• Etusivu
• Sinne... ja takaisin
• Repun täytettä
• Retkikoira

Muotka 2010
Viikon verran päiväretkellä

Ajankohta: 12.-19.6.2010
Kohde: Muotkatunturit
Retkikunnan jäsenet: itse, Suski, Lotta, Terhi, Lumo, Leimu ja Tuisku

Jossain vaiheessa talvella syntyy ajatus kesäkuussa tunturiin lähtemisestä. Se ei tietystikään ole millään tavalla yllättävää, huomattavasti erikoisempaa olisi ajatella lähtevänsä vaikkapa Ahvenanmaalle pyöräilemään, tai viettävänsä kesäloman ehkäpä parvekkeella lueskellen. Yllättävää on se, että vanhojen tuttujen reissuseuralaisten sijasta huomaan suunnittelevani vaellusta ihan uuden porukan kanssa. Jännää! Tunnen kyllä kaikki kolme lähtijää ennestään, mutta heistä Lotta ja Terhi eivät tunne Suskia eikä Suski Lottaa ja Terhiä. Lotta ja Terhi ovat työkavereitani, mikä ei sinänsä yhtään haittaa, vaikka lomalle ollaankin lähdössä. Mukaan lähtee myös kolme koiraa, joista omani on kyllä tavannut kaksi muuta, mutta taas nämä kaksi muuta eivät toisiaan, eikä muutenkaan ole odotettavissa, että yksi koirista tulisi toimeen kahden muun kanssa, mikä luo tiettyjä lisäjännitteitä.

Porukasta yksi ei ole käynyt Lapissa vaeltamassa koskaan, toinen on kiivennyt Mont Blancilla, mutta Lapin kokemus rajoittuu yhteen Saariselän vaellukseen, kolmas on käynyt naapurimaiden tuntureilla, muttei kotimaan erämaissa. Heitän kohdevaihtoehdoiksi Saariselän, Hammastunturin ja Muotkan - ja salaa tietysti toivon heidän valitsevan jotain muuta kuin Muotkan, jossa olen viime vuosina kulkenut niin paljon.

Yksimielisesti kaikki valitsevat Muotkan.

Niinpä kesäkuun toisena perjantaina retkueemme huristelee halki Suomen pohjoista kohti kahden autokunnan voimin; Team Itä eli minä, Suski, Lumo ja Leimu lähdemme liikkeelle Kuopiosta, jonne jätän Savun hoitoon, ja Team Länsi eli Lotta, Terhi ja Tuisku starttaavat Tampereelta. Tarkoitus on tavata Pulkkilassa ja körötellä sitten peräkkäin niin pitkälle kuin jaksetaan.

Iin Merihelmessä lopulta sitten autokuntamme osuvat samaan paikkaan samaan aikaan, team Idän tehtyä pienen ylimääräisen koukkauksen Ouluun. Lottaa ja Terhiä odotellessamme ulkoilutamme Lumoa ja Leimua ja toteamme, ettei kaksi aikuista lapinporokoiranarttua todellakaan ole mikään helppo yhtälö. Kaksi vuotta sitten kun nämä kaksi ovat viettäneet viikon yhdessä, on Leimu ollut vielä niin keskenkasvuinen, että ne ovat olleet hyviä kavereita; nyt on Leimulla jo omat pennut ja siitä on tullut tiukka tyttö, joka osoittaa kaikin tavoin Lumolle, ettei tämä ole tervetullut sen reviirille, jos ylipäänsä koko maan kamaralle. Tähän olemme kyllä varautuneetkin, eli Suskilla on oma teltta, ja minun ja Lumon on tarkoitus jakaa teltta Lotan ja Tuiskun kanssa. Terhi kantaa vielä oman majoitteensa, koska hieman pelkää koiria ja haluaa nukkua mieluummin yksin.

Koska päivä alkaa jo kallistua iltaan syötyämme tukevat pizzatankkaukset turistityyliin Rovaniemen kävelykadulla, kilautan tuttuun Vajusuvannon campingiin* Sodankylän pohjoispuolella ja varaan meille mökin yöksi. Koko päivän lähes hellelukemissa pysytellyt säätila viilenee dramaattisesti napapiirin ylitettyämme, ja Vajusuvantoon saapuessamme vihmoo jo kylmää vettä lämpötilan painuessa reilusti alle kymmenen. Organisoimme tavaroita ja koiria edestakaisin, kunnes päädymme siihen, että nuori ja vallaton Tuisku nukkuu sisällä, Leimu Suskin autossa ja Lumo Lotan autossa. Vähän sydäntä kylmää, Lumo ei ole koskaan nukkunut ihmisestä erossa, mutta olosuhteiden vaatiessa ei voi valita.

*Koiran kanssa matkaileville hyvä yöpymispaikka: 5 hengen mökki (=5 petipaikkaa, muuten kyllä aika ahdas) 50 euroa, ei lisämaksua koirista!

Lauantai 12.6.2010

Lauantaina kurvailemme pitkin poikin ja pistäydymme työpaikkamme pohjoisimmassa haarakonttorissa Saariselällä, jossa teemme viime hetken ostoksia (miten en jo omalla työpaikalla ymmärtänyt havaita, että SeaToSummitin pesusalonki on todella kevyt!), kuten myös Kuukkelissa, sekä vierailemme Siidassa, ennen kuin lopulta päädymme Muotkan Ruoktun pihaan. Alkaa hervoton säätö ja välppäys kun koetamme mahdollisimman tehokkaasti saada tungettua kaikki sivistysromppeet yhteen autoon ja vaellustarvikkeet toiseen. Strippaamme ohiajavien turistien iloksi parkkipaikalla itsemme ulos matkavaatteista ja sonnustaudumme vaellusvetimiin. Tuuli on aika vilakka, joten auringonpaisteesta huolimatta ei ole T-paitakeli. En kuitenkaan laita pitkiä villakalsareita, vaan tyydyn lyhyisiin, samoin merinovillaisen T-paidan päälle tulee vain ohut tuulitakki. Terhi ostaa Ruoktusta lähtökahvien päätteeksi vielä hienot ja koristeelliset "pyhälapapset", koska epäilee käsiensä tarkenemista, jos lämpötila aikoo pysytellä yhden numeron lukemissa.

Eilisiltaiset pizzanjämät ahmitaan vielä hyvällä ruokahalulla ja sitten siirrytään koko joukkue Lotan autoon, jonka nokka käännetään Karigasniementiellä pohjoista kohti. Lähtöpaikkamme on tien varressa lähellä Sulaojan parkkipaikkaa sijaitseva hiekkakuoppa, jossa on jokunen auto jo valmiiksi pysäköitynä. Mahtaako erämaassa olla ruuhkaa, kun monta autoa oli jo Ruoktussakin parkissa. Kauhea ajatus, etenkin kun olen muille mainostanut Muotkaa paikkana, jossa voi viikonkin kulkea törmäämättä kehenkään.

Aletaan nostella koirille ja itselle reppuja selkään. Muut pilkkaavat 50-litraista, n. 14-kiloista Auraani käsilaukuksi ja päivärepuksi, minä taas kauhistelen etenkin Terhin ja Lotan 75-litraisia pakaaseja, jotka näyttävät isommilta kuin kantajansa ja joita en jaksaisi ikinä nostaa selkääni. Suskin reppu on taas on melkoinen himmeli, jossa roikkuu kaikenlaista ulkopuolella. Hihitellään, ähkitään, puhkitaan, säädetään, väännetään ja käännetään - ja hei, yhtäkkiä olemme liikkeellä.

Alkumatka on viime syksyn reissusta tuttua mönkijäuraa Karigasjoelle. Koitamme pitää mielessä "vartti ja kulaus" -ohjeen, vaikka ei ole erityisen kuuma keli, mutta kokemusta tiedän, että päänsärky yllättää ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen varmasti, jos juominen jää liian vähiin. Kolmella meistä on letkusysteemi juomapullossa, joten pulloa ei tarvitse ronkkia esiin rinkan sivutaskusta juomista varten. Hyvin pian Suskillekin viritellään irtohihnalla ja nippusiteellä pullokiinnike viilekkeeseen, jotta riittävän tasainen juomatahti pysyisi yllä.

Maisema on yhtäaikaa samanlaista ja erilaista kuin syyskuussa, jolloin kova myrsky oli jo pudottanut kaikki lehdet puista. Nyt taas on kesä sen verran viivästynyt, että koivut ovat vasta pienellä hiirenkorvalla. Hentokin viherrys kuitenkin tekee maisemasta jotenkin paljon vähemmän kolkon oloisen, vaikka lämpötilakin on yhtä viileä kuin syksyllä.

On mukavaa olla taas liikkeellä, laittaa jalkaa toisen eteen tasaisella alustalla, hörppiä vettä, höpöttää niitä näitä ja vain katsella ja taivastella. Joku voisi kysyä, ja moni kysyykin, että mikä ihme sinne Lappiin, ja erityisesti tuonne Muotkalle vetää, mutta en osaa vastata muuta kuin että juuri tämä. Tämä tunne, että voi kulkea minne vain, kaikki elämässä tarvittava on selässä, tie on avoinna ja keskiyön aurinko takaa valon ympäri vuorokauden. Antaa mennä vain. Kesäkuun pohjoisen vaelluksella on sellainen mukavan huoleton pohjavire, kun tietää ettei tule pimeää. On ikäänkuin päiväretkellä, vaikka koko viikon.

Karigasjoella pidetään ensimmäinen kunnon tauko, koska joki vaatii kahlausta ilman kenkiä. Ylitys on kuitenkin helppo, koiratkin porskuttavat tuosta vain. Napostellaan vähän pähkinöitä ja suklaata ja annetaan jalkojen nauttia kylmän kahlauksen jälkeen auringonpaisteesta. Tuisku kokemattomana retkikoirana ei osaa rauhoittua, vaan hyppelee, kietoutuu naruunsa ja pureskelee oksia. Leimu ilmaisee negatiivisen kantansa Tuiskun olemassaoloon hyvin painokkaasti, ja Lumo, joka on kokenut viittä vaille retkeilyvalio, katselee näitä kahta syvästi paheksuen.

Keli on kaunis, aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, mutta tuuli puhaltaa pohjoisesta, joten iltaa kohti lämpötila alkaa taas laskea takapuolta hyydyttäviin lukemiin. Olemme vielä aika väsyksissä pitkästä ajomatkastakin, joten päätämme tyytyä lyhyehköön päivämatkaan ja etsiä mukavan leiripaikan. Valumme pois polulta kohti lupaavannäköistä koivikkoa, jossta pitäisi löytyä myös jonkunlainen puronliru. Aika tosissamme jo saammekin haeskella, ennen kuin mitätöntä vähän vahvempi liru löytyy. Rannat ovat hetteikköiset ja hankalat, mutta päätämme silti laittaa teltat lähistölle pystyyn ja noutaa vettä kerralla kaikilla mahdollisilla astioilla. Olemme varustautuneet kattiloiden ja vesipullojen lisäksi Sourcen 4-litraisella hanallisella pussilla, joka on aivan pistämätön useamman hengen leirikäytössä.

Vaikka kuinka paljon vaeltaa, on ensimmäisenä leiri-iltana kaikki vähän hakusessa. Äherretään naama irvessä Terhin Hillebergiä pystyyn, mikä lie tönkköys senkin kaariin iskenyt kun eivät meinaa taipua paikoilleen. Lotta pystyttää yksin meidän Halti XPD Alfamme sillä välin kun me kahdestaan perkelöimme Nallon kimpussa. Takapuolta palelee, vaikka on lisälämmikkeenä hieno villapaidasta tuunattu hamonen. Terhi on onnellinen pyhälapasistaan ja Lumo ottaa kiitollisena takkini lämmikkeeksi. On siis vähän kylmä, ei mikään keskikesän helleilta suinkaan. Iloitsemme kuitenkin hyttysten puutteesta. Lisämukavuutta leiriin tuo Reiska, erätoverimainen kangas, jonka Terhi on vielä napannut yhteisestä rompevuoresta rinkkansa päälle. Reiskalla saadaan koko joukkue tuulensuojaan illallista valmistelemaan.

Sitten alkaa perinteinen "päivän takaiskut" -leikki, joka on näemmä seurasta riippumatta vakio. Ensin huomaan unohtaneeni mukin kokonaan matkasta. Sellaisen kätevän taittokuksan, jollainen minulla on aseteltuna ihan jokaiseen käyttämääni reppuun ja jopa käsilaukkuun! Vaan eipä ole rinkkaan aseteltuna yhtään. Tämä ongelma ratkaistaan, kun Lotta esittelee mukaan ottamaansa Stanleyn kaksikerroksista muovitermosmukia, jonka toisen kerroksen saan lainaksi. Aamuisin joudun vähän odottamaan, että Lotta ensin käyttää molempia kerroksia puuron hauduttamiseen, mutta muuten olen mukitettu. Helpotus. Ja pieni muistutus itselle siitä, että kyllä se varustelista ihan oikeasti kannattaa käydä läpi, vaikka kuinka tekisi useamman reissun vuodessa ja olisi olevinaan todella noheva pakkaaja. Mukin unohtuminen nyt ei ole ihan niin radikaalia kuin vaikkapa makuupussin, mutta jos ensin unohtaa mukin, niin seuraavalla kerralla voikin jo hyvin unohtaa makuupussin. Etenkin kun on jo kerran unohtanut takin.

Seuraava takaisku kirjaimellisesti lyö silmille. Alamme keittää vettä iltapöperöihimme, ja ryhdymme toimeen kahden keittimen voimin. Terhi ja Suski jakavat pullon päälle ruuvattavan MSR PocketRocketin, minulla ja Lotalla on Primus EtaPacklite. Suskin rinkassa on lisäksi pieni nokipannu, jolla hän aikoo keitellä oikeat kahvit järkytyttyään pikakahvin epäkelvosta mausta. Taskuraketti alkaa kiehutella vettä vikkelästi, mutta meidän keitinkuntamme saa loihdittua keittimestä metriset lieskat kun kaasu tuleekin nestemäisenä polttimeen! Nopean reagoinnin ansiosta minunkaan vaarassa olleet kulmakarvani eivät pala ja varvikkokin sammuu pienellä taputtelulla. Kolme alan ammattilaista tuijottaa kaasupulloa epäuskoisina. Mistä tää kaasu on kotoisin? Onko kukaan testannut tätä etukäteen? Onko tässä jotain VIKAA? Käy ilmi, että olemme lähteneet reissuun aivan huolettomina epämääräisen jostain työpaikan kaapinnurkasta löytyneen kaasupullon kanssa, jonka sisällöstä kenelläkään ei ole oikein tarkkaa tietoa. Keittimen polttimessa vika ei ole, sen testaamme toisella kaasupullolla.

Koska nälkä haittaa jo näkökykyä, viskaamme kaasun toistaiseksi syrjään ja kokoamme pienen risunuotion, jolla keitämme lisää vettä. Seuraava takaisku naurattaa koko retkikuntaa: olen tosi kätevänä katkaissut (suurella vaivalla ja voimakäytöllä muuten, tämä niille jotka moittivat aterinta sen helposta katkeilusta) sporkini lyhyemmäksi, jotta se mahtuisi keitinpakkauksen sisään. Järki ei paljon katkaisuvaiheessa päätä pakotellut, sillä eihän nysälusikalla yletä syömään valmisruokapussista! Onnekseni minulla ensinnäkin on valmisruokapussi vain parille illalle, ja toisekseen Terhillä on koko arsenaali erikokoisia sporkeja, joten hän lainaa minulle yhden pussiruokailua varten. Alan jo tässä vaiheessa olla vahvasti sitä mieltä, että oli loistava idea lähteä vaeltamaan kahden partiolaisen kanssa, jotka pakkaavat 75-litraisiin rinkkoihinsa kaikkea mahdollista ja paljon.

Takaiskuista ja kylmyydestä huolimatta retkikuntamme on iloisella mielellä. Maisema leiripaikalta on upea, keskiyön aurinko punaa vastapäiset tunturit eikä pilvetön taivas helpota sen ymmärtämistä, että todellakin on yö ja aika mennä nukkumaan. Terhi ja Suski kömpivät kumpikin omiin majoitteisiinsa ja me Lotan kanssa valmistaudumme eläinkokeeseen: Lumo ja Tuisku ensi kertaa samassa teltassa. Edellisiltainen kohellus mökkimajoitusta molempien kanssa yrittäessä ei antanut kovin paljon toivoa, mutta nyt Tuisku yllättää; se yrittää kyllä alkaa huitoa jalkopäässäni makaavaa Lumoa tassulla, mutta uskoo muutaman irvistyksen (Lumo) ja komennuksen (minä) jälkeen, ja käpertyy kiepille omaan paikkaansa teltan toiseen reunaan. Kiittelemme kovasti itseämme, että otimme vähän painavamman kolmen hengen tunnelin emmekä kevyempää kahden hengen kupolia, jossa koirille olisi ollut vähemmän henkilökohtaista reviiriä.

Mitään ensimmäisen vaellusillan särky-, kolotus- tai muita hankaluuksia ei esiinny, kun takapuolikin lämpenee laitettuani juomapullosta kuumevesipullon. En jää kummastelemaan punaisen teltan ja ulkona helottavan valon luomaa outoa väriyhdistelmää tai tuulen suhinaa, vaan olen unessa alta aikayksikön.

Sunnuntai 13.6.2010

Aamu on aurinkoinen ja tuulinen. Reiskan suojissa on kuitenkin mukava nauttia aamiaista. Onneton kaasumme ei edelleenkään suostu toimimaan (tässä vaiheessa emme vielä älyä lämmittää sitä tarpeeksi ennen käyttöä), joten teemme taas pienen nuotion ja keitämme osan vedestä tulilla.

Jatkuva valoisuus sekoittaa ajantajun. Luulemme olevamme liikeellä jo aamulla, mutta iltapäivän puolellehan kello jo tikittää kun leiri on purettu ja pakaasit nostettu selkään. Eihän meillä kuitenkaan mikään kiire ole, kun kerran valoa riittää. Siirtyköön rytmi jos on siirtyäkseen.

Lähdemme nousemaan koivikosta pikku hiljaa takaisin paljakkaan. Matkalla on painanteissa vielä isoja lumilaikkuja, joista etenkin Lumo osaa ottaa kaiken riemun irti; tuo pieni arktinen retkikoira heittäytyy villiin kuperkeikkailuun reput selässä. Ihana talvi taas!

Maasto on yllättävän kuivaa. Monet karttaan merkityt pienet puropahaset ovat joko kokonaan kadonneet, tai virtaavat naurettavina pieninä liruina jossain töppäreiden välissä ja alla. Huomaan, että näin kuivalla kelillä kuuden desilitran juomapullo on vähän liian pieni, jatkuvasti pitää huolehtia, että mahtaako vesi riittää seuraavalle tankkauspisteelle asti. Terhin pohjattomasta Maijapoppas-rinkasta löytyy kuitenkin kaksi litran vetoista vesipulloa, joten janonääntymä ei uhkaa, vaika välillä pitääkin kävellä vähän pidempi taival ennen kuin virtaavaa vettä taas löytyy.

Ystäväni Päivin kirjoitettua kevään Outassa bakteeriseikkailustaan, olen ajatellut ottaa tälle reissulle mukaan vedenpuhdistimen, sen verran raju muistutus pöpöjen saamisen mahdollisuudesta juttu on ollut. Viime hetken grammanviilausvaiheessa retkikuntamme kuitenkin hylkää laitteen. Nyt monta kertaa manaamme päätöstä, kun vettä löytyy vain epämääräisinä seisovina lampareina.

Aina juotavaa kuitenkin lopulta löytyy, ja se tuleekin tarpeeseen, koska aurinko paistaa jopa huomattavan lämpimästi. Riisuudumme aluspaitasillemme, minulla se on lyhythihainen, ja täytyy myöntää että vähän kananlihalla kyllä enimmäkseen olen, mutta kun kerran koko ajan ei ole tosi kylmä niin pitää yrittää nauttia!

Jeageloaijavrin tienoilla pidämme lounastauon, ja kappas vaan, kaasupullomme toimii. Tässä vaiheessa kykenemme päättelemään, että kyse on lämpötilasta, ja päätämme hautoa putelia tästä lähin antaumuksella makuupussissa yön yli ja ennen käyttöä takin sisällä. Pienoinen stressi polttoaineen mahdollisesta riittämättömyydestä helpottaa. Tosin olemme muutenkin olleet jo aika tyytyväisiä risunuotioajatukseen, saahan pienellä tulella aina tuhottua myöskin polttamiskelpoiset roskat. Valmiita nuotiopaikkojakin tuntuu riittävän, etenkin pienten purojen ja järvien rannoilla, joten ei tarvitse tuhota yhtään enempää luontoa tulenteon vuoksi.

Kulkumaasto on tyypillistä Muotkaa; enimmäkseen tasaista tunturinkuvetta, välillä vähän varvikkoa ja pounikkoa mausteeksi. Päästäksemme eroon vähästäkin suunnistamisesta jatkamme eteenpäin pitkin vanhaa retkeilypolkua, jolle osumme Duolba Jeageloaivin rinteessä. Polku on tosin vähän turhan kivikkoinen jalan alla, mutta ei kyllä mitään verrattuna suositumpiin reitteihin esimerkiksi Pallastuntureilla. Etenemistahtimme on jotain etanan ja kilpikonnan välillä, koska meillä kaikilla on kamera ja käytämme niitä ahkerasti. Minä elvistelen kevyellä repullani ja heittäydyn puoleensavetävän kukkamättään eteen rähmälleni ikuistamaan näkymiä, ja joudun sitten anelemaan retkitovereiltani apua kun en kuitenkaan pääse kampeutumaan jaloilleni omin avuin. Valokuvaaminen, rinkka ja vaivaiset polvet nyt vain eivät ole ihan paras mahdollinen yhdistelmä.

Illan edetessä pohjois-koillisesta puhalteleva tuuli saa meidät taas laskeutumaan alemmas suojaisan leiripaikan toivossa. Aika hyvä löytyykin Nirvajohkan lähistöltä. Vedenhakumatka on tosin pitkänlainen, ja vaatii laskeutumisen alas jyrkkää rinnettä, mutta kun kerralla hakee koko astia-arsenaalilla niin se riittää koko illaksi ja aamuksikin.

Hanapakkaus on kätevä käsienpesuun ja jopa pienen suihkun ottoon, mutta edellisillan tapaan käyn kuitenkin purolla iltapesulla, vaikka vesi hyytävän kylmältä tuntuukin. Kummallista miten tyytyväisenä siinä kuitenkin seisoo puolialastomana jossain puronreunalla huuhtomassa päivän hikikertymiä iholtaan, kun kotona pitää suihkuveden olla mieluiten lähes polttavan kuumaa, ettei vain tule suihkussa seisoessa kylmä! Iltapesu purolla ja aamupesu hanan alla on itselleni tärkeää, koska en ole pakannut rinkkaan juurikaan vaihtovaatteita, vaan sama merinovillainen T-paita on tarkoitus olla päällä koko viikon yötä päivää. Merinovillaisia alushousuja on sentään kahdet, jotta toiset voivat tuulettua yön ajan. Samoin villaisia vaellussukkia on vain yksi pari ja samat sukat pysyvät jalassa koko ajan, villa kun ei tunnu kylmältä vähän kosteanakaan. Toinen sukkapari on mukana lähinnä sen varalta, että sukat kastuisivat litimäriksi vaikka jokeen mulahtaessa. Varasukka on hyvin tarpeellinen myös juomapullon ympärillä, kun pulloon laittaa kuumaa vettä makuupussin lämmikkeeksi.

Muuten kylmän illan lämpövarustuksestani huolehtii ohut fleecepaita ja sen päällä iki-ihana Haglöfs Barrier -kuitutakki, jota ilman en enää näille kesäkuun reissuillekaan lähde. Takki on kevyt (353 g) kantaa ja pakkautuu omaan taskuunsa, on kuitenkin lämpimämpi kuin paksuinkaan fleece, pitää tuulen ja hylkii myös vettä. Huppua siinä ei ole, mutta päätä lämmittää powerstretch-pipo, ja lisäksi kaulan ympärillä olevan Buff-huivin voi aina nykäistä ylemmäskin balaclava-tyyliin jos on tarvis. Jalassa on pitkät merinovillakalsarit, niiden päällä vaellushousut ja pahimmalla tuulella vielä kuorihousut. Samoin kuoritakin kietaisen lisälämmikkeeksi ihan kylmimmissä oloissa. Kädessä on villaiset kynsikkäät, ja kaiken kruunaa omatekemä villahame, jonka lämpöarvo on selvästi huonompi kuin Barrier-housuilla, joiden kotiinjättöä suren jo toisen kerran näin kesäkuisella reissulla, mutta puolestaan parempi kuin aiemmin käyttämilläni lyhyillä angoravillahousuilla. Tyylikkyydessään hame on tietysti aivan ylivertainen verrattuna mihin tahansa muuhun leirivaatteeseen!

Kun vielä Lotta kannustaa meidät kaikki takapuolilihaksia verryttävään ja lämmittävään iltajumppaan, on mukavaa kömpiä untuvapussiin hyvin syöneenä ja lämpimänä ja ihmetellä, miten mukava olo luonnon helmassa voikaan olla. Koiratkin asettuvat hyvin asiallisesti omille paikoilleen telttaan eikä Lumon tarvitse enää kouluttaa Tuiskua pysymään omalla aluellaan. Rauha teltassa, unta tupaan.

Maanantai 14.6.2010

Aamusää on vähän epävakaisen näköinen, tummiakin pilviä kiertelee taivaalla. Ei kuitenkaan juuri tuule, joten tuulensuojan sijasta viritämme Reiskan sadekatokseksi. Alkaa välittömästi paistaa aurinko.

Terhi on palellut yöllä taas, kuten ensimmäisenäkin yönä, sen verran lähellä nollaa ja itse asiassa riitteeseen vetäneestä koirankupista päätellen nollan allekin on lämpötila painunut. Retkikuntamme punnitsee eri vaihtoehtoja; Terhi voisi vaihtaa paikkaa minun kanssani, tai Terhi voitaisiin tiristää minun ja Lotan telttaan kolmanneksi. Päädytään siihen, että Suski ja Leimu siirtyvät Terhin seuraksi Nalloon seuraavaksi yöksi. Kolmen reissupäivän aikana Terhi on jo tutustunut koiriin sen verran, että se pieni pelko on haihtunut, tai ainakin huomattavasti helpottanut. Mukavampaa silti nukkua vain yhden koiran kanssa kuin kahden, toteaa Terhi. Lumoa varmaan harmittaa, se on aivan ihastunut Terhiin ja olisi varmasti ollut hyvin mielissään jos olisi päässyt Terhin omaksi kainalolämmikkeeksi.

Aamupalaa syödessämme havaitsemme äkkiä vastapäisellä Nirvejohgielaksen rinteellä liikettä. Kaksi pistettä, tumma ja punainen, ja ne liikkuvat alaspäin. Ihmisiä! Leirimme on lähellä vanhaa retkeilypolkua, jota pitkin toiset vaeltajat ovat tulossa meitä vastaan. He kuitenkin pysähtyvät tauolle rinteeseen, totean omalta tähystyspaikaltani riukutoimitusta suorittaessani. Vähän jännittää, mahtavatko olla sosiaalista väkeä ja kampeutua reitiltään sivuun varta vasten juttelemaan kanssamme, mutta onneksi ilmenee, että eivät ole, ja näin ollen tämä kaukohavainto jää ainoaksi ihmiskontaktiksemme koko viikon aikana, juuri niin kuin olen retkitovereilleni Muotkan erinomaisuutta etukäteen hehkutellutkin.

Me emme lähde matkaan selvästi rinteessä näkyvää polkua pitkin, vaan suuntaamme sen sivuitse kohti Avzegasoaivia ja edelleen Stuorravzia.Keli on kylmä ja tuulinen, mutta nousu sujuu sutjakkaasti, Terhilläkin on alkanut rinkka keventyä kun karjalanpiirakat ja broileripullat on syöty pois painamasta. Minä olen myös ottanut Reiskan omaan "käsilaukkuuni" edes jonkinlaista järjellistä tasapainoa rinkkojen painomielessä tavoitellen.

Stuoravzi aukeaakin tuota pikaa edessämme. Kolmatta kertaa seison sen reunalla, mutta en lakkaa hämmästymästä sen hienoutta. Tuo valtava repeämä tunturien keskellä, pohjalla pienten järvien kimmeltävä nauha. Karua, kaunista.

Lähdemme laskeutumaan kurun pohjalle. Matkalla törmäämme kummalliseen näkyyn: tunturikoivun juurella makaa kaksi paria housuja, iloisenkeltaiset sadehousut ja tavalliset retkihousut. Pälyilemme ympärillemme. Missä on alaosaton vaeltaja? Nostamme housut puun oksalle, keltainen väri näkyy kauas. Tosin toisten housujen olomuodosta päätellen eivät ole kadonneet ihan juuri tällä viikolla. Kuka kadottaa kahdet housut yhtä aikaa tunturiin? Kenellä ylipäätään on enempää housuja matkassa?

Kurun pohjalla alitamme ketterästi poroaidan ja ylitämme vielä ketterämmin pienen puron. Aiheutan itselleni rytmihäiriön heittämällä Lumon reput reippaasti puron toiselle puolelle - kohtaan, jossa on kunnon töppäre, johon reput törmäävät ja lähestulkoon pomppaavat takaisin puroon asti. Onneksi eivät ihan. Pääsemme kaikki kuivina ja kokonaisina rotkon pohjalla sijaitsevalle leiripaikalle, jossa viime syksyn reissulla yövyimme. Tällä kertaa se saa toimia lounasravintolana.

Paras tapa saada epävakainen sää muuttumaan takuuvarmasti aurinkoiseksi on pystyttää Reiska sateensuojaksi, ja sen teemme taas kerran. Ja aurinko paistaa. Keittelemme lounasta varten vedet tuhtiin kivikasaan kyhätyllä nuotiolla ja manaamme idiootteja, jotka tunkevat nuotiokehän kivenkolot täyteen palamatonta roskaa. Lumon reput eivät ole kolmen vaelluspäivän aikana tyhjentyneet lainkaan, vaikka se on syönyt sieltä omia ruokiaan, koska olen kerännyt matkan varrelta sinne muiden pudottamia roskia täytteeksi.

Terhi on aivan liekeissä uudesta kamerastaan, jolla voi kuvata myös veden alla. Kieltämättä näyttää aika hurjalta kun hän upottaa aparaatin puroon, mutta tuloksena on todella jännittäviä kuvia vedenalaisesta maailmasta. Kurun pohjalla kulkevan polun vierellä riittää paljon muutakin kuvattavaa, joten etenemme jälleen hitaasti, ja lisäksi karttamme on taitoksella juuri äytsin kohdalta emmekä viitsi sitä aukoa. Niinpä onnistumme nousemaan isosta äytsistä pois eri kohdassa kuin olisi ollut tarkoitus, mikä ei ole kyllä haitaksi sillä valitsemamme reitti on oikein viehättävä pieni ja vehmas kuru. Pelleilemme Terhin kanssa oikein urakalla kun löydämme hienon riu'uksi sopivan , vaakaan kasvavan koivun. "Kahden hengen riukulaa" pitää toki testata, ja vähällä on, ettemme heilahda molemmat selällemme rinkkoinemme päivinemme. Mutta hauskaa on!

Lämpimästä, suojaisasta kurusta pulpahdamme lopulta taas avotunturiin. Kylmä tuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin, tuntuu kuin takapuoli huurtuisi ja kädetkin vaativat jo kuorirukkaset hanskojen päälle. Lumolla on ollut totaalinen karvanlähtö ennen vaellusta, ja se on aivan pohjavillaton, joten sekin alkaa palella, värisee riepu heti kun pysähdymme ja välillä ihan kulkiessakin. Pieneen mieleeni ei ole tullut ottaa nuorelle ja vetreälle koiralle mitään loimea kesäkuiseen reissuun, joten ei auta kuin peitellä viluinen koirapolo tauolla kuoritakin alle tuulelta suojaan.

Lopulta laskeudumme takaisin koivikkoon ja heti tuntuu lämpimämmältä kun pääsee pois viimasta. Puolivahingossa ajaudumme leiripaikkaamme, josta tulee heti mieletön hitti: Kari-Jounin Kaarreoja on hurmaava, upea, erikoinen ja mahtava paikka! Nimensä mukainen iloinen puronen kaartelee ja kiemurtelee heinätuppaikoissa, muodostaa pieniä putouksia ja suorastaan kutsuu leiriytymään varrellensa. Kun vielä huomaamme yhdessä puussa sydämenmuotoisen pahkan, on paikanvalinta selviö. Tähän.

Lumo tärisee jo aivan horkassa. Lämmitän sille ruuan sekaan vettä, teen kuumavesipullon juomapullostani, laitan alustan kaksinkerroin alle. Suski käärii paksun villapaitansa sen ympärille ja paketti viimeistellään kuoritakilla. Säälittävä pieni porokoira menee pienelle kiepille, hautaa kuononpäänsä hännän alle ja nukahtaa.

Tiistai 15.6.2010

Lumo on aamullakin vielä vaisu eikä haluaisi millään nousta. Kun saan sen houkuteltua ulos, se on hyvin kankea ja palaa mielellään heti takaisin telttaan. Venyttelen ja hieron sitä ja annan sen sitten asettua untuvapussini lämpimään aamupuuhiemme ajaksi.

Tehokas kaksipesäinen hellarakennelmamme kiehuttaa aamupuurovedet vikkelästi. Samassa touhussa tosin palaa pihtikahva ja kattilan kansikin vähän, mutta mitäpä materiasta. Pääasia on, että vesi kiehuu ja mahat täyttyvät!

Päivän ohjelmassa on siirtyminen mahdollisimman pitkälle etelään niin, että seuraavana päivänä voisimme saavuttaa Kuarvikozzan. Niinpä valitsemme taas polun kun se nyt siinä sattuu niin sopivasti kulkemaan, ja minimoimme suunnistamisen vaivat.

Heti kohta leiristä lähdettyämme pääsemme kahlaamaan yli Ratnojohkasta. Ei ole vaikeaa, kenkien riisuminen ja lahkeiden kääriminen riittää. Koirat kastuvat kuitenkin sen verran, että olemme tyytyväisiä päätäkseemme yöpyä joen pohjoispuolella ja ylittää se vasta aamulla. Märkä koira ja untuvamakuupussi eivät ole toimivin mahdollinen yhtälö.

Maisema ei edelleenkään ole kovin kesäinen, puut ovat niin pienessä lehdessä. Tuulikin on jatkuvasti pohjoisesta tai koillisesta, joten kylmässä kelissä jatketaan eteenpäin. Alan olla vähän huolissani Lumosta, se kulkee kyllä nurkumatta eteenpäin, mutta on selvästi vähän kipeä. Terhikään ei ole ihan terve, välillä näyttää sykemittarikin nollalukemia, ja kasvot voisivat olla värikkäämmätkin. Lienevät nyt molemmat kylmettäneet itsensä edellispäivän raa'assa ilmastossa.

Kuljemme koko päivän kuoriasuissa kovan tuulen ja myös sateen uhkan vuoksi. Muutaman sadepisaran välillä ripottaakin, ja kertaalleen tulee räntäkuurokin. Suskin mielestä Lotta, Terhi ja minä näytämme ihan liikennevaloilta tunturissa kun marssimme oikeassa järjestyksessä; Lotan takki on punainen, Terhin keltainen ja minun vihreä.

Tauolla katselen kateellisena kun Suski ja Lotta syövät Pringles-perunalastuja. Itse olen tuotteen loistavuutta retkiherkkuna heille mainostanut, ja sitten viime hetkellä jättänyt tuubin matkasta. Korvaavat ruissnacksit ovat jo lopussa, ja teen kyllä tiukan päätöksen tuubittoman retkeilyn lopettamisesta.

Päivän teema on kylmyys ja sen välttäminen. Urroaivin kahden huipun välistä kulkiessamme Terhi saa innostettua minut ja Suskin juoksemaan lähemmälle huipulle. Voimistelemme siellä sitten lämpimiksemme ja otamme kuvia, ennen kuin juoksemme, vähän varovammin, takaisin alas.

Ilta on taas jo pitkällä kun saavumme Kielajoen partaalle. Tarkoitus on taas leiriytyä jokea ylittämättä, koirien kastelemisen välttämiseksi. Jostain syystä, joista järjetön nälkä ei liene vähäisin, kaikkien kartan- ja kompassinlukijoiden arvostelukyky pettää, ja annamme polun viedä meitä automaattiohjauksella aivan liian pitkälle. Kaarramme lounaaseen, vaikka polku, jota huomenna voisimme jatkaa, vie joen yli ja luoteeseen. Aikamme tuppuroituamme ja arvottuamme palaammeko takaisin, päätämme kuitenkin leiriytyä jos vain virtaavaa vettä löytyy. Kukaan ei jaksa kävellä enää takaisinpäin, vaikka olisi selvä polku alla. Niinpä pyyhältelemme edestakaisin koivikossa etsimässä kuulohavainnon perusteella jossain lähistöllä olevaa puroa, mutta löydämme vain vaivaisen liruttajan. Väsymys ja nälkä päättävät kuitenkin puolestamme: tähän jäädään nyt kun vielä jaksetaan pystyttää leiri ja syödä. Väsynyt retkikunta kolahtaa yöhön asti venyneen illallisen jäljiltä uupuneena telttoihin. Ei ole väliä ettemme tiedä missä olemme, olemme siinä missä olemme ja huomenna menemme sieltä pois.

Keskiviikko 16.6.2010

Aamu ei ole paljon iltaa viisaampi, missä lie törmäyskurssissa ovat planeetat. Löydän kaakaonlämmikkeenä käytetyn minttuviinan enemmistön ruokapussistani, ihan pullon ulkopuolelta. Tuleepa raikas mintun tuulahdus kaikkiin ruokanyssäköihin, jotka onneksi ovat kaikki tiiviitä, joten ne voi huuhtoa ja kuivata. Lumo on edelleen kipeä, annan sille jo särkyyn Rimadyliä ja lämmitän taas ruokaan vettä. Hieron myös jäykkiä lihaksia ja annan koiran maata mahdollisimman kauan teltassa tuulensuojassa.

Terhi, joka voi jo paremmin, piristää tunnelmaa vetämällä tehokkaan Terhondo-jumpan, joka laittaakin veret liikkeelle. Saamme leirinkin kasaan melkein ennätysajassa, ja palaamme polulle ja omia jälkiämme taaksepäin. Luulisi olevan simppeliä sitten vain ylittää Kielajoki ja jatkaa polkua eteenpäin. Luulisi.

Haemme ylityspaikkaa kauan ja hartaasti ja koitamme samalla paikallistaa itsemme kartalle. Vieläkään ei ole ihan selvää, miksemme siinä onnistu. Toteamme joka tapauksessa yhdessä joenmutkassa, että tästä on mentävä yli, koska sitten se haarautuu ja pitäisi ylittää kaksi haaraa. Tuumasta toimeen.

Minä kokeneena konkarina teen juuri niin kuin ei kannata tehdä, valitsen ylityspaikaksi kapeimman, mutta vuolaimmin virtaavan kohdan. Tyhmää! Kengät kaulaan, Crocsit jalkaan, lahkeet rullalle ja menoksi. Ja sitten plumps. Jalka lipeää korkealla, terävällä kivellä ja ajautuu kahden kiven väliin. Kaikki käy kuin hidastetussa filmissä, ajattelen vain "kamera!", mutta onneksi olen siirtänyt sen lantiovyöltä rinkkaan. Olen vyötäröä myöten vedessä, vesi on kylmää, housut kastuvat. Kylmän rauhallisesti kiskon jalan kivenkolosta ja peruutan takaisin. Ei ylitetä tästä.

Valitaan huomattavasti leveämpi, mutta rauhallisempi paikka muutaman metrin päästä. Virta on siinäkin riittävän vuolas, jotta päätämme viedät rinkat erikseen ja uittaa koirat narun avulla yli. Vesi on todella kylmää ja ulottuu melkein kardaaniakseliin saakka. Ei tee mieli yhtään ylimääräistä jäädä seisoskelemaan. Ihmiset saadaan kaikki kokonaisina toiselle puolelle, vaikka Terhi tunnustaakin vasta oikeastaan ylityksen jälkeen pelänneensä ihan tosissaan. Tulee jälkiahdistus: olisi pitänyt tietää, olisi voinut mennä yhdessä, kääk voi ei. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kun vielä koiratkin suostuvat kaikki enemmän tai vähemmän reippaasti kylmiin kuohuihin. Naru on kyllä tarpeen, virta lähtee pienikokoisia Lumoa ja Leimua etenkin viemään ihan reilusti alavirtaan.

Kun koko hässäkkä on ohi, joku kysyy haluanko lainata toisia housuja kastuneiden tilalle. Hämmästyneenä totean, että housut ovat jo melkein kuivat. Ei sitä Fjällrävenin G-tonnista suotta mainosteta aivan mainioksi retkihousumateriaaliksi!

Koska tämän päivän teemana mitä ilmeisimmin on "ei oo niin nokonuukaa", jatkamme omituista hortoiluamme, aivan kuin meillä ei karttoja ja kompasseja olisikaan. Pitäisi olla ilmiselvää, että lähdemme tuosta noin tuonne päin ja sitten polkua, jos niin haluamme, mutta ei, mehän lähdemme sen sijaan tästä näin tännepäin ja kyllä se polku sinne ihan itsestään siirtyy pelkästä tahdonvoimasta varmasti. Sitä odotellessa kannattaa toki rymytä ihme pusikoissa ja varvikoissa ja mennä ylämäkiä ja alamäkiä.

Jossain vaiheessa joku sanoo, että mitäs jos syötäisiin. Syödään ja istutaan. Ihmetellään miksi ollaan tällaisessa koivikossa tällaisen tunturin länsirinteellä kun meidän pitäisi olla ihan tuolla vastapäisen tunturin, Galgoaivin, itärinteellä. Päätetään mennä sinne itärinteelle, jonne siis alunperinkin piti mennä. Mennään, ja heti helpottaa, on avaraa ja näkee kauas eikä ole pusikoita. Onnitellaan itseämme hienosta suorituksesta ja avataan vielä Suskin puhelimen GPS, joka näyttää tarkasti olinpaikkamme. Harmi, ettei näytä millaisilla kiemuroilla olemme sinne päätyneet, vaikka toisaalta, ehkä on parempikin ettemme näe sitä graafisena esityksenä, voisi olla liian rankkaa nauraa niin paljon.

Loppupäivän tavoitteeksi otamme päästä ehjinä Piekanaäytsiin, suureellisemmat tavoitteet, kuten Kuarvikozzalle kiipeäminen, jätämme suosiolla odottamaan selväjärkisempiä aikoja. Tarpeeksi matalalle asetettu rima ylittyykin helposti, joten leiriydymme kerrankin kohtuullisen aikaisin illalla mitä hienoimmalle paikalle aivan Piekanaäytsin suulle, josta on upea näköala tuolle houkuttelevalle Kuarvikozzalle. Terhin ja Suskin kanssa vielä tovin pohdimme josko jaksaisimme lähteä kipaisemaan tuon lähes vieressämme kohoavan erämaan korkeimman tunturin laelle, mutta luovumme pian ajatuksesta, joka tuskin olisi toteutunut ihan pelkkänä kipaisuna, ja annamme leiripuuhien mukavuuksien voittaa. Tuuli on nimittäin yllättäen tyyntynyt ja aurinko tulee esiin, joten kylvemme leppeässä kesäsäässä virkistävässä purosessa ja keittelemme sitten iltaruuat kaikessa rauhassa. Lumo on jo vähemmän kipeän oloinen kuin aamulla, mutta Suski kunnon kasvattajana kaivaa sille vielä rinkastaan palautusjuomaa, jonka pikku potilas latkii innolla ja vetäytyy sitten nukkumaan taukotakkini lämpöön.

Terhi esittelee valtavan hienon koko viikon menyynsä, jossa on selkeässä taulukossa kaikki viikon sapuskat aamiaisista illallisiin. Huomioimme kärkkäästi, että kolmannelle illalle suunniteltu iltapala "lettuja ja kiisselihilloa" ei ole vielä toteutunut, mutta olemme kuitenkin liian väsyneitä toteuttamaan sitä nytkään. Onhan tässä päiviä ja iltoja vielä jäljellä.

Torstai 17.6.2010

Jos luulimme illalla tuulen lopullisesti tyyntyneen ja kesän tulleen, niin saamme aamulla havaita olevamme väärässä. Aivan aamuhetken on lämmintä, sitten alkaa taas tuulla ja aurinko menee pilveen. Lähdemme reippaasti marssimaan kohti Soarvegielasta ja edelleen Peltoaivia, koska olemme jo hylänneet ajatuksen Kuarvikozzalle kiipeämisestä. Vastahan tämä oli minun kuudes reissuni Muotkalle ilman tuolle tunturille nousua, mutta ehtiihän sitä sitten seuraavalla kerralla. Tunturimaastossa kulkemisessa ei minulle ole olennaista huipuille nouseminen, vaan se, että näkee kauas. Ja Muotkalla näkee kauas oikeastaan koko ajan. Minun ei tosiaan tarvitse valloittaa tuntureita, ne valloittavat minut.

Aurinko alkaa sen verran taas lämmittää, että vaatetta pitää vähentää. Tulee myös jano, eikä liiemmin ole liikkuvia vesiä taaskaan tarjolla. Yksi onneton Paanneojakin panttaa ilmestymistään, vaikka kuinka taivallamme tunturinrinteitä viistosti alas. Yhtäkkiä ymmärrän, että ollaan jo riskirajoilla: TERHILLÄ alkaa mennä hermot, Terhillä, joka on jaksanut olla iloinen ja pirteä kipeänäkin. Tilanne vaatii nopeaa toimintaa. Rivakka vesivarantojen arviointi, Haltin ulkoteltta pystyyn suojaksi edelleen viileänä puhaltavaa tuulta vastaan ja lättyaineet esille!

Terhi tekee taikinan, minä valmistelen keittimen, Lotta sekoittaa kiisselijauheesta tanakan hillonkorvikkeen ja Suski ottaa valokuvia ja videota. Kun päästään paistovaiheeseen, on välillä naurussa pitelemistä, kun Terhin kanssa yhteistyössä laitamme minikokoiseen pannuun voita, valutamme taikinan pannuun, hytkytämme pannua keittimen yllä, käännämme lätyn, kippaamme sen lautaselle, ja sama uudestaan, ja uudestaan. Ja uudestaan. Pannu on todella pieni, ja vaikka teemme vain puolikkaan taikinan, tuntuu paistamiseen kuluvan ikuisuus, mutta nautinnon määrä valmiita lättyjä mässyttäessämme korvaa kaikki vaivat. Lättyhetken jälkeen ketään ei harmita, ettei Paanneojaa tullut vastaan. Omakohtaisesti olen jälleen uudella riemukkuustasolla mitä tulee retkeilemiseen partiolaisten kanssa.

Helppokulkuisella ylängöllä etenemme melko vauhdikkaasti loppupäivän, mutta nälkä kiusaa taas kaikkia siinä vaiheessa kun vihdoin löydämme edes vähän tuulensuojaisen leiripaikan Peltoaivin ja Soarvegielaksen välisestä laaksosta. Paikka on mukava, pieni puropahanen aivan vieressä ja valmis nuotiopaikka, johon teemme tulet niin ei tarvitse yllätyksellisen kaasupullon kanssa pelata. Tähän asti olemme selviytyneet oikein hyvin sillä taktiikalla, että käytämme kaikkeen keittämiseen nuotiota ja toimivaa kaasupulloa EtaPackliten kanssa, näin kaikki saavat etenkin kriittiset iltaruokavedet edes suunnilleen yhtä nopeasti. Tosin se, että Suskilla ja Terhillä ei ole lautasta vaan he syövät kattilasta, asettaa vielä omat vaatimuksensa ruuanvalmistukselle, mutta kuten sanottu, hyvin on pärjätty, kun aseina on nokipannu, pieni nuotiokelpoinen kattila kansineen, keskikokoinen kaasukeittimelle sopiva kattila, yksi termosmuki sekä yksi lautanen.

Illalla Terhi heittäytyy vielä ihan lähi-Siwaksi ja kaivelee muovikassiensa uumenista vaikka mitä, muunmuassa herkulliset vaniljatikut kaikille iltakaakaon kanssa. Nyt kun reissu alkaa kääntyä loppua kohti ja ruokavarannot ovat hänellä vielä mittavat, avustamme me vähemmillä herkuilla varustautuneet, minä etunenässä, mielellämme taakan keventämisessä.

Herkkujen lisäksi partiolaiselta löytyy toki myös lämmittävää iltaohjelmaa. Ihmettelen kyllä miten vanhaksi sitä nyt oikein täytyy elää, kun on nauranut niin paljon.

Perjantai 18.6.2010

Kukaan ei ylläty kun aamulla on kylmä ja tuulee. Reiska on taas tuikitarpeellinen, että saamme aamiaisen syötyä tuulensuojassa. Nuotionsavukin kulkee ihan maata pitkin. Onneksi on Terhi ja lihaksia lämmittävä partioleikki Irma, jonka jäljiltä kiepumme kaikki ihan lämpiminä ympäri leiriä, epäilemättä mahdollisen kuulijan tai katsojan mukaan välitöntä evakuointia ja pikaista ensiapua vailla.

Kiukutteleva kaasupullommekin toimii aivan moitteettomasti vietettyään ensin koko yön Lotan makuupussin jalkopäässä, siirryttyään sieltä minun takkini povitaskuun ja keittelyvaiheessa Lotan paksusta villasukasta ja telttakaarien suojapussista väsättyyn lämpösuojukseen.

Koska on toiseksiviimeinen aamu, alkaa mieleen hiipiä jo se mahdollisuus, että jos ei kuitenkaan palaisikaan, jos kääntyisi takaisin ja juoksisi huutaen erämaahan. Päädymme kuitenkin vain hiukan hidastamaan lähtöämme suorittamalla hetken mielijohteesta ylimääräisenä aamuohjelmana onginnan! Tiedättehän tuon lapsuudesta tutun huvipuisto-ohjelmanumeron, jolla ei ollut mitään tekemistä typerien taitojen tai onnen kanssa, vaan tunarikin voitti aina.

Terhi kätkeytyy Reiskan taakse kassien ja nyssäköiden kanssa. Me muut asetumme kukin vuorollamme toiselle puolelle Reiskaa, vaellussauvan nokkaan sidottu kattila ongintavälineenämme. Lotta aloittaa ja jännitys tiivistyy, kun kankaan takana nykii ja nykii. Lopulta saalis paljastuu - pala näkkileipää, kaksi palaa suklaata ja Sisu-pastilleja! Sattumoisin Lotta olikin valitellut, että oli tullut ottaneeksi mukaan liian vähän leipää. Omalla vuorollani ongin Sisu-pastillien lisäksi tukun nenäliinoja - mikä tuuri, kun heti ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin pudotin melkein täyden nessupaketin epähuomiossa erämaahan, olen kokenut nenäliinavarantojeni riittoisuuden olevan jatkuvasta säännöstelystä huolimatta uhattuna. Suskia potkaisee myös onni, sillä jo huvenneiden leipien tilalle kattilasta paljastuu rukiista, ja tietenkin myös Sisua. Olemme kaikki enemmän kuin tyytyväisiä Terhin ohjelmapalveluihin, jälleen kerran.

Hyvällä mielellä jätämme tämänkin leirin ja etenemme Peltoaivin rinteille. Jätämme rinkat pienelle tasanteelle ja jatkamme huipumme pelkkien kameroiden kanssa. Tuuli on alkanut kääntyä pohjoisesta kaakkoon, joten emme enää palele, vaikka huipulla tuuleekin. Näkymät ovat tietystikin aivan sanoinkuvaamattoman hienot yli auringossa välkehtivän Peltojärven. Kaikkialla ympärillä levittäytyy kumpuilevien tunturinlakien loppumaton meri. Tuolta tultiin, tuolla ei käyty, tuolla olisi haluttu käydä. Suuntaamme katseemme Harrijärvien taakse, Peltojoen varteen. Sinne jonnekin pitäisi viimeinen leiri pystyttää.

Vietämme kuitenkin huipulla runsaasti kiireetöntä loikoiluaikaa. Terhi soittaa mummolleen, joka ilahtuu ja sanoo toivovansa, että voisi olla mukanamme. Minäkin avaan puhelinta sen verran, että saan kuvaviestin Savun hoitajilta; vanha höpö tyytyväisenä nautiskelee elämästään grillin äärellä. On mukavaa, on rauhallista, on kaunista, on hienoa. Otetaan monta kuvaa, jos ei vaikka muuten muistettaisi tätä. Vaikka kyllä me varmaan muistamme.

Laskeutumisemme Peltoaivilta Bealdoaivvasille ei suju taas ihan kaikkien järkevien suunnistamisen sääntöjen mukaan. Mennään välillä aimo kivikossa, välillä turhankin jyrkkiä rinteitä. Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että takaperin kulkeminen rasittaa polvia vähemmän, ja kuvaankin itseäni videolle suorittamassa tuota uhkarohkeaa tointa Terhin kanssa. Pääsemme itsestämme huolimatta ehjinä rinteen alas.

Yhden kunnon ruokatauon ja useamman pikkutauon jälkeen saavumme lopulta Alemmalle Harrijärvelle, ja joutuisuuden nimissä lähdemme taas tallaamaan polkua pitkin. Minä konttaan pitkän matkaa varvikossa yrittäen tarkentaa hassunnäköiseen sammakkoon, mutta pahuksen luontokappale karkaa koko ajan ulottuviltani. Järveltä onkin enää pieni pätkä Lahtisen kämpälle, jota käymme ihmettelemässä. Kämpän ympäristö on yhtä surullisen epäsiisti kuin seitsemän vuotta sitten viimeksi täällä käydessäni, emmekä jää pidemmäksi aikaa vaan jatkamme jokivarren polkua eteenpäin. Tavoitteena on jättää viimeiselle aamulle mahdollisimman lyhyt patikka, jotta olisimme hyvissä ajoin autoissa ja maantiellä. Yäk. Kaksi sanaa, joita inhoan juuri silloin: auto ja maantie. Kumpiakaan ei onneksi tarvitse vielä havainnoida. Kulunut polku väsyttää jalkoja sen verran, että jäämme noin kahdeksan kilometrin päähän Muotkan Ruoktusta, kun joen ja polun väliseltä kannakselta löytyy mieluisa leiritanner nuotiopaikkoineen.

Viimeisen illan kunniaksi on todella lämmin ja saamme vieraita. Hyttysiä alkaa nimittäin inistä korvanjuuressa! Huomaamme, että jokivarressa kesä on muutenkin jo pitkällä, puunlehdet ovat jo ihan lehtiä, eivät pelkkiä hiirenkorvia. Koivikon huumaava vihreys suorastaan sävähdyttää paljaiden puuttomien päivien jälkeen. Peseydymme Peltojoessa oikein pitkän kaavan mukaan, sen minkä hyttysiltä kykenemme, mutta Terhi ei lupauksensa vastaisesti käykään uimassa. Minä melkein käyn, vahingossa, kun ilman silmälaseja mättäillä ja kivillä keikkuessa vähän jalka lipsahtaa. Ei olisi haitannut, sentään viimeinen ilta.

Lauantai 19.6.2010

Ei kauan nokka tuhise, kun aamulla on leiri kasattu ja naiset taipaleella. Ehkä ajatus jossain etelämmässä reitin varrella odottavasta saunasta ja tuhdista ateriasta siivittää matkantekoamme. On T-paitakeli ja kenties aurinko pehmittää myös päämme, sillä innostumme yhtäkkiä Ruotsin kuninkaallisista häistä niin, että alamme puhua ruotsia Victorian ja Danielin kunniaksi. Minulla ja Suskilla "liehuu" Ruotsin lippukin asuissamme, olemmehan sonnustautuneet Fjällrävenin vaellushousuihin.

Puhumme ja nauramme paljon, mutta jossain takaraivossa takoo silti se joka kerta toistuva ilmiö: miksi en voi jäädä tänne, miksi pitää lähteä pois?

Ja, kuten aina ennenkin, vastaus on sama kun antaa sen tulla. Pitää lähteä, että voi palata. Nyt on hyvä lähteä hyttysten alta karkuun. Ja kun on kuusi kertaa täällä käynyt, ei enää osaa kuvitellakaan etteikö palaisi. Joskus. Tänne on aina hyvä palata.

---

Sivun alkuun
Lisää kuvia