Lemmenjoki 2002
Kotaisa reissu
Kuva: Marika Niemelä
Ajankohta: 8.-13.9.2002
Kohde: Lemmenjoen erämaa, Maarestatunturit
Retkikunnan jäsenet: Minna (minä itse), Marika, Jari, Jaana, Peera, Ravja, Savu ja Ada
Prologi
Perinteet kunniaan
Retkikunta RAPS eli Ravja, Ada, Peera ja Savu
perässähiihtäjineen lähti perinteiselle syysvaellukselleen
tällä kertaa Lemmenjoen erämaahan, ja perinteisesti lähtö
sujuikin hysteerisissä merkeissä. Viime vuonna, jolloin
tepastelimme viisi päivää Tuntsan erämaassa, Marika ompeli
rinkkoihin sadesuojia Oulussa yötä myöten ja pujotteli niihin
kuminauhoja vielä 200 metriä ennen kuin automme kaarsivat
vaelluksen lähtöpaikalle. Luonnollisestikin päätimme tänä
vuonna varustautua ennakkoon niin, että pääsisimme lähtemään
taipaleelle hyvin levänneinä, vailla kiireen kierää.
Mitä vielä. Jaana ja minä olimme kyllä Oulussa jo lauantaina iltapäivällä, mutta joku oli varastanut vuorokaudesta tunteja ja niinpä me sattumien summana jouduimme tilanteeseen, jossa puolen yön jälkeen Oulussa pakattiin ja säädettiin rinkkoja, punnittiin kaurahiutaleita, leikeltiin aurinkokuivattuja tomaatteja (viime vuonna sama tapahtui tien päällä ennen Sallaa) ja etsittiin puuttuvia tavaroita. Jossain vaiheessa yötä totesimme, ettei nukkumiselle juurikaan jäisi aikaa, jos halajaisimme maastoon sunnuntaina puolen päivän aikaan, kuten olimme suunnitelleet. Niinpä keitimme yökahvit ja ahtauduimme ekologisesti kahden auton sijasta yhteen, josta löytyi kuin löytyikin oma ekologinen lokeronsa jopa arvonsa tunteville koirarouville, Peeralle ja Adalle, joka jälleen oli "joutunut" reissuun lappalaisretkueessa, kun lappalais-Niehkulle oli sattunut kiima.
Yö kului iloisesti pohjoiseen ajellen. Saavuimme Inariin aamulla, pysähdyttyämme matkalla Vuotsossa ostamassa minulle uuden fleecen Ouluun unohtuneen tilalle, sekä "poronpipanoita" eli lakritsilla kuorrutettuja rusinoita. Kävimme kaupassa Kuukkelissa ja hankimme vielä puuttuvia ruokatarvikkeita ja muuta tarpeellista. Lounaan nautimme Aikion Maijan seurassa Siidassa, minkä jälkeen alkoikin h-hetki lähestyä.
Sunnuntai 8.9.02
Starttasimme opastuskeskukselta, josta Aikion Paulus ystävällisesti keräili meidät jokiveneeseen. Jouduimme matkustamaan turkulaisten seurassa. Onneksi reissu voi siitä vain parantua.
Kuvat ovat linkkejä suurempiin kuviin kuvagalleriassa. Palaa sieltä takaisin selaimesi back-namiskalla.
Lemmenjoki oli kaunis, mutta veneessä meinasi vankoista varusteista huolimatta tulla kylmä. Lämpenimme kyllä kun aloimme palaa halusta päästä maastoon. Olimme kartasta katsoneet paikan, josta olisi lyhin mahdollinen matka kansallispuiston perusosasta erämaaosaan, ja niinpä eccokenkäisten mummojen ja muiden kultaturistien kateellisina (?) katsellessa loikimme veneestä maihin hyvissä ajoin ennen minkään valtakunnan kultamaita.
Tässä vaiheessa jo viimeistään myös Jaana, joka viimevuotisesta reissusta poiketen oli liittynyt meihin saapasvaeltajiin, totesi kumijalkineiden välttämättömyyden. Venettä ei voinut pysäköidä aivan rantaan eikä keskellä-ei-mitään tietenkään ollut laitureita. Marikan nauhoitettu Sievi-saapaskin oli hilkulla hörpätä, kun loikkasimme jokeen. Mummot venhossa säälivät koiriamme, jotka joutuivat kastelemaan itsensä.
Perinteinen ihmekin tapahtui; tuskin olimme saaneet rinkkamme ja koiramme keräiltyä joen rantaan, kun Marika ja Jari jo tapasivatkin oululaisen tuttavan, muuan nuoren miehen, joka lompsutteli ohitsemme kameranjalusta olallaan. Viime syksynä Tuntsalla tuttaviin törmäämiseen kului sentään useampi tunti. Tämän jälkeen emme sitten ihmisiä nähneetkään viiteen päivään.
Saapasjalkatuskissa
Ensimmäinen takaiskukin koettiin jo muutaman
kilometrin kulkemisen jälkeen. Olin näppäränä tyttönä hankkinut
uutukaiset vaellussaappaat (Tretorn Sarek Millennium), jotka olivat
erittäin mukavat jalassa. Paitsi 18.5-kiloinen rinkka selässä. Mulj
mulj oli päivän ääni. Saappaat olivat ilmeisesti sittenkin liian leveät
jalkaani, ja paksu pohja rullautui kävellessä jalan alle. Nilkat
olivat kovilla! Kilometrin matkalla retkikunta pysähtyi ainakin
viisi kertaa kun Lumirae lisäsi sukkia, poisti pohjallisia,
poisti sukkia ja lisäsi pohjallisia ja manaili koko ajan
painokkaasti, vaikkakin lähinnä itsekseen. Lapissahan on
mukavaa ja rentouttavaa!
Ongelmanratkaisu onnistui kuitenkin hyvinkin vikkelästi. Siinä vaiheessa kun olin jo kaatunut saappaideni takia kerran ja loukannut olkapääni, Marika ystävällisesti sovitti niitä jalkoihinsa, ja vaikka hänestä niiden varret olivatkin vähän liian lepsut, eivät pohjat aiheuttaneet hänellä muljahdusoireita. Niinpä vaihdoimme jalkineita. Minusta Marikan Sieveissä oli puolestaan hieman liian ohut pohja, joten maaston pikku muodokkuudet tuntuivat vähän liian selkeästi herkkiin jalkapohjiini, mutta koska pieni tuikkiminen kyllä voittaa hervottoman muljahtelun, lähdin mukisematta lampsimaan eteenpäin lainakumppareissani. Tuntuiko minusta vain, vai huokaisiko 3/4 retkikunnasta helpottuneesti?
Totuuden peittelyä
Matkalla kohti suunniteltua leiripaikkaa,
jonka oli määrä sijaita pienen järven rannalla erämaaosassa,
havaitsimme perin kummallisen ilmiön. Suunnistusvuorossa
ollut Jari vakuutteli meille jo kiihkeästi iltapalaa himoitseville
naisille järven olevan noin kolmensadan metrin päässä. Kuljimme
eteenpäin puolisen tuntia, minkä jälkeen Jari vakavana ilmoitti
meille järven olevan nyt enää reilun puolen kilometrin päässä.
Joko järvi siirtyi, me kiemurtelimme tai kilometrit olivat
vaihtelevan pituisia, sillä Jari ei ainakaan tunnustanut
harrastaneensa totuuden peittelyä, mikä kylläkin oli psykologisesti
viisasta siinä tilanteessa (kolme nälkäistä naista ja kolme
vähintään yhtä nälkäistä narttukoiraa kahta urosta vastaan).
Lopulta löysimme vesistön, joka oli enemmänkin lampi kuin järvi. Lammen takana oli toinen lampi ja vielä kolmaskin. Nimesimme paikan Jonolamminseläksi, koska karttamme ei ollut katsonut aiheelliseksi arvostaa leiripaikkaamme nimenkään vertaa. Myöhemmin luonnollisestikin selvisi, ettemme olleet alun perin suunnittelemamme järven rannalla. Jari ilmaisi tilanteen sattuvasti: "Olemme oikeasti noin 200 metriä tuonnempana". Väliäkö tuolla, olimme kuitenkin karistaneet kansallispuiston perusosan tomut saappaistamme ja sijaitsimme turvallisesti erämaaosassa. Niinpä saatoimme ryhtyä toimeen, jota olimme kiihkeästi odottaneet aina siitä asti, kun Jari ja minä saimme Marikan ja Jaanan uskomaan, että telttailupäivät (tai paremminkin -yöt) olivat osaltamme ohitse.
Kota - kotimme
Pystytimme siis leirin. Pystytimme upouuden, kauniin vihreän,
tyylikkään ja tilavan M. Tiittalan retkikodan, jonka olimme
hankkineet viime tipassa ennen reissua. Itse asiassa niin viime
tipassa, ettei valmistaja ehtinyt toimittaa lainkaan lisävarusteena
ostettavaa keskisalkoa. Onneksi teknologia-Oulusta löytyi kätevä
P. Mattila, joka nikkaroi kaksiosaisen keskisalon meille ajoissa
(samalla voinen mainita, että saman talouden kätevä P. Kerttula
leipoi jumalaisen herkullista rahkatorttua, jota voisi vaikka
syyttää vaappuvista askelista ja rinkan lantiovyön kiristyksestä).
Keskisalko on siis kätevyyden huippu, koska sitä ei tarvitse
erikseen kanniskella, kuten teltan kaaria, vaan se palvelee
kahtena vaellussauvana!
Jari oli ehtinyt onneksi harjoitella kodan pystytystä, joten se kävi käden käänteessä. Ylpeänä hän esitteli meille majamme hienouksia, kuten puoliautomaattista sadehuppua, joka kätevästi toimi ulkopuolelta narusta tempaisten auki - kiinni -akselilla. Harmi vain, etten tullut paneutuneeksi tähän oppituntiin kovin tunnollisesti, sillä muonamestarin velvollisuuteni pidättelivät minua toisaalla.
Söimme jauhettua vauvaa eli olin jälleen muonavastaavan ja pääkokin ominaisuudessa ottanut vapauden sotkottaa mitä mielikuvituksellisimpia keitoksia. Tämä karmee kurmeeateria koostui tonnikalasta (painoa pois rinkasta ja vähän äkkiä!) ja perunamuusista. Tänä vuonna mukana oli myös maku eli olin huolellisesti käärinyt pieniin folionyytteihin mausteita (kiitos Raija Hentmanin "Retkeilijän herkut" kirjan vinkin). Tonnikalatölkit tietenkin litistimme ja laitoimme koiranreppuihin pois kuljetusta varten. Ja ensi vuonna on käytössä toivottavasti kuivuri tai ainakaan elokuun helteet eivät estä ruokatarvikkeiden kuivaamista uunissa, jolloin säilyketölkitkin saavat jäädä historiaan.
Yö saapuu
Reipas retkikuntamme kesti pystyssä vielä iltarommikaakaoiden verran,
mutta sitten Nukkumatti sai meistä selkävoiton. Emme olleet laittaneet
nuotiota kotaan, joten levittäydyimme tilavaan asumukseemme hyvin
leveästi. Kodan lämpöliepeet varjelivat allaan rinkkojamme mahdollisen
sateen varalta. Jaana alkoi kuorsata, kuten perinteen mukaan pitikin.
Savu käpertyi pieneksi keräksi selkääni vasten. Nukahdimme
onnellisina Luontoäidin helmaan.
Yöllä heräsin sadepisaroiden räävittömään räpsähtelyyn naamallani. Yy-kaa-koo, yy-kaa-koo, aivoni raksuttivat kroppaani hitaasti hereille. Satoi! Sadehuppu oli jäänyt auki! Nukuin juuri savuaukon alla! Urheana suomalaisena singahdin sateeseen tyylikkäässä violetissa aluskerrastossani, ilman silmälaseja, hampaat kylmästä loukkua lyöden. Ulkoilma oli nimittäin viilentynyt ikävän kalseaksi, mutta ei kuitenkaan pakkaseksi, sillä vesisade oli todellakin totta.
Seistessäni siellä pimeässä Lapin luonnossa sateen ja tuulen ja tuiskun armoilla heräsin vihdoin ja tajusin, etten yhtään käsittänyt sadehupun puoliautomaattista toimintaa. Siinä vaiheessa olin jo onnistunut kirmaamaan päättömästi säätönaru kädessäni kodan ympäri tarpeeksi monta kertaa, joten huppu oli piukassa kuin paavin päähine. Onneksi Jari oli herännyt mekastukseeni ja antoi ohjeita kodan sisältä. Sadehupun säätö oli oikeasti hyvin yksinkertainen, ja pian pääsin minäkin takaisin kodan lämpöön. Ada tuhisi häpeämättömästi makuupussini päällä toinen etutassu kattoa kohti.
Muut mainitsemattomat päivän takaiskut:
- Jaanan lippalakki jäi autoon. Lainasin hänelle omani ja päätin pärjätä pelkällä Buff-huivilla. Niinhän ne kaikenmaailman survival-kilpailijatkin tekevät.
- Jarin leirisandaalit paljastuivat vaarallisiksi. Ensi vuonna hänen on luovuttava perinteisistä rantajalkineistaan, jos tahtoo turvata nilkkojensa venähtämättömyyden.
- Huomasimme sokerin jääneen hankkimatta. Jaana oli varsin huonona.
- Havaitsin olevani allerginen aluskerrastolleni.
Maanantai 9.9.02
Ota ensin rikka…
Aamu valkeni. Sade oli lakannut, aurinko pysyi kuitenkin pilvessä.
Tapahtui ihme: Jaana heräsi ensimmäisenä ja kiskoi koko porukan hereille
klo 9.30, ilmeisestikin vakavasti aamiaisen tarpeessa.
Muonamestarina ryhdyinkin oitis aamiaisen laittoon tulentekijöiden loihdittua ensin nuotion ulos. Nautimme perinteiset pöönakahvit (tamperelaista, ei oululaista vahvuutta), leipää lisukkein ja tietysti puuroa ja mehukeittoa.
Siinä syödessä naureskelin Jaanalle, jonka vaelluspuvun olin korjannut illalla talteen ulkoa, että olisi hänellä ollut hymy hyydyksissä, jos asu olisi jäänyt yöksi sateeseen. Hieman värittäen kerroin yöllisestä seikkailustani ulkona rajumyrskyn kourissa. Korostin, että kannattaisi pitää parempaa huolta rynttyistään. Rangaistus ylimielisyydestä seurasi välittömästi kun aamiaisen jälkeen olin siirtymässä leirihousuista (vuonna -95 Kuljun Löytötavaratalosta 50 markalla ostetut lasten topatut reisitaskuhousut) vaellusasuun. Missä pökät? No missäs muualla kuin kodan vieressä, puun juurella. Siinähän ne olivat tietysti olleet koko yön, ja vielä vyökello raksissa kiinni.
Vaan eipä hätää! Onneksi oli tämä kota. Ripustin housut kodan sisäpuolta kiertävälle narulle, lorotin Trangian pesällisen täyteen spriitä, sytytin ja vedin kodan oviaukon vetoketjun kiinni. Reilun vartin kuluttua saatoin sonnustautua kuiviin housuihin. Muu retkikunta nyökytteli hartaana, kun selostin kotamme erinomaisuutta tässäkin suhteessa. Juuri aamulla olin pitänyt hurmahenkisen saarnan pystyasennossa pukeutumisen ihanuudesta, josta telttailijat näkevät vain unia. Kylläpä olimmekin tehneet oivan hankinnan!
Kotaan liittyen saimme heti ensimmäisenä vaellusaamuna hyvät naurut. Pakkasimme kaikessa rauhassa leiriä kokoon. Minä ja Marika hääräilimme vielä kodassa ja keräilimme hikisukkia ja muita rytkyjä narulta rinkkoihimme, kun minulle yhtäkkiä iski kylmä rinki takapuoleen: rinkka oli pakattu, mutta yläkaaressa oli tyhjä tila. Apuva! Olin HUKANNUT KODAN! Tyypilliseen tapaani möläytin tämän päättömyyden julki ennen kuin ehdin ajatella. Vähältä piti, ettei jouduttu kuivaamaan lisää housuja Trangian voimalla.
Armotonta menoa
Aurinko pilkisti pilviverhosta kello 11.29. Lähdimmekin
heti kohta matkaan kohti seuraavaa leiripaikkaamme, Serakkajärveä.
Teimme taivalluksen tuoksinassa useita hyödyllisiä huomioita:
- kota lepatti yöllä kovassa tuulessa. Ei liene avotunturimajoiteainesta.
- leiripaikkamme ei ollut originaali; löysimme muinaisen Savett-paperin kiven alta
- ikävät luomet kannattaisi poistaa ennen vaellusta
- Jaanakin tahtoo uuden goretex-asun kun Marikallakin oli, lisäksi ostoslistalle päätyivät nyt lainatut koiranreput ja kokoontaittuva koiranruokakuppi.
- Marikan uuden Haglöfs ShoSho -rinkan säädöt olivat päin helkuttia
Aamulla lähtiessämme leiristä ei Savu suostunut ottamaan kantoreppujaan selkäänsä. Kun kutsuin sitä, se väisti. Olisin varmaan saanut pakolla reput sille puettua, mutta en tietenkään niin tehnyt, kun huomasin, että jotain on vialla. Ei auttanut kuin heilauttaa Savunkin kantamukset oman rinkan kukkuraksi. Rinkkani paino nousi näin yli kahteenkymmeneen kiloon, minkä havaitsin olevan liikaa välilevyvammaiselle selälleni, joten Jarin kalastustauolla Savun reput köytettiin Jaanan rinkkaan. Mietin ankarasti, että mahtoiko Savulla olla joku paikka kipeänä, kun se ei halunnut kantaa reppuja, vai olivatko ne vain liian painavat (n. 3 kiloa sen omia ja Adan ruokia ym.) vai eikö se vain tykännyt niistä.
Löysimme järven, jonne olimme yrittäneet sihdata edellisiltana. Jari koetti saada kalaa, mutta ei tullut. Minulla alkoi uhkaavasti päätä kiristellä migreenin tavoin, joten nielaisin pillerin ja nykäisin torkut Jarin kalastaessa.
Tuloksettoman kalastustauon (Jari) ja tuloksellisten päiväunien (minä) jälkeen jatkoimme matkaa. Kappas - rinne vietti alas seuraavalle pienelle lampareelle, jonka ääreen Jari tietenkin jumittui vapoineen. Tällä välin Jaana ja Marika yrittivät saada tolkkua Marikan rinkan säädöistä. Jaana kun oli omistanut samanlaisen kapineen jo yli kuukauden, niin hänhän oli suorastaan velho löytämään aina vain uusia säätöjä. Tosin jopa hänkin joutui kerran toteamaan, että "Tää rinkka on älykkyystesti! Miksei tässä tuu käyttöohjeita mukana?" ja "Täällä on joku josta mä en tiedä mikä siitä säätyy". Aikansa pähkäiltyään Jaana myös teki nobeltasoisen keksinnön: "Tänhän saa irti tästä! Tän rusinapussin [rinkan lantiovyön pienen lokeron] meinaan. Tää on tarralla".
Olin Oulussa askarrellut meille kaikille joka päivälle miniminigripilliset välipalapussukat, joissa kaikilla oli kuivattua ananasta, Jaanalla lisäksi rusinoita ja hedelmäsekoitusta, Minnalla ja Marikalla ei rusinoita, eikä Minnalla edes hedelmäsekoitusta (loppui kesken), mutta sen sijaan Jaanaa lukuun ottamatta kaikilla oli seesamin-, auringonkukan- ja kurpitsansiemeniä sekä kuorettomia pistaaseja (joita onnistuin ostamaan Tampereelta Punnitse & Säästä -myymälästä). Näiden siemenpussien antimia napostelimme pitkin matkaa. Yhden puolitäyden pussin kaivoin vielä Kittilässä saappaastani huoltoasemalle mentäessä, mutta ei se sentään ollut koko matkaa siellä ollut.
Pohdimme goretex-vaatteiden mahdollista paremmuutta tavallisiin retkirytkyihin verrattuna. Olimme kaikki, Marikaa lukuun ottamatta, sonnustautuneet tavallisiin vaellusasuihin (Jarilla Boreus, minulla Sasta ja Jaanalla Halti). Vain Jaana väitti lähtevänsä ensi vuonna goreissa, minä ja Jari olimme varsin tyytyväisiä asuihimme. Marikan uusi takki herätti myös tahatonta hilpeyttä. Eräällä tauolla hän nimittäin havaitsi, että takissakin oli erilaisia säätöjä: "Tää takki on paljon lämpimämpi kun on [kainalo]räppänät kiinni!".
Matosopasta voimaa
Rämmittyämme reissun ainoan kostean taipaleen (itse Lemmenjoessa
kahlaamista lukuun ottamatta) eli pitkänomaisen suonreunan ylityksen,
muutuimme Viisikoksi, jolla nälkä jälleen kurni suolissa. Niinpä
nautimme lounaaksi herkullista matosoppaa. Tämä kulinaarinen
nautinto saadaan aikaiseksi sekoittamalla puolikypsiä nuudeleita
pussikeittoaineksiin. Pussikeitot vain tuppaavat olemaan ikävän
suolaisia. Ensi syksyn reissuun emme aio moisia janotuspommeja enää
raahata, vaan korvaamme ne Punnitse & Säästä -kaupan
vähäsuolaisilla kastikejauhoilla. Matosopan keralla maistuivat
riisikakut (loistava retkieväs, kevyt ja täyttävä)
Kuusamojuustolla päällystettyinä, sekä jälkiruokana vanha kunnon
Ekströmin kiisseli, josta vuoropäivin oli makuina vadelma
ja mansikka.
Lounastauon polttava kysymys ja sen vastaus: "Mikä sulla on saappaassa?" (Minna Jarille). Jari (tyynesti): "Sämpyläpussi".
Lounaan voimistamana jatkoimme tallustamista eteenpäin. Olimme sopineet vuorottelevamme suunnistuksessa niin, ettei Jarin tarvitsisi koko ajan päätään rasittaa meidän naisten vain popsiessa välipalanameja ja ihaillessa maisemia. Maanantai oli Marikan suunnistusvuoro, ja hän olikin toimessaan niin ponteva, että totesi jossain vaiheessa suunnistuksen käyvän työstä, ja että kuulemma verkkoalusasu tarvittaisiin ensi vuoden reissuun, liekö hikoillut niin tuskissaan kun johdatti meitä kohti Serakkajärveä.
Ennen päämäärämme saavuttamista pidimme tauon iltakuuden aikoihin. Havaitsimme joitain lentäviä luontokappaleita, joita olisi voinut vaikka luulla itikoiksi, ellei olisi ollut niin hyvällä tuulella. Pian pienet vieraamme katosivatkin, ehtimättä meitä sen kummemmin häiritä.
Aurinko paistoi, mutta taivaanrannasta nousi uhkaavan tummia pilviä. Odottelimme sadetta, mutta ei sitä sitten koskaan tullut. Minäkin sonnustauduin aivan turhan pessimistisesti Gandalf-malliseen sadeviittaani (ostettu Luontokaupasta, jossa nuori myyjätärtyttönen ystävällisesti valisti minua: "Mutta sehän on teille aivan liian pitkä!") ja Pecos Bill -sadelahkeisiini. Valokuvauksen vuoksi lisäsin asuuni myös lippalakkia korvaavan sadelipan, jonka Niksi-Pirkka -henkeen loihdin istuinalustasta.
Illansuussa saavuimme Serakkajärvelle. Leiripaikaksi löytyi mukava tuulensuojainen kolonen pienestä metsäntuppareesta läheltä rantaa. Rannassa oli sammaloitunut nuotiokehä, mutta kotaa ei sen ympärille saanut viriteltyä, joten jouduimme rakentamaan uuden nuotiopaikan.
Tunnollisena muonavastaavana ryhdyin oitis kokkaamaan retkueelle ruokaa. Kuivatut kasvikset oli laitettu likoamaan retkikauhoihin ja -kulhoihin jo aamulla, joten keittoaika oli lyhyt. Menyyssä oli vuorossa Kuusamon pyttipannu, joka oli mukailtu versio Hentmanin kirjan Kipparin pyttäristä (kuivattuja kasviksia, valkosipulia, sipulia, kaksi purkkia tonnikalaa ja Kuusamo-savujuustoa).
Ahkerat leiritontut Jaana ja Marika sahasivat nuotiopuita Jarin kalastaessa. Jari sai jopa näköhavainnon kalasta, joten kehitys oli myönteistä. Vieläkään ei satanut. Marika kirmasi puut sahattuaan pesulle järven rantaan ja totesi palatessaan, ettei jalkoja tarvitse lainkaan pestä, kun leiri on vedestä tarpeeksi kaukana: sammalikossa kävely riittää, sillä siinä on samassa hieronta, vilvoitus ja pesu.
Ilta viileni nopeasti. Minua hieman vilutti, vaikka olin pukeutunut aluskerrastoon, toppahousuihin, fleeceen, leiritakkiin (paksua villaa) ja Buff-huiviin. Jalassa oli tietenkin perinteiset, elegantit leirikengät eli paksut villasukat, urheilusandaalit ja "köyhän naisen goretexit" eli muovipussit. Trangian ääressä puuhailu lämmitti vähän, varsinkin kun kaadoin tonnikalapurkista öljyt housuilleni ja tunteet kuumenivat.
Ruoan jälkeen istuksimme kodassa siemaillen rommikaakaota ja nakerrellen rinkeleitä. Suunnittelimme seuraavan päivän reittiä. Päädyimme jättämään leirin pystyyn ja suuntaamaan kevyin kantamuksin päiväretkelle Vuonjasoaiville.
Päivän muut takaiskut:
- Halti-makuupussistani poksahti kolmas kompressiolukko hajalle aamulla pussia pakatessani
- Jaanan huulirasvasta putosi rasva
Tiistai 10.9.02
Reppuja loihtimaan
Heräsin ihanaan kahvin tuoksuun ja nuotion rätinään. Ravja
alkoi nakertaa kahvipannun tukikeppiä, jolloin sain automaattisesti
kahvit lähes syliini. Koirapolo tuntui taas nälkäiseltä, ja Marika
vannoikin pyhästi ottavansa sille ensi vuonna paljon enemmän ruokaa
mukaan. Vaikka koirat olivatkin vaelluksella kytkettyinä, ne
kuluttivat paljon normaalia enemmän energiaa. Siksipä olinkin
ihmeissäni, kun alati ahne ja pohjattoman nälkäinen Savu ei
silti tilaisuuden tullenkaan varastanut ihmisten eineitä, vaan
tyytyi nareksimaan omiaan, jotka olivatkin varsin herkullisia
(naudanmahaa ja -sydäntä, possunkieltä ja -kärsiä sekä
minkälie eläimen maksaa, kaikki kuivattua).
Kuksa oli hukassa, jälleen. Päätinkin sen löydettyäni virittää siihen narun, josta ripustin sen kaulaani. Myöhemmin käytin naruviritystä myös vaellussauvan nokassa, jolloin ei tarvinnut kumartua saadakseen kauhaistua kuksalla vettä purosta.
Päivän takaisku lysähti hartioilleni heti aamutuimaan. Huomasin varanneeni mukaan kyllä peräti kolme filmirullaa, mutta unohtaneeni tarkistaa kameran pariston, joka alkoi uhkaavasti vedellä viimeisiään. Päätin keskittyä APS-vimpaimellani panoramakuvien ottoon ja jätin muun visuaalisen tallentamisen Marikan huoleksi.
Herkullisen, hyvin haudutetun mustikkasoppapuuron voimin saimme retkikuntamme liikkeelle auringon paistaessa lämpimästi. Jarilla oli mukana oikea päiväreppu, jonne hän sulloi rakkaat kalastusvälineensä. Minä väkersin näppärästi repun makuupussin suojakääreestä ja Jaanalle puettiin selkään Savun kantoreput. Näihin tyylikkäisiin kantolaitteisiin pakattiin tauko- ja sadevaatteet, ruoanlaittovälineet ja istuinalustat, ja sitten saattoi päiväkävelymme kohti Vuonjasoaivia alkaa.
Emme olleet taivaltaneet vielä pitkäänkään, kun Jari ja Marika havaitsivat maassa aarteen: runsaan mustavahakasesiintymän!
Eipä tarvinnut minun miettiä mitä söisimme illalliseksi. Sienet paloiteltiin jo valmiiksi ja pakattiin ruoka-astioihin. Vesi kielellä pälyilimme maata toiveikkaina vielä pitkään, mutta enempää sieniä ei löytynyt.
Kolmen aikaan iltapäivällä asettauduimme lounastamaan jollekin Vuonjasoaivin välitasanteelle, jossa meitä tervehti ikävästi tyhjä viinapullo. Koirat ryhtyivät nauttimaan luonnon antimista eli rouskuttelemaan ikivanhoja porovainaita, me keittelimme jo tutuksi tulleet matosopat jälkkäreineen.
Tunnissa saimme mässäyksestä ja lepäilystä tarpeeksemme ja nousimme Vuonjasoaivin laelle, josta lähdimme kiertämään tunturin toista laitaa alaspäin takaisin Serakkajärveä kohti.
Jari jäi matkan varrella kalastamaan jollekin lammelle ja me naiset tarvoimme kuhveikossa takaisin leiriin.
Karmee kurmeekokki päästettiin sienten, sipulin ja voin kimppuun. Pian tirisikin Trangian pannulla koko viikon ehdottomasti lyömättömin retkiherkku! Koiratkin nauttivat Aikioilta saatua poron pintaa asiaankuuluvalla hartaudella.
Kalajuttu
Ilta oli jo pimentynyt kun urhea kalamiehemme palasi - TAIMENEN kera!
Tätä juhlistimme lorauttamalla Jarin kaakaoon ylimääräisen rommiannoksen.
Sillä yskäisyllä kyllä katosivat mahdolliset kurkussa lymyilleet
flunssapöpöt - ja me kaikki saimme kauniin tuhkahunnun kasvoillemme.
Naama harmaana kömmimme makuupusseihimme väsyneinä päivän kokemuksista
(Sieniä! Kalaa! Kaikkea!), vesi kielellä aamua ja loimutaimenta odottaen.
Päivän muut takaiskut:
- Jarin päivärepusta irtosi lantiovyö
- uudet alushousuni osoittautuivat käyttökelvottomaksi - jälleen yksi muistutus siitä, että kaikki vaellusvarusteet täytyy testata ennen reissua
Keskiviikko 11.9.02
Oli kirkas ja myrskyinen päivä
Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Kädet täristen odotimme
nuotiolla foliokääreessä paistuvaa taimenta. Olimme tunkeneet sen
täytteeksi voita, suolaa ja kuivattua tilliä. Miten taivaalliselta
se maistuikaan! Jarin hartioille kasautui kyllä melkoisia paineita
kun vaadimme saada lisää tätä järjettömän hyvää herkkua. Niinpä
tämä ensimmäinen kalakaunotar oli tuskin kadonnut ahnaisiin
kitoihimme viimeistä ruotoa myöten, kun Jari jo katosikin uudelle
yritykselle. Taivaalle kerääntyi pilviä ja tuuli yltyi. Aloimme
mahat pullollamme keräillä leiriä kokoon.
Jaanan toimiessa suunnistajana käänsimme nokat kohti Peuranampumapäätä joskus puolen päivän jälkeen. Tuuli oli yltynyt navakaksi. Päätimme pitää suklaansyöntitauon alarinteessä, kun Jaana onnistui kaatumaan päistikkaa maahan yrittäessään suorittaa yhtä aikaa kolmea niinkin vaativaa tehtävää kuin jalan nostaminen kaatuneen puunrungon yli, maisemien ihaileminen ja maanmuotojen tarkkaileminen.
Peuranampumapään avaruudessa tuuli lähenteli jo lieviä myrskylukemia. Testimielessä yritimme pystyttää kotaa lounastaukomme suojaksi, mutta totesimme, ettei se ollut mahdollista. Kota ei todellakaan ole avotunturimajoite.
"Sivistyksen" pariin
Illansuussa saavuimme Ravadasjärvelle. Mikä hirveä näky meitä
kohtasikaan! Järven pohjoispuoli oli täynnä toinen toistaan
karmeampia tulipaikkakyhäelmiä. Toisissa oli oikein pykätty
koko ruokasalin kalusto kivistä ja puista. Jarin kalastaessa me
muut ravasimme kauhuissamme järven ympäri leiripaikkaa etsien
- sama hirveä ilmiö jatkui eteläpuolellakin. Jaana näki lisäksi
maahisten asumuksen, ilmiselvästi meidän kotamme kaltaisen
vihreän tötterön, joka kuitenkaan ei ilmestynyt minun eikä
Marikan silmille ja katosi Jaanankin näkimistä kun tulimme
paikalle, jolla kodan piti sijaita.
Lopulta ylitimme Ravadasjoen järven länsipäässä ja löysimme upean leiripaikan vehmaan metsikön sylistä. Savu puolestaan löysi vihmerän ihmisulosteläjän, mutta onneksi tarpeeksi kaukaa leiripaikasta. Se ei myöskään kerinnyt kieriä löydöksessään. Kyllä koiran pitämiselle kytkettynä maastossa on todellakin monia painavia syitä!
Maistuis varmaan sullekin
Ravintola Minnan Soppa ja Sörsselin menyyssä oli vuorossa
tomaattiyllätys, joka oli 3/4 retkikunnan mielestä reissun toiseksi
herkullisin ateria (Jaanalle liian maustettu).
Minun trangioidessani tätä kulinaarista sykseetä, Marika ja Jaana ruokkivat koiria. Poron pintaa nälkäisille vaelluskavereillemme veistellessään Marika viilsi puukolla haavan sormeensa. Onneksi vaurio ei ollut hengenvaarallinen, mutta ilmankin olisi varmaan pärjätty.
Perinteisten rommikaakaoiden jälkeen Jaana totesi "vessasta" tultuaan, että hän lupaisi 10 pistettä ja papukaijamerkin sille, joka ryhtyisi valmistamaan heijastavia kota/telttanaruja. Kota pysyi kuitenkin pystyssä naruissa toikkaroinnista huolimatta, joten painuimme höyhensaarille, myös Jari, joka ei saanut kalaa.
Torstai 12.9.02
Taas päiväretkuilemaan
Jostain syystä olin hereillä jo kahdeksalta aamulla,
ja kirjoitin tähän muistikirjaan, että näppylähanskat
olisivat kova sana nuotion tekoon.
Kalamiehemme palasi jälleen tyhjin käsin, joten söimme tavallisen aamiaisen. Ensimmäistä kertaa Jaana ei natkuttanut siitä, että sokeria ei ole. Aurinko paistoi.
Päiväretkemme kohteena oli tällä kertaa Rahpesoaivi, jota kohti starttasimme yhdentoista aikoihin. Jotenkin nuo aamupuuhat tuntuivat vievän pitkän tovin, vaikka tänäkään aamuna ei tarvinnut edes leiriä purkaa. Mutta, kuten jo aiemminkin on todettu, mihinkäs sitä olisi kiire. Retkikuntamme oli jo alusta lähtien muutenkin toteuttanut antaumuksella mottoaan, jonka mukaan reissuun ei lähdetä suorittamaan vaan nauttimaan. Kilometrien keräily ja tunturien huiputtaminen eivät olleet tavoitteitamme. Keskityimme sen sijaan luonnon ja maisemien ihailuun, kalastamiseen (Jari), ruuanlaittoon ja syömiseen, nuotion ääressä istuskeluun ja seurusteluun.
Eväät levällään
Lounasta nautimme "Viisikko Skotlannissa" -maisemissa.
Viisikko tuli mieleen myös eväistämme, kun taas nautimme
kaikkia mahdollisia laatuja. Sataa tihuutti. Jaana lähetteli
tekstiviestejä: "Korkean tason kostea lounas Rahpesoaivilla".
Vastaukset olivat kovin nuivia. Ehkäpä monikin olisi vaihtanut
paikkaa kanssamme.
Havaitsimme että pussikeitoista vähiten suolainen vaihtoehto on katkarapu. Muut olivat niin tuimia, että sopan jälkeen aina janotti. Toisaalta, suolatasapainosta oli syytä huolehtia rasituksessa.
Istuin Marikan rinkan sadesuojaan kääriytyneenä kirjoittamassa päiväkirjaa. Marikan mielestä näytin aivan venäläiseltä maatuskalta, ja hän nappasi vielä kuvankin todisteeksi (tämä oli ns. detaljikuva, jollaisia vaelluksilla kuuluu ottaa, ettei matka-albumi täyty vain maisemaotoksista).
Jaana ilmeisesti katui, ettei ollut nalkuttanut minulle aamupalalla sokerin unohtamisesta, ja julisti vankan päätöksensä: "Kun ensi vuonna on SOKERIA mukana niin en käytä lainkaan kermajauhetta. Maitoahan laitetaan kahviin vain siksi, että se jäähtyy". Kermajauhetta on kuitenkin ensi reissullekin otettava runsaasti mukaan tästä päätöksestä huolimatta, sillä teehenkin kuulemma pitää saada valkaisua (yök).
Odottelimme kahvin kiehumista maisemia ihaillen. Marika ja minä kuvasimme koiria, jotka tuntuivat kuuluvan tähän maisemaan. Minulle tuli vastustamattomasti mieleen jonkin runon kohta "kaukana siintävät unten sinitunturit".
Loppuko jo häämöttää?
Haikeina totesimme, että vaelluksemme alkoi lähestyä loppuaan.
Marika sai viestin Aikion Maijalta, joka kutsui meidät heille
saunaan kunhan pääsisimme ihmisten ilmoille. Päätimme siis
yrittää ehtiä Ravadasjärven autiotuvalta vuoroveneeseen
perjantai-iltana. Saunomisen jälkeen pystyttäisimme sitten
vielä kodan jonnekin metsään, ja lauantaina lähtisimme
ajelemaan etelään.
Onnistuin parantamaan aamusta asti vaivanneen päänsärkyni homeopaattisella menetelmällä ("samanlainen parantaa samanlaisen") - kalautin kalloni reippaalla voimalla kallioseinämään. Totesimme, että oli ehkä aika jatkaa matkaa kohti Rahpesoaivin huippua, tai paremminkin lakea.
Laelle saavuttuamme kauhistelimme hetken ihmisten typeryyksissään sinne keräämää kivikasaa. Mikä vimma väellä on laittaa se oma kivi sinne kasan huipulle ja näin osallistua joukkotyhmästi maiseman muuttamiseen? Koirat eivät marmatuksestamme piitanneet, vaan nakersivat kukin tahollaan iänkaikkisia poronluurankojaan.
Voi horna
Laelta rinnettä alaspäin laskeutuessamme koimme iloisen yllätyksen:
Jarilla oli taskussa Sisu Hornaa! Eipä aikaakaan kun meillä oli jo
mietittynä hieno resepti, johon tätä herkkua olisi kätevä käyttää:
Hornakossu! Otetaan 10 pussia Sisu Hornaa, jauhetaan ja sekoitetaan
kossuun. Nautitaan. Vaihtoehtoisesti voidaan laittaa pussillinen
Hornaa suoraan suuhun ja naukata ryyppy kossua perään.
Leirissä tunsimme olomme uupuneiksi, sillä Rahpesoaivin rinteillä kiipeileminen oli ollut melkein urheilullista. Niinpä heittäydyimme yksissä tuumin pikku nokosille. Tunnin verran hirsiä kiskottuamme olimmekin jälleen virkeitä kuin peipposet ja ryhdyimme touhuamaan nuotiota kotaan. Muonamestari kehitteli Trangiansa ääressä suussa sulavat kasvispihvit (jotka olivat kyllä sulaa jo pannulle), kokonaiset 2 kpl voissa tiristettyjä mustavahakkaita (edellisillasta jääneet) ja kasvisliemijauheella maustettua couscousta. Kaiken kruunasi reima viipale Aurajuustoa pihvien päällä.
Illan kohokohta, rommikaakaon nauttiminen, paljasti minulle karmean totuuden: olin koko viikon kiltisti juonut tavattoman laihaa kaakaota, koska Jaana, virallinen juomanlaskija, oli luullut minun pyytäneen vain teelusikallisen kaakaota omaan juomaani. Todellisuudessa olin tietenkin antanut tämän mittamäärän ROMMIA varten. Perin tyytyväisenä nyt sitten viimeisenä iltana nautin kunnon tanakan kaakaon, jossa kaakao maistui enemmän kuin rommi.
Iltatoimien yhteydessä vannoin itsekseni muistavani vaelluskumppaneitani Marikaa ja Jaria jouluna kätevällä matkahammasharjasetillä, sen verran grammanviilaajan sielua taas kirpaisi katsella kun Marika suihki formulahammasharjallaan.
Yö tummui, koirat tuhisivat tyytyväisinä ja me ilkamoimme riehakkaina, mutta jo hiipi mieleen arki ja tavallinen maailma. Onnistuimme kuitenkin sen vielä karkottamaan.
Perjantai 13.9.02
Ihmisten ilmoille
Onko karmeampaa aamuherätystä kuin herätyskello, joka piippaa
kuudelta - vaelluksella! Arki oli siis päässyt sittenkin hiipimään
kimppuumme. Oli ehdittävä vuoroveneeseen. Hyvästi huoleton, aikatauluton elämä.
Puoli seitsemältä alkoi sataa vettä. Istuimme kodassa nuotion ääressä ja pakkasimme tavaroita kaikessa rauhassa. Teltan kanssa olisi saattanut hermo kiristyä, nyt vain hieman jouduimme välillä köhimään, kun savuaukko ei vetänyt matalapaineen vuoksi kunnolla. Pukeminen ja tavaroiden pakkaus onnistui vuorottelumetodilla, jossa ensin seistiin suorana, pidätettiin henkeä savun seassa ja sitten taas istahdettiin alas hengittämään raitista ilmaa.
Hyvästelimme leiripaikan ja lähdimme astelemaan kohti etelää, ensimmäistä kertaa tällä reissulla polkua pitkin. Ensimmäinen koettelemus koetteli meitä heti ylittäessämme Ravadasjokea. Virta oli niin vuolas, että se oli viedä pikku Adan (10 kiloa) mukanaan! Onneksi sillä oli valjaat, joiden kahvasta sai ajoissa kiinni. Kiittelimme jälleen kumisaappaitamme, jotka jalassa ylitys onnistui helposti. Vaelluskengät olisi pitänyt riisua.
Nysse pettää!
Huomasin heti alkumatkasta, että jotain oli vinossa. Oikea
jalkani alkoi puutua ja välilevyvammaiseen selkään koski.
Rinkan painopiste oli muuttunut liian radikaalisti, kun muut
tavarat, tai siis ruokatarvikkeet, olivat huvenneet, mutta kota
painoi edelleen saman verran. Pidimme puolimatkassa tauon, jolla
vaihdoin sen yläkaaresta rinkan sisään painopisteen muuttamiseksi,
mutta sekään ei auttanut. Jalka oli hyvin epäluotettavan oloinen,
joten jouduin tepsuttamaan hitaasti koko matkan Ravadasnjargan
tulipaikalle asti. Savua matkanteon hidastaminen harmitti ja se
vinkui kovasti muun seurueen mennessä kaukana edellä.
Tapasimme ensimmäiset ihmiset sitten lähtömme, kaksi miestä matkalla Ravadasjärvelle (pohjoiseen). Koirien, paitsi aina yhtä diplomaattisen Peeran, oli hyvin vaikea suhtautua näihin rauhamme rikkojiin tyynesti, ja primitiivisesti minäkin olisin halunnut käyttäytyä. Iski vaelluksen loppuvaiheen syndrooma, jolloin tahtoisi vain kääntyä takaisin ja juosta kiljuen erämaahan, pois ihmisten parista.
Viimeiset kilometrit
Sade jatkui edelleen saapuessamme tulipaikalle, jossa laitoimme
lounasta pöydän ääressä. Söimme ensimmäistä kertaa kypsiä nuudeleita
ja pilasimme kahvit lorauttamalla sinne rommia sekaan.
Paikalle osuneet saksalaiset katselivat kuulemma kummissaan penkillä kököttävää vihreää tötteröä, joka tutisi. Sehän olin tietysti minä Gandalf-sadeviittani sisällä kirjoittamassa päiväkirjaa.
Sillä välin muu seurue pakkasi tavaroita uudelleen, sillä minulta riistettiin kota selkähäiriöni vuoksi. Matkaa Ravadasjärven autiotuvalle oli kuitenkin vielä 3.2 kilometriä, ja tarkoitus oli ehtiä seitsemältä tulevaan vuoroveneeseen. Kaipa muut pelkäsivät, etten minä saisi köpiteltyä tarpeeksi vauhdikkaasti kota rinkassani.
Painon vähentyminen auttoikin huomattavasti, ja selkäkipu ja puutuminen hellittivät. Melko ankeissa, sateisissa ja tympeissä tunnelmissa tallustimme uraksi kulunutta polkua määränpäähämme autiotuvalle. Jätimme kantamukset sateensuojaan ja raahauduimme vielä ihailemaan "turistinähtävyyttä", komeasti pauhaavaa Ravadasköngästä.
Autiotuvalla koirat lakosivat uupuneina maahan, ja me nautimme virallisen vaelluksenpäättäjäisillallisen. Jarilla oli jopa matkassa vielä puoli litraa Pepsiä, jota hän oli varta vasten kuljettanut rinkassa vaelluksenlopettajaiskippistelyä varten. Näin teimmekin.
Vaikka edessä oli vielä venematka ruskan väreissä hehkuvaa Lemmenjokea ylös, ihana sauna ja yöpyminen Ahkun tuvalla oikeissa sängyissä, vaellus oli jo oikeasti ohi. Ajatukset karkailivatkin jo seuraavaan vuoteen, seuraavaan reissuun… "Tartu hetkeen" -elämänohje unohtui jälleen, kuten aina vaelluksen viimeisillä kilometreillä kohti "sivistystä", arkea ja kiirettä.
Kiitos jälleen maailman parhaille vaelluskavereille: Ravjalle, Peeralle, Adalle ja Savulle upeasta reissusta. Myös Marika, Jari ja Jaana ansaitsevat päänsilityksen!
Kuvagalleria (34 kuvaa)