http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Reissuja >> Lemmenjoen kansallispuisto >> elokuu 2003
Ajankohta: 20.-25.8.2003
Kohde: Lemmenjoen erämaa, Maarestatuntureiden pohjoispuoli
Retkikunnan jäsenet: Minna (Ke), Minna (minä itse), Savu ja Esteri
Prologi
Vanha sananlasku sanoo, että matkailu avartaa. Niinpä minä ja Minna päätimme avartaa paitsi lompakoitamme, myös toistemme tuntemusta, lähtemällä Lappiin vaeltamaan. Olimme molemmat tahoillamme tehneet jokusen reissun ennenkin, ja yhdessä olimme kyllä ehtineet patikoida pienimuotoisemmin, mutta tämä olisi ensimmäinen yhteinen kunnon jotos.
Varustautuminen ja lähtö sujuivat ainakin itselleni perinteiseen tapaan. Ensin käytin viikkotolkulla aikaa mukaan otettavien tavaroiden ja ruokien suunnitteluun (koska tähänkin on olemassa se vanha sanalasku jostain puoliksi tehdystä), ja sitten loppumetreillä homma meni taas mielipuoliseksi kaupoissa kirmaamiseksi ja viime hetken ostosten teoksi.
Isompia ostoksia olimme molemmat tehneet tuntuvasti. Minna hankki Kolin erämessuilta Fjällräven Fox 65+10 -rinkan, jonka erikoisuus oli tavallisen rosnan alumiinilevyjen lisäksi ohut putkikehikko kantolaitetta tukevoittamassa, eräänlainen putkirinkan ja rosnan risteytys siis.
Samaisilta messuilta tarttui minulle mukaan melkein kahvipaketin kokoinen Lafuma Warm'n Light 800 -untuvamakuupussi ja McKinley Paclite 180 ilmatäytteinen makuualusta.
Kenkäpoliittisesti päädyin ostamaan uudet vaellussaappaat, koska luvassa piti olla jänkäpitoinen reissu (ja niin oikeastaan olikin, kaikki suot olivat vain kuivia), joten en halunnut lähteä nahkakenkiä "kastelemaan". Erä-Urheilusta löytyivät tarjoushintaan Tretorn Estate -kumpparit.
Vielä juuri ennen ajelemaan lähtöä sinkoilimme vielä kaupungilla ja saimme saaliiksemme matkahammasharjasetin Minnalle, lierihatun (sateen varalta) minulle, kuivalihaa koirille ja polvituet meille molemmille. Huokaus, vanhuus lähestyy, koskaan ennen ei ole tullut mieleenkään varustautua moisilla tukiaisilla.
Tärkeä varuste, pieni rommipullo, ehdittiin vielä ostaa ennen kuin maantie imaisi meidät kohti pohjoista. Huh hah hei.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Sovimme juuri, että joka tapauksessa olemme tällä reissulla aina aikataulussa, sää on aina sopiva ja mahdollisilla koettelemuksilla on aina tarkoituksensa.
Keskiviikko 20.8.03
Yövyimme matkan varrella Saariselällä, retkeilykeskus Tievatuvalla hintaan 14 e/nenu ja aamiaista mässytimme Kiilopäällä 6 eurolla/suu. Ihan pelkän aamiaisen vuoksi emme olisi Kiilopäälle vaivautuneet rahojamme tuhlaamaan, mutta tahdoimme, hieman masokistisesti, myös punnita rinkkamme ja koirien reput tunturikeskuksen pihassa olevalla puntarilla.
Tulos oli kevyesti huolestuttava: minä 17 kg (puuttui vielä 1 kg kylmäruokia, siis voit, juustot, Minnan makkarat sun muut), Minna 20.5 kg, Savu vajaa 2 kg ja Essu 1.5 kg. Minnalla painoa toivat tietysti esim. tauko- ja leiritakiksi otettu untuvatakki, painava makuupussi ja kuksa.
Untuvatakistaan vilukissa ei suostunut luopumaan ja makuupussikin oli paleluvaaran vuoksi lämpimämpää mallia, mutta huima 150 gramman painonpudotus onnistui jättämällä pahkakuppi autoon ja ostamalla Kuukkelista tilalle kunnollinen ruotsalainen kokoontaittuva kumikuksa. Minä tietysti kokemuksen syvällä rintaäänellä osasin vakuuttavasti luennoida siitä, miten erätunnelman saavuttamiseen ei tarvita oikeaa kuksaa eikä rommi mene pilalle muovisessa.
Inarissa käväisimme pikaisesti Siidassa ja jatkoimme kohti Angelia joskus puolenpäivän maissa. Vaelluskuume nousi samaa tahtia auton sisälämpötilan kanssa. Ulkona vallitsi nimittäin erittäin aurinkoinen ja lämmin keli, joten ainakin ensimmäisestä vaellusiltapäivästämme näytti olevan tulossa sään puolesta miellyttävä.
Lähtöpaikkamme, Koskenniska, oli helppo löytää. Parkkeerasimme auton sillan alle Vaellusnetissä MrC:ltä saamieni ohjeiden mukaan ja ryhdyimme tekemään lähtöä. Siinä menikin noin tunti, mutta emme ottaneet suorituspaineita, koska meillähän oli se joustava aikataulukäsitys.
Rinkkoja lähtökuntoon laittaessamme ihmettelimme Savun vauhkoa käytöstä. Se halusi vimmatusti takaisin autoon, eikä suinkaan intoillut maastoon, kuten olisi olettanut, läähätti vain hermostuneesti ja yritti jopa ryömiä auton alle kun takaluukku oli suljettu. Koska Vaskojoen varressa juomapuolloja täyttäessäni havaitsin polttiaisia, luulin Savun niistä ahdistuvan. Minna kuitenkin keksi yhtäkkiä sen pelkäävän sillalla ajavien autojen aiheuttamaa kuminaa! Kaikkea sitä koirastaan oppiikin.
Kuvat ovat linkkejä suurempiin kuviin kuvagalleriassa. Palaa sieltä takaisin selaimesi back-namiskalla.
Kiire jäi matkasta heti lähtiessämme taipaleelle, ihan kirjaimellisestikin, sillä Minnan kello pysähtyi oitis! Lähdimme käpsyttelemään metsään porokämpän kohdalta, suuntana Narrivaaran koillispuolella sijaitseva harjanne. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat kun maastossa kulki poromiesten (ja porojen) polku Vaskojoen suuntaisesti kohti Pahtasuvantoa. Ryhdyimme sitä seuraamaan. Tuumasimme, että omille poluille ehtisimme kyllä myöhemminkin.
Sää oli vaihtelevasti aurinkoinen ja pilvinen, mutta tuuleton ja lämmin. Jossain vaiheessa ripsautti sen verran sadetta, että Minna ehti sonnustautua sadeponchoonsa, mutta sadehan loppuikin sitten oitis tuohon toimeen.
Rinkat eivät olleet ihan tiptop-säädöissään vaan hankaluuksia oli molemmilla. Ei kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä. Oli ihanaa lähteä tallustamaan kuivaa jäkäläkangasta pitkin.
Pidimme muutaman napostelutauon ja päätimme kulkea Pahtasuvannon sijasta vain Vaskoon etelästä virtaavan pienen puron varteen, koska nälkä alkoi jo kurnia ja rinkat painaa. Puro löytyikin pian. Katselimme hetken ympärillemme sopivaa kodan paikkaa etsien. Kaksi kuukkelia sirkutteli lähistöllä, lehahteli lentoon ja laskeutui aina samalle paikalle. Otimme kuukkeleiden vinkistä vaarin. Kodalle löytyi oiva paikka ja pääsimme pystytyspuuhiin.
Kuinka ollakaan, alkoi sataa. Tällä kertaa vettä tuli ihan urakalla ja kastuinkin aika märäksi, sillä en viitsinyt kaivaa sadeviittaa rinkasta. Jälleen loistava esimerkki siitä, miten nälkä sumentaa ihmisen ajattelukykyä.
Olimme ottaneet matkaan kimppaomistamani Tiittalan retkikodan, vaikka se oli oikeastaan liian iso kahdelle naiselle ja kahdelle koiralle. Pienen ja kevyen teltan kanssa olisi tietysti päässyt vähemmällä raahaamisella (kota painoi kuivana n. 4 kiloa), mutta toisaalta, "mitä mukavampaa, sitä epämukavampaa" – etenkään minua ei enää kotaretkeilyn makuun päästyäni ihan hevillä saa konttaamaan teltassa.
Kota löysi muotonsa, hieman epäsymmetrisen kylläkin, ja sadekin lakkasi. Pääsimme kuivien vaatteiden vaihdon jälkeen muihin leiripuuhiin eli laittamaan nuotion ja RUOKAA. Söimme hyvällä ruokahalulla exotic-perunamuusin eli kasvispihvimixillä ja hapanimelä-wok-kastikkeella maustettua Mummon muusia. Nam! Rommi chokocappuccinon seassa kruunasi aterian.
Koiratkin hotkivat omat sapuskansa ennätysvauhtia. Kotona varsin hillitysti ruokaan suhtautuva Essu popsi jälkiruuaksi vielä vähän voiveistä.
Polttiaisia ja hyttysiä oli jonkin verran, mutta ei niistä oikeastaan haittaa ollut. Nuotiolla istuksiessa pikkukavereita ei huomannut lainkaan. Rommikaakaot kuksassa kuuntelimme hiljaisuutta valoisassa loppukesän illassa. Vaellus oli alkanut ja se tuntui kyllä mahtavalta.
OTE REISSUPÄIVÄKIRJASTA:
Luontokokemuksia (koko reissun ajalta):
Torstai 21.8.03
Aamu valkeni aurinkoisena ja me ponkaisimme pirteinä aamiaisen laittoon. Koska noudatimme joustoaikatulua ja tunnustimme kiireettömyyttä, oli jo puolipäivä kun saimme retkikuntamme liikenteeseen. Retkeilyfilosofiaani ei kuitenkaan kuuluu kilometrien kerääminen, tunturien pakkohuiputtelu tai muukaan väkisin suorittaminen, joten voin ihan tyytyväisenä vaeltaa jonain päivänä vain muutaman kilometrin ja keskittyä sen sijaan nautiskelemaan ihan rauhassa kaikista pienistä, mutta merkittävistä retkuiluasioista, kuten aamuisista riukutuokioista luonnon helmassa.
Ylitimme leiripaikkamme lähellä sijaitsevan puron reippaasti kiviltä kiville loikkien. Vettä oli niin vähän, että Minnankaan nahkakengät eivät kastuneet käytännössä lainkaan. Vasta ylitettyämme puron ja rämmittyämme tovin kompassisuunnalla melkoisessa vitelikössä, tulimme ajatelleeksi, että ei olisikaan oikeastaan kannattanut ylittää puroa. Hetken mietittyämme päätimme kuitenkin edelleen jatkaa poromiesten polkua kohti Pahtavaaraa ja lopullista päivän tavoitettamme, Patajoen kohdalla poroaidassa olevaa porttia.
Lämmintä oli ainakin 15 astetta, joten aluspaidat olivat jälleen suosittu vaellusasu.
Kuiva kesä näkyi ja tuntui. Useat karttaan merkityistä lammista ja puroista olivat rutikuivia. Olimme onneksi varautuneet mahdollisen vesipulan varalta ottamalla molemmille varsinaisten juomapullojen lisäksi rinkkaan ylimääräiset puolen litran limupullot, jotka täytimme aina vesistöjen äärellä. Pahtavaaran vieritse kuivaa kangasta marssiessamme havaitsimme kuitenkin nämäkin vesivarannot riittämättömäksi, sillä koirillekin oli pakko antaa välillä pullosta juotavaa. Onneksi Minna tarkkakuuloisena havainnoi erään rinteen alapuolella kaukana solisevan puron siinä vaiheessa kun minulla jo väsymys ja nälkä sumensivat aisteja.
Lounasta nautimme kolmen maissa paikassa, jossa oikeastaan tiesimme missä olimme. Alkuperäisen suunnistusuunnitelman sijasta poropolun seuraaminen kun välillä hieman harhautti paikantamiskykyjämme. Taustalla häämötti komea Buljahanoaivi. Massu täynnä nuudelisoppaa oli mukavan leppoisaa istua vain jonkin aikaa mättäällä jalkoja lepuuttamassa. Sielukin siinä lepäsi hiljaisuudessa ja katse maisemissa.
Loppumatkan tallustimme alati janoisina ja taas jo melko nälkäisinä melkein kuivan suon poikki oikein kauniiseen, mutta vähän tuuliseen leiripaikkaan pienelle, hiekkaiselle harjanteelle, jolta oli hyvä näköala tuntureille. Kun aloimme pystyttää kotaa, alkoi sataa. Arvata saattaa, etten taaskaan viitsinyt pukeutua sadeviittaan, kun optimistina uskoin sateen olevan vain pikkuinen ripsaus. Arvata saattaa, että olin taas väärässä.
Kota lepatti hieman kun tuuli yltyi, mutta vahvistimme tikkukiinnityksiä kivillä, ja toivoimme, että katto pysyisi pään päällä koko yön. Istahdimme ruokailemaan taas jostain syystä melkoisesti savuttavan nuotion ääreen ja havaitsimme, että ohjeen mukaan tehdystä Kipparin pyttipannusta söisi ainakin neljä, vaikka annoksen piti olla kahdelle. Neljä siitä sitten söikin, sillä koirat saivat loput.
Sateen jälkeen ilma oli raikas. Valvoimme myöhempään kuin edellisiltana, pimeän tuloon saakka. Kuksallinen rommikaakaota toimi yömyssynä kun hämärtyvässä pohjoisen illassa tiirasimme viimeiseen saakka tuntureiden silhuetteja ja tummaa tähtitaivasta.
Koiria kotaan yöpuulle asettautumista varten kutsuessani Essu, yleensä oikea sylissä kiehnääjä ja jalan vieressä makaaja, juoksi vauhdikkaasti muutaman metrin päähän leiristä pienelle kumpareelle ja kävi pontevasti siihen maahan. Meinasi ilmeisesti jäädä siihen yöksi vahtimaan urheasti leiriä. Paimensin sen kuitenkin sisälle kotaan, eikä se nurissut, vaan pötkähti tyytyväisenä makuupussiemme keskelle.
OTE REISSUPÄIVÄKIRASTA:
Rommikaakao höyryää kuksassa. Silmät valuvat, savu on sankka. Väsyttää. Kohta huitaisemme makuupussit auki ja kopsahdamme uneen.
Perjantai 22.8.03
Eivät olleet kuukkelit todellakaan näyttäneet meille viimeöistä leiripaikkaa. Nukkumaan mennessä huomasimme, että paikka olikin sekä vietävän viettävä, että mielettömän möykkyinen. Itku jo ihan meinasi päästä, kun joka paikassa vain makuupussi valui alustaltaan (johtui osaltaan kyllä myös uuden ilmatäytteisen alustani älyttömän liukkaasta pinnasta), osui nuotiokehään tai kodan seinään tai pää meni alaspäin. Pelkissä alkkareissa siinä kekkuloin otsalamppu päässä aika tovin, kunnes sain rinkkojen avulla värkättyä itselleni jonkinmoisen kehyksen nukkumapaikakseni. Pää oli vähän alempana kuin jalat, mutta nukahdin lopulta aika nopeasti päivän rasituksista uupuneena.
Koko yön satoi. Aamulla satoi. Satoi. Satoi… satoi! Kaikki oli märkää, paitsi ehjissä minigripeissä olleet vaatteet. Sytytimme nuotion, joka savutti niin, että silmät valuivat vuolaasti. Edellisiltana jo Minna juuri ennen nukahtamista oli kysynyt, että eihän vain nuotio kyde ja tuota häkää. Ennen nukahtamista mietin jo tovin, miten me kuolemme häkämyrkytykseen keskellä Lemmenjoen erämaata eikä kukaan tiedä mistä meitä etsiä. Päädyin kuitenkin rationaalisesti olemaan huoleton, koska kota on kaikkea muuta kuin ilmatiivis rakennelma.
Aamusavutus, joka tuotti sentään kuivat makuupussit, jos ei muuta, sai kuitenkin aikaan ilmeiset lievät häkä- tai paremminkin savumyrkytysoireet, sillä päätä särki ja minua lisäksi oksetti. Söimme siitä huolimatta reippaasti puuroaamiaiset ja aloimme tihkusateessa pakata tavaroita. Nuotiota sammutimme monella litralla vettä. Kaikki tämä touhu vei taas aikaa niin, että taipaleella olimme varttia vaille yksi eli olimme täsmälleen samassa aikataulussa kuin edellispäivänä, sillä heräsimme tuntia myöhemmin eli yhdeksältä.
Ilmeisesti olimme jotenkin suututtaneet maahiset, sillä ainakin yksi sellainen matkusti lähes koko päivämatkan rinkassani roikkuen. Uskollinen Savottani muuttui kidutusvälineeksi, joka esti verenkierron päänuppiini ja sai aikaan entistä huonomman olon, savumyrkytysoireiden lisäksi. Säädettiin, säädettiin, manailtiin ja säädettiin, mutta vikahan ei varmaankaan ollut säädöissä eikä litimäräksi aamuisen Wettex-pyyhinnän jäljiltäkin jääneessä kodassa, vaan siinä apostolinkyydillä kulkevassa metsän haltiassa.
Nuo pannahiset kiusasivat meitä muutenkin koko päivän. Pipostani irtosi tupsu, lusikkani katkesi, ja Minnan kengät kastuivat ensin yllättäen läpi ja sitten olivat palaa nuotiolla niitä kuivattaessa (tosin loppujen lopuksi sulanut sauma oli tiiviimpi kuin alkuperäinen!). Kun vielä iltaruoka osoittautui lähes syömäkelvottomaksi kuivattujen katkarapujen pahan maun takia, olimme valmiit myöntämään tappiomme: maahiset vastaan Minnat kuusi nolla. Ryömimme makuupusseihimme ja toivoimme parempaa huomista.
OTE REISSUPÄIVÄKIRASTA:
Haltin ActiveDry -paidalla on mielenkiintoinen nimi. Se ei nimittäin kuivu mitenkään aktiivisesti, eikä itse asiassa passiivisestikaan.
Lauantai 23.8.03
Heräsimme aamulla puoli yhdeksältä. Ei satanut! Laitoimme kotaan nuotion ja kuivasimme eilispäivän ja yön märkyyksiä. Aamiaisen ja muun touhuamisen jälkeen kello olikin taas jo melkein yksi kun pääsimme starttaamaan päiväretkelle. Jätimme siis kodan pystyyn ja otimme mukaamme Trangian, lounastarpeet ja muut päiväretkivarusteet.
Nousimme ripeästi puronvartta ylös tunturiin ja jouduimme aika sakeaan sumuun. Oli hurja tunne seurata kaukaa Muotkatuntureiden suunnasta saapuvaa sumuverhoa, joka hitaasti, mutta vääjäämättömästi kietaisi meidät sisäänsä. Pystyin hyvin kuvittelemaan, miten ihmiset tällaisessa murkussa eksyvät. Me emme kuitenkaan eksyneet vaan löysimme Vuonjasoaivin laelle helposti. Pian sumukin hiipi pois tuulen mukana ja paljasti upean avarat näkymät etelään Lemmenjoen tuntureille ja pohjoiseen Muotkan erämaan kumpuileville laille.
Nautimme maukkaan lounaan, juustoparsakaalipussikeittoa tanakoitettuna nuudeleilla. Vesi oli niin vähissä, ettemme saaneet laitettua jälkiruokakiisseliä. Koirat rouskuttivat löytämiään vanhoja poronluita suurella antaumuksella.
Leiriin palasimme vasta illalla. Minulla alkoi hieman vasen polvi kivistellä jyrkähköjä rinteitä laskeutuessa, mutta pistin mokoman vaivan sen piikkiin, että ilmapatjan päällä piti aina hartaasti kontata, että sen sai kunnolla tyhjäksi ja pussiinsa mahtumaan. Useammin kuin kerran mietin mokoman kapineen viskaamista hevoon, mutta päätin nyt kuitenkin tämän reissun loppuun saakka kestää kuin nainen.
Polttopuita raahasimme jo hyvän matkaa ennen leiriä rinkan sadesuojalla. Samoin täytimme kaikki mukana olleet astiat harvinaisen vuolaana solisevasta purosta. Niinpä pääsin heti leiriin saapuessamme tarttumaan tärkeimpään retkitoimeen, ruuanlaittoon.
Ruokana oli sinihomejuustorisottoa, josta tuli taas ohjeen mukaan kahdelle tehtynä aivan liian iso annos. Koirille oli siis luvassa jälleen tähteitä. Savun kantamat reput eivät juuri olleet vielä keventyneet, kun meidän aterioistamme aina piisasi possunenillekin aimo annokset. Molemmat tuntuivat kyllä olevan alati nälkäisiä, vaikka saivat paljon ruokaa. Savu tuijotti aamulla hartaasti kodan oviaukossa liepeen alla ollutta couscouskattilaa, mutta ei ottanut ilman lupaa. Essu sen sijaan varasteli heti kun tilaisuus tarjoutui!
Päivän luontokokemukset olivat taas rikkaat: alkavaa ruskaa, isoja mustikoita, riekkoparvi, joka pörhelsi pitkään edellämme tunturinrinnettä alaspäin, ja joutsen, joka lipui leirimme viereisellä lammella. Viihdyimme ulkona pimeän, tai oikeastaan sateen tuloon saakka kuivaamassa kenkiä nuotiolla. Tretornini kuivuivat muuten kyllä nopeasti, mutta vanerinen sisäpohja jäi kovin märäksi. Vaan eipä se turvehuopapohjallisen alta sukkaan asti märältä tuntunut.
OTE REISSUPÄIVÄKIRASTA:
Ihan pelottaa huominen: märissä kamppeissa (tai vaihtoehtoisesti kuivatuksen aiheuttaman savumyrkytyksen kourissa) kipeällä polvella huonosti istuvaa painavaa rinkkaa raahaten…
Sunnuntai 24.8.03
Aamulla edellisillan synkät ajatukset olivat kaikonneet. Keli oli miellyttävä, aurinkokin pilkahteli. Polveni tosin oli jo niin kipeä, että luonnon kutsuessa piti ottaa vaellussauva avuksi kyykkimiseen. Ymmärsin, että kyse oli varmaankin rasitusvammasta, enkä ollutkaan sitä piloille konttaamalla saanut. Ostamani polvituki oli ollut liian iso ja hangannut ikävästi, joten en ollut sitä vain varmuuden vuoksi käyttänytkään, mutta nyt tietenkin vedin sen lumpioni päälle. Parempi edes vähän tukea kuin ilman mitään.
Ryömimme poroaidan ali ja suuntasimme koilliseen kohti Kintaspuoliselän länsipuolella virtaavaa puroa. Maasto oli alkumatkasta karmaisevaa, pelkkää rakkaista kuoppaa ja mäkeä. Pounikossa taiteillessani sain jo toisenkin polveni lähettelemään kipuviestejä, kun tietysti aiemmin kipeytynyttä yritin säästellä.
Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Pääsimme lopulta lepuuttamaan jalkojamme mitä ihanimmalle mäntykankaalle, jota olisi voinut kipeilläkin nivelillä tallustaa vaikka koko päivän. Kaiken kukkuraksi ohitimme niin upean kurun, että valokuvaaminenkin unohtui siinä luonnon mahtavuutta äimänkäkenä taivastellessamme.
Hypoglykemia ja fyysinen kipu eivät ole lainkaan hyvä yhdistelmä, varsinkaan jos ne esiintyvät minunkaltaisessani ei-niin-kovin-rauhallisessa yksilössä. Sen sai Minna loppupäivästä kokea, kun loputtomalta tuntuneesta haravoinnista huolimatta ei kivetöntä leiripaikkaa tuntunut kohdepuromme läheisyydestä löytyvän. Siinä illassa taisi olla sitä "Anna tunturin selvittää kuka viereesi jää" -kokeen makua. Loppujen lopuksi loistava leiripaikka löytyi, kun maltoimme etsiä vähän kauempaa purosta, ja mainoksen tavoin minustakin tuli ihan eri ihminen kun sain ruokaa.
Viimeinen leiri-ilta oli haikea, mutta molemmat polveni olivat jo niin kipeät, että ajatus autolle pääsemisestä kangasteli houkuttelevana kuvana silmissäni. Hieman suorastaan jännitti, että millä konstilla saisin renkkaavan kroppani raahattua ihmisten ilmoille.
Maanantai 25.8.03
Viimeinen leirin purku sujui rutiinilla – kaikki tavarat olivat siis levällään kuin Jokisen eväät vielä puolen päivän aikaan. Lämpötila oli 12 astetta eikä vettä satanut, päinvastoin. Lähtiessämme kulkemaan kohti Koskenniskaa alkoi aurinko paistaa ja pilkahteli vähän väliä iloksemme koko loppupäivän.
Tuskallisesta kävelystäni huolimatta vaelsimme hyväntuulisina. Maahiset yrittivät vielä viimeisenä temppunaan sekoittaa kompassimme eräässä hankalassa kohdassa, jossa suuntavaiston perusteella minä olisin lähtenyt luultavasti kulkemaan ympyrää. Osuimme kuitenkin lopulta lähes metrilleen oikeaan paikkaan, lähelle polkua, jota ensimmäisenä päivänä olimme lähteneet kulkemaan.
Minna oli kantanut rinkassaan hätävarana pientä Dexal-urheilujuomapulloa koko matkan. Nyt ennen viimeistä suurta urakkaa, vaihtelevan upottavan suon ylitystä, hän kulautti liemen kurkkuunsa. Minä kävin saappaineni varmistamassa kuivimman mahdollisen reitin suon yli. Otimme myös potrettikuvat toisistamme, kun huomasimme, miten sterotyyppisiä retkuilijakäsitteitä "GST" (=gummisaapastalebaani) ja "gorepelle" me edustimmekaan. Koiratkin sattuivat kuvissa jotenkin näyttämään varsin osuvilta.
Tuttu polku johdatteli meitä vääjäämättömästi kohti Koskenniskaa, maantietä, ihmisiä (joita emme nähneet koko viiden päivän ainuttakaan) ja apteekkia kylmävoiteineen. Polvet olivat melko romuna, mutta parisuhde ehjänä. Ja sehän tässä oli pääasia.
Epilogi
Yön vietimme "rouviksi" Saariselällä lomakämpässä. Hävetti jättää ne persikanväriset saunapyyhkeet naulaan, kun useista saippuointi- ja hankauskierroksista huolimatta frotee irrotti nahkoistamme melkomoisen noen.
Koirien kanssa iltalenkillä (kaatosateessa, kuinkas muuten), kauhistelin lomakylän ihmispaljoutta ja "tekolappia", ja huomasin havainnoivani ympäristöä sopivannäköisen riu'un varalta.
Kiitos, erämaa. Ehkä taas kohdataan.