattoman hyvää maastoa reippaasti. Nyt pidämme taukoa ihmepahkuramännyn kupeessa. Marika kuvaa, Jaana syö myslipatukkaa (normaali jako).
Tiistai 9.9.04
Aamu valkeni aurinkoisena. Sumu verhosi läheiset tunturit, myös Hanhipään, jolle meidän oli tarkoitus lähteä päiväretkelle. Jos olisimme niinkuin muut vaeltajat, jotka aina aikaisin ponkaisevat liikkeelle, sumu olisi voinut vaikka olla haitaksi. Onneksi retkikunnallamme kestää aina sen verran pitkään aamutoimien hartaassa ja perusteellisessa suorittamisessa, että sääolosuhteet olivat muuttuneet aivan täydellisiksi lähtiessämme ekskursiollemme aamupäivän ollessa jo pitkällä. Kaikilla oli selässään vain pikkuinen päiväreppu; minulla rinkasta irrotettu 10 l väsky, johon mahtui juuri ja juuri taukotakki ja muutama myslipatukka, Jaanalla hieno Haltin ultrakevyt reppu, Marikalla vyölaukku ja Jarilla tavallinen reppu (minkäköhän takia sen rinkka olikaan niin painava …)
Jarilla oli tietenkin kalastusvälineet mukanaan, ja niiden tehoa koiteltiin useampaan otteeseen. Eräällä lammella Ahdin antimia (turhaan) odottelessamme huomasimme lammen rannalla ohuista koivunrungoista tehdyn ison ristin. Liekö joku Muotkan uskollinen kävijä toivonut muistomerkkinsä kauniille paikalle. Jos jollain lukijalla on tästä parempaa tietoa, sen retkikuntamme ilahtuneena vastaanottaa!
Matkan varrella kohtasimme mojovan kehnäsieniesiintymän ja nyt pääsimmekin testaamaan toista sukkahousuniksiä käytännössä.
Sää oli suorastaan helteinen. Jarikin riisui jossain vaiheessa jo villakaulurinsa, ja myös kerrastoista kuoriuduttiin pitkin matkaa. Lopulta, kiivetessämme Hanhipään ylärinnettä, minullakin oli enää ylläni vain hihaton ohut takki. Ylhäällä tuuli kuitenkin puhalsi sen verran navakasti, että Minnalta lainaamani (ja minun pari viikkoa sitten Lemmenjoella vapautuneesti pilkkaamani) untuvatakki ei ollut taukovaatteena yhtään liikaa.
Nautimme jälleen huipputason lounaan (tällä kertaa ei ollut kostea, kuten viime vuonna Rahpesoaivin huipulla, kun satoi). Menyyssä oli tomaattibasilikanuudelisoppaa kaikkine lisukkeineen, mikä meidän tapauksessamme tarkoittaa riisikakkuja, savujuustoa, mansikka- tai vadelmakiisseliä ja kahvia ja myslipatukkaa. Ruuan päälle Jari lähti edemmäs kalaan ja me naiset päätimme ottaa tirsat ja seurata sitten perässä. Kylläpä olikin makoisaa kelliä tunturin huipulla pehmeällä sammalalusella, maha täynnä ja lapinkoira kainalossa.
Jari löytyi kalastamasta Peltojoelta. Oli viimeinen sallittu virtaavan veden kalastuspäivä, joten mies viskoi siimaa hullunkiilto silmissään. Valitettavasti tammukkaonnea ei vieläkään ollut. Odottelimme jonkin tovin, kunnes lähdimme tallustamaan kuivia joenpohjia ihmetellen takaisin leiriin. Jaana jätti vesipullonsa maahisille lahjaksi.
Jari oli napannut hauen, kuten jo edellisiltanakin. Jostain syystä se ei päätynyt ihmisten ruokalautasille, vaan sitä tarjoiltiin koirille. Ei oikein kuulunut edes kaikkiruoka-ahmatti-Peeran suosikkeihin keitetty hauki, mutta Niehkulle jo illalla maistui. Me söimme perunamuusia ja tonnikalasipulikehnäsienihöystöä.
Eipä siinä isompia unilääkkeitä tarvittu, kun jo sammahdimme päivän päätteeksi. Erämaa hiljeni. Onnelliset vaeltajat matkasivat Höyhensaarille.
Keskiviikko 10.9.04
Jaana heräsi aamulla kuumeisena, joten joukkomme vaivaisuusaste vähintäänkin tuplaantui. Onneksi minä olin sairaana jo lähtiessä, joten ea-laukussa oli pillereitä ammennettavaksi. Luonnonlääkityksenä Jaana kulautti myös rommipullosta heti aamun aloittajaisiksi reippaat huikat, jotta kurkkukipu hellittäisi. Naama ainakin meni useammalle rutulle, joten ehkäpä lääkkeellä oli tehoa.
Minun suunnitustaitojeni johdattamana lähdimme lyhyeksi, linnuntietä vain noin 5 kilometrin pituiseksi suunnitellulle päivätaipaleellemme. Kiivettyämme jyrkkää rinnettä ylös totesin taitoni hieman ruostuneiksi, sillä olimme heti menneet noin 50 metriä pieleen ja ajautuneet väärälle puolelle pientä puroa. Luvassa oli huima liukumäki rinnettä alas ja puron ylitys. Muistaakseni Jari yritti siinäkin kalastaa.
Silläkin uhalla, että tämä menee taas Viisikko Ruokaretkellä –kertomukseksi, kerron, että söimme lounasta kauniilla paikalla Jeageloaivin vastarinteessä. Suunnistustaitoni olivat matkan aikana vertyneet ja osuimme prikulleen oikeaan paikkaan. Koska kunnon kala-apajaa ei löytynyt, singahteli Jari digikameran kanssa ympäristössä. Pian kuuluikin iloinen huuto: "Nyt napataan Vuoden Luontokuva, Årets Naturbild!". Oli nähnyt pikkutikan. Päivän luontokokemukset olivat jo ennestäänkin rikkaat, sillä Marika oli havainnut pari piekanaa lentämässä etelään.
Puoliaurinkoisessa, leppeässä säässä jatkoimme kulkua. Maasto oli juuri niin miellyttävää, kuin olin etukäteen saanut Muotkasta lukea: pehmeää nummea ja ruskan kirkastamaa koivikkoa, jonka lomasta pienet lammet pilkahtelivat. Silloin kun eivät olleet kuivia. Jarilla alkoi jo usko loppua, kun potentiaaliset kalastuslammet olivat toinen toisensa jälkeen kadottaneet vetensä.
Kunnes sitten vihdoin saavuimme pienen, kirkasvetisen lampareen rantaan. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun heti ensimmäisellä heitolla tammukka nappasi kiinni. Lumoutuneina seurasimme, kuinka pilkullinen, sätkivä kala taisteli elämästään – ja hävisi. Seurasi vielä kolme heittoa, kala jokaisella. Olivat kovin nälkäisiä. Viimeisen Jari päästi takaisin, koska se oli selvästi alimittainen. Sittenpä odottelimmekin tunnin verran, ennen kuin seuraava suostui tarttumaan, olivat vissiin kuulleet kavereidensa kohtalosta kun niin varovaisiksi muuttuivat. Lopulta kuitenkin oli kasassa neljä jaloa kalaa, yksi kullekin vaeltajalle paistettavaksi.
Iltaruoka oli siis parasta gourmetherkkua, simppelisti suolalla maustettua, voissa paistettua tammukkaa. Hienoimmankaan ravintolan kalleinkaan "Ja vielä heinät ristiin" –annos ei voisi kuunaan kilpailla tämän makuelämyksen kanssa.
Elämyksen kokonaisvaltaisuuteen vaikutti varmasti myös hengästyttävän upea leiripaikkamme. Kyllä siinä jo hengästyimmekin sitä etsiessä. Tavattoman kauniin järven rannalta kun ei kodanmentävää tasaista plänttiä ollut löytyä millään. Kun se kuitenkin Jaanan yltiöpositiivisen asenteen ("Kyä se tohon mahtuu") ansiosta löytyi, oli se hienoin leiripaikkamme koko retkuiluhistoriassamme.
Illalla muut joukon jäsenet saivat pitkästä aikaa nauraa kustannuksellani oikein urakalla. Siinä illan mittaan olin nimittäin kehittänyt aika ikävän päänsäryn, ja voivottelinkin jo migreenin mahdollisuutta. Nukkumaanmennessä riisuin otsalampun – ja kas, kivistys hellitti! Otsalamppu oli painanut lakissani olleen pinssin terävän taustapuolen rivakasti otsaani kiinni. Kolo näkyi selvästi vielä aamullakin. Blondin merkki (vaikka olenkin keskiruskeaverikkö).
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Kengät ovat ulkoisesti kärjestä vähän märät, mutta saas nähdä ovatko sisältä.
(eivät olleet, myöh. huom.)
Torstai 11.9.03
Jälleen oli vuorossa päiväretkuilupäivä ilman rinkkoja. Jaana päätti jäädä leiriin, koska oli vielä vähän huonovointinen, vaikkakaan ei kuumeinen. Oli sentään nukkunut hyvin, kun olin lainannut hänelle lämmikkeeksi toisen makuupussini. Minulla oli (ilmeisesti yllättävän jääkauden varalta) mukana vielä kahvipakettiakin pienempi kuitupussi, ikäänkuin untuvapussin kääreenä. Itse tarkenin pelkällä untuvalla mainiosti, mutta Jaana oli samanmoisella pussilla palellut. Siihen kyllä selvisi syykin myöhemmin, kun katsoimme valokuvia. Rouva ei ollut kiristänyt pussiaan kunnolla kiinni pään ympärille, vaan lämmin ilma karkasi valtoimenaan repsottavasta aukosta!
Peera sai luvan jäädä Jaanalle seuraksi ja leirin vahdiksi. Se oli jo hieman väsähtänyt edellispäivänkin kävelystä, mikä ei tietenkään ollut suuri ihme, kun ikää oli karttunut jo 12 vuotta. Itse asiassa kävelyä enemmän mummelilta energiaa kulutti jatkuva pesänteko ja piipitys. Ikävä valeraskaus oli nimittäin päässyt siihen iskemään ennen reissua, tai paremminkin valeäitiys, koska se oli Oulussa synnyttänyt lehmäpörpöttimen, kumikanan ja ties miten monimuotoisia pentuja. Seniorikaksikko jäi siis leiriin leppäämään ja me muut suuntasimme nokat kohti Toanganoaivia ja sen laella sijaitsevaa "Karvalampea", millä nimellä eräs moninkertainen Muotkankävijätuttavamme lampea kutsui (syy selviää katsomalla paikkaa kartasta).
Aurinko paistoi ja matka taittui. Kuljimme ensin uskomattoman kauniissa koivikossa, joka toi mieliimme japanilaisen kirsikkapuutarhan. Geishatyttö vain puuttui puiden välistä tipsuttamasta.
Koivikosta nousimme Toanganoaivin rakkaiseen rinteeseen. Sattumalta Jarille tuli mieleen soittaa eräälle koiraseurapiiriläiselle, jonka tiesi olevan lomailemassa Muotkan Ruoktussa. Kävi ilmi, että kyseinen henkilö seurueineen oli paraikaa patikoimassa Jeageloaivilla, jonne meillä oli suora näköyhteys. Niinpä naiset komennettiin kiipeämään Jäkäläpään laelle, ja toden totta, hahmotimme heidät hyvinkin parin kilometrin päästä. Kokeilimme myös lapinkoiran äänen kantavuutta ja vaivatta kuulemma kuului Ravjan haukku naapuritunturiin.
Lähestyessämme Toanganoaivin lakea koimme pahan järkytyksen. Äskeinen kontakti toisiin ihmisiin oli ollut vapaaehtoinen ja vain auditiivinen, mutta nyt näimme ihan selviä putkirinkkoja juuri Karvalammen rannalla. Ihmisiä! Vaan eipä olisi meidän kannattanut olla huolissamme. Ennen kuin olimme päässeet kivikossa lammen rantaan saakka, viimeinenkin Savotta oli juuri katoamassa harjanteen taakse. Ilahduimme: yhtä epäsosiaalista väkeä kuin mekin! Sen sijaan emme ilahtuneet, kun vedenpintaa pitkin kiiri epämääräisiä kommentteja, joista olimme erottavinamme sanat "päiväretkeilijä" ja "sopivan matkan päässä". Kääk! Meitä oli luultu repputuristeiksi, jotka olivat tepastelleet Muotkan Ruoktusta käsin vähän maisemia ihailemaan. Ihanhan siinä meinasi meillä itsetunto saada kolauksen. Hyvä ettemme huutaneet miehille perään, että meillä on tuolla alhaalla leiri, oikein retkikota ja Jarilla vieläpä Savotta 906!
Kuten Ostoskanavalla nasakasti sanotaan: eikä tässä vielä kaikki. Juuri kun olimme kadottaneet äskeiset vaeltajat näköpiiristämme, tuli Jaanalta leiristä hätääntynyt tekstiviesti: "Jag hör röster!". Tässä yhteydessä on kai parasta huomauttaa, että retkikunnallamme on sangen kummallinen, mutta ehdottomasti syvään juurtunut tapa harrastaa ruotsin kielen pahoinpitelemistä vaelluksillamme. Kaipa me niin kovasti olemme irti arjesta, että alamme ihan puhua kielillä.
Koska Jaana oli ollut kohtuutolkuissaan jättäessämme hänet leiriin, katsoin parhaaksi soittaa hänelle ja tiedustella hänen vointiaan. Hän voi kuulemma oikein hyvin, mutta leiripaikkamme läheisyyteen oli hänen nukkuessaan ilmestynyt teltta ja nyt sieltä kuului ääniä. Kauhistuksen kanahäkkyrä!
Tätä asiantilan muutosta pohdimme Jarin ja Marikan kanssa lounastauolla. Suunnittelimme jo kaikkia mahdollisia ihmisenkarkotuskonsteja, että saisimme pitää leiripaikkamme itsekkäästi itsellämme, ja jupisimme yrmeinä miten Lappi oli täynnä tyhjää tilaa ja joku änkeää ihan meidän kylkeemme. Onneksi jonkin ajan kuluttua Jaanalta tuli uusi viesti, jossa hän tiedotti positiivisesta käänteestä. Äänet olivat lakanneet ja teltta kadonnut. Joko maahiset olivat jälleen tehneet temppujaan ja ilmestyttäneet Jaanalle majoitteen (näin tapahtui viime syksynä Ravadasjärven rannalla), tai sitten oma majoitteemme oli ollut niin huomaamaton, ettei joku onneton retkuilijapariskunta ollut sitä lainkaan nähnyt. Koska sekä Jaana että Peera olivat nukkuneet (oiva vahtikoira!), eivät he olleet saaneet myöskään kuulohavaintoa leiristämme. Ilmeisesti sitten Jaanan lounaspuuhastelu oli tuottanut sen verran savua, että telttailijat olivat havahtuneet huomaamaan järven olevan VARATTU!
Toivottavasti kukaan ei ihan tosissaan luule, että me ihan tosissamme haluamme aina omistaa koko erämaan. Mahtuuhan sinne muitakin. Kunhan tulevat eri aikaan kuin me.
Kriisin ratkettua parhain päin, ryhtyi Jari kalastamaan ja me Marikan kanssa keskityimme omiin puuhimme, minä ruuanlaittoon ja Marika valokuvaukseen. Lämpöä oli puhelimen mittarin mukaan 23 astetta, joten T-paidassa ja ilman sukkia tarkeni mainiosti keitellä soppaa. Ihmettelimme luonnon hienoutta siinä kirkasvetisen, jyrkkäreunaisen tunturilammen rannalla ruokaillessamme, ja totesimme olevamme onnekkaita ihmisiä kun tämänkin pääsimme näkemään. Adjektiiveista tuli pulaa kun lähdimme lammelta eteenpäin, niin mahdottoman kaunista ja hienoa oli ympärillä.
Takaisin leiriin päätimme palata Harrijärven ja Lahtisen kämpän kautta. Harrijärvellä Jari esitteli jälleen kaloille lähes kaikki pakistansa löytyvät kilkkeet, mutta saalista ei tullut. Niinpä suuntasimme ihailemaan kulttuurinähtävyyttä, opettaja Lahtisen aikoinaan Peltojoen varteen rakentamaa pikkuruista kämppää, jossa hädin tuskin mahtuisi yöpymään kaksi henkeä, ja heilläkin pitäisi olla polvet koukussa. Olin etukäteen saanut uutisryhmässä semmoista informaatiota, että kämpän ympäristö olisi siivottomassa kunnossa ja pilaisi reissutunnelman, mutta ilmeisesti siellä oli siivottu, koska löysimme vain vähän roskia ja yhden voiveitsen.
Päivä oli jo kääntymässä iltaa kohti, mutta päivän seikkailu oli vielä kokematta. Yhtäkkiä Jarin puhelin soi (mitenkähän sitä ennen retkuiltiin kun ei ollut kännyköitä…) ja hetken vakavana kuunneltuaan hänellä oli meille vain lyhyt sanoma: "Nyt on tosi kysymyksessä!". Emme ehtineet edes säikähtää kun Jari onnistui selittämään mistä oli kyse, antamaan meille kartan ja pinkaisemaan puiden sekaan. Jaana oli soittanut, että leirijärvellämme kala tuikkii!
Yritimme Marikan ja koirien kanssa pysyä Jarin vauhdissa, mutta toiveikasta kalamiestä ei inhimillisin voimin seurata. Niinpä päätimme luottaa karttaan, kompassiin ja jälkikoiran nenään. Ravja olikin varsin innoissaan kun pääsi johdattamaan meitä Jarin perään. Välillä kyllä nauroimme niitä Z-kirjaimen muotoisia kuvioita, joita mielessämme kuvittelimme Jarin kurvailleen väistellessään vauhtiaan hidastaneita esteitä. Hiki päässä puuskutimme hanakasti kiskovan Ravjan perässä leiriin. Kalamies viihtyi lammellaan iltaan saakka ja sai kuin saikin saalista, tosin "vain" hauen. Kyllä maistui jänkäkoirakin aamulla voissa paistettuna, mutta varmaankin maastojuoksun ennätyksen tehnyttä kalastajaa harmitti tammukoiden syöntiajasta myöhästyminen hyvästä yrityksestä huolimatta.
Illan luontoelämykset ainakin vähän lievittivät pettymystä. Ensin kiipesi kuu möllöttämään taivaalle, ja jälleen luontui leiripaikallemme nimi, "Kuujärvi". Pilviverhon haihduttua ja paljastettua tähtitaivaan saimme ihailla myös punaisena hehkuvaa Marsia. Kun vielä jossain vaiheessa ymmärsimme laittaa tekstiviestin ystävällemme Maija Aikiolle Lemmenjoelle ja pyytää häntä sytyttämään revontulet, olikin aika kiivetä ulos ja ylös rinteelle kuksat kourassa mahtavaa taivaankannen näytöstä seuraamaan. Viimeisen illan kunniaksi olin paljastanut koko viikon panttaamani yllätyksen, lättyainekset (valmis jauhoseos ja hillon virkaa toimitti mansikkakiisseli), ja kun vielä kehittelimme herkullisen Hornatoti-reseptin, ei enempää enää olisi voinut pyytää. Elämä tuntui olevan siinä ja sillä hetkellä, eikä arki olisi voinut olla kauempana kiireineen ja velvollisuuksineen.
Tunnelmaa ei latistanut edes maahisten iltayllätys; heittivät peijakkaat nuotiosta kipinän ilmatäytteiseen makuualustaani, joka tyhjeni iloisesti suhisten. Onneksi olin kantanut uskollisesti mukanani korjaustarvikepussukkaa. Pikaliimaa vain reikään ja vielä ilmastointiteippiä päälle ja jälleen ilmat pysyivät siellä, missä pitkin.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA
Taas puhuttiin tikkupullasta ja lättytaikinasta kun alkaa leipä ja myslipatukat käydä vähiin.
Perjantai 12.9.03
Aamuherätys oli karu. Ilma suhisi taas patjastani. Onneksi se olikin vain saaliittoman kalamiehen käytännön pila.
Viimeisen vaelluspäivän haikeus alkoi jo painaa. Söimme vaitonaisina puuron ja kahvit ja sitten Jari paistoi eiliset haukifileet.
Otimme kaikista potretit rinkkoineen ja koirineen. Jari heitteli meille naisille armollisesti rinkkansa uumenista muutaman myslipatukan, keventäen näin hirmuista ylikuormaansa. Ei kuulemma lähde seuraavalle reissulle kahta takkia ja villahousuja mukaan.
Vaihtelevan aurinkoisessa säässä lähdimme kulkemaan kohti Muotkan Ruoktua. Päästyämme valmiille polulle totesimme miten paljon nopeammin voikaan edetä, kun ei tarvitse koko ajan rämpiä ja/tai suunnistaa. Ei polkuvaellus silti meitä houkutellut, vaikka aivan kalkkiviivoilla meinasivat hermot päästä kiristymään kun suunnistushankaluudet veivät meitä siksakkia ja jaloille tuli ylimääräisiä kilometrejä.
Koko viikon meitä hemmotellut aurinko vetäytyi pilveen ja uhkaavan tummia sävyjä alkoi ilmestyä taivaalle. Minä pidin sateen loitolla kaivamalla rinkasta sadeviitan ja -lahkeet hollille ja manaamalla ahkerasti "kohta sataa". Pisaraakaan ei tullut. Koko seuraavan viikon satoi kuin saavista.
Epilogi
Koirilla on kummallisia kykyjä. Peera, joka oli käynyt Muotkan Ruoktussa kesäkuussa, johdatti Jarin pontevasti juuri sen mökin eteen, jossa he olivat silloin yöpyneet. Tällä kertaa meillä oli kuitenkin eri mökki, pieni mutta viihtyisä. Saunan ja Muotkan Hansin poronkäristyksen ja lohen jälkeen kopsahtelivat päämme aika tyytyväisinä tyynyihin.
Kotimatkalla poikkesimme saamelaismuseo Siidassa kunnioittamalla läsnäolollamme porokoirapatsaan julkistamistilaisuutta. Jaana osti Hammastunturin kartan…
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Huom! Sivistyskassiin pyjama, pesusieni ja kynsiharja!