"Suksi, suksi ei luista mihinkään..."

Leivonmäen kansallispuistossa helmikuussa 2005

Ajankohta: 11.-13.2.2005
Kohde: Leivonmäen kansallispuisto
Retkikunnan jäsenet: Marita ja Pasi, minä ja Savu

---

Prologi

On se vaan niin, että paras sairauksien ja kremppojen parannuskonsti on retkeily. Yleensä tulee joku uusi vaiva tai kolotus, jolloin alkuperäinen unohtuu. Nuotiolla istuminen ja tuleen tuijotus yleensä myöskin parantaa vähintäänkin 120 % henkisistä vaivoista ja ahdistuksista.

Tämän sain jälleen kerran todeta helmikuun puolimatkassa kun tuli aika perinteisen talviretkemme Maritan ja Pasin kanssa. Olin loukannut selkäni jo tammikuussa eikä se oikein ottanut kunnolla parantuakseen. Siispä Ruotsin armeijan metsäsukset ja Savu junan kyytiin ja menoksi Varkauden kautta kohti Leivonmäen kansallispuistoa.

Kohdehan oli valittu luonnollisesti sen perusteella, että meillä on edelleen Maritan kanssa menossa tiukka kansallispuistopistekisa, jossa ei armoa anneta eikä tunneta. Jotta pysyisimme edes kutakuinkin tasoissa, teemme usein retkiä yhdessä, jolloin molemmat ansaitsevat pisteen. Ei mene tosikkomaiseksi taisteluksi, mitä vaaraa ei kyllä ihan hevillä meidän meiningillämme muutenkaan pääse syntymään.

Leivonmäki kuului siis molemmilla käymättömien puistojen joukkoon. Lisäksi se oli kohtuullisen ajomatkan päässä Varkaudesta ja esite kertoi sen tarjoavan mielenkiintoista harjumaisemaa. Heh hee, eipä meillä mitenkään tässä vaiheessa minkäänlainen kello päässä varoittanut, että sukset ja harjut eivät ole ihan nokkelin mahdollinen yhdistelmä.

Lisäväriä retkeen toi tietenkin tuollaisen yleisen hölmöilyn lisäksi se tosiasia, että minä en ollut pitänyt suksia jalassani yli kymmeneen vuoteen, ja silloinkin olin vain lykkinyt pikaisesti Kaupin urheilukentältä lähimmän huoltoaseman baariin lukion liikuntatunnilla. Olinhan toki reissua edeltävällä viikolla testannut tammikuussa hankkimani Ruotsin armeijan sukset ja sekä reväyttänyt nivuseni liukkaan luiston ja olemattoman pidon vuoksi että saanut hervottoman rakon toiseen kantapäähäni sopimattomien hiihtokenkien ansiosta.

Näillä eväillä siis lähdimme rohkeasti matkaan. Jollain lailla jo lähtövaiheessa alkoi ihan naurattaa hieman huteralta tuntuva meininkimme. Käsittämättömällä tavalla nimittäin me kaksi melko paljonkin yhdessä ja erikseen retkeillyttä ihmistä onnistuimme lähes tyystin heittämään aivot narikkaan, muistikapasiteetin nollille ja järjen valon säästöliekille ihan tahattomasti. Retkestämme oli muodostuva kaikin puolin ikimuistoinen tapahtuma. Kaiken varalta päätimme jälleen kuitenkin kirjoittaa nämä rinnakkaiskertomukset, että muistaisimme ainakin pahimmat mokailumme ja sekoilumme ennen seuraavaa retkeä ja voisimme ottaa niistä oppia.

Perjantai 11.2.

Ajoimme auton Selänpohjan pysäköintialueelle. Matkalla pilkahdellut aurinko vetäytyi pilviverhoon kun purimme koirat, sukset, ahkion ja naparetkimäisen tavaramäärän autosta.

Alkuperäinen tarkoituksemme oli ollut yöpyä Tiittalan retkikodassa, mutta sekoiluhenkeen sopivasti en ollut käsittänyt harjoitella kodan talvipystytystä ennen kuin pari tuntia ennen junan lähtöä. Osoittautui ensinnäkin mahdottomaksi saada jämähtänyt kodan kaksiosainen keskisalko kasaan minun voimillani (vai taidoillani?), ja toisekseen en yksinkertaisesti osannut pystyttää hökötystä lumeen (jälkeenpäin sain kyllä virtuaaliretkeily-yhteisöltäni kullanarvoisia ja yksinkertaisia neuvoja tämän suorittamiseen). Niinpä jätin kodan jo Niittylahteen ja Marita lainasi mukaamme kimppatelttansa.

Matkalla päihimme pälkähti kuitenkin tyrmäävä ajatus: miten se telttakaan talvella pystytetään lumeen! (kuten jo todettu, konsti on perin yksinkertainen, paras neuvo löytyi täältä.)

Järjen valo pilkahti sen verran, että soitimme kansallispuiston palvelukeskukseen ja kysyimme onko alueella laavu, jossa voi yöpyä. Paperi- ja nettikartan kertomat nimittäin poikkesivat toisistaan. Soimalammella kuulemma olisi oikea laavu ja polttopuitakin löytyisi, Lintuniemessä vain tulipaikka ja "päiväkota". Kartassa ko. pytinki oli nimetty "puolikodaksi" ja olisimme ilman puhelinsoittoa luultavasti hiihtäneet Lintuniemeen yöpymään vain havaitaksemme, että "päiväkotahan" se oli, kapeilla penkeillä ei olisi voinut nukkua.

Telttakin jäi siis ahkiosta (onneksi, kevensi kuitenkin kuormaa yli kolmella kilolla). Tarpeellisen paljon tavaraa jäi silti vielä Maritan hinattavaksi. Jouduimme molemmat lisäksi vielä ottamaan rinkatkin selkään, sillä luonnollisestikaan emme olleet pakanneet pientä ja kevyttä vaan tanakkaa ja paljon, olihan kyseessä vain kahden yön retki. Naisen logiikkamme näet jälleen tässä kohdassa ohitti sen tosiasian, että ihan yhtä raskasta sitä tavaraa on raahata pari päivää kuin viikko samoin tein. Eväistä ei kuitenkaan missään nimessä oltu taaskaan tingitty, eikä lämpimistä vaatteista ja makuupusseista.

Tarkoitushan meillä oli juuri matkalla keksityn perinteen mukaan olla maastossa yhtä monena päivänä kuin oli reissumme järjestysluku. Tämän hauskan tavan kopioimme nettivaeltaja Aapelilta. Niinpä tämä kolmas talviretkemme piti sisällään kolme päivää ja kaksi yötä.

Ensimmäinen päivä oli jo pitkällä iltapäivässä kun me vielä valmistauduimme lähtöön. Olimme matkalla pysähtyneet shoppailemaan Varkaus-Jyväskylä -tien varressa sijaitsevaan ihanaan aarreaittaan, josta tarttui mukaan Maritalle pipo ja meille molemmille hienot sodanaikaiset Ruotsin armeijan karttalaukut ja tavattoman näppärät saman instituution eväslaatikot taittuvine kuksineen ja ruokailuvälineineen. Kaiken muun tavaran (villapaidat, nahkakypärät, hillot, voiveitset ja ammuslaatikot vain muutamia mainitakseni) hiplaaminen ja ihastelu söi matka-aikaamme reilusti, mutta meillähän ei retkeilyfilosofiamme mukaan ollut mihinkään kiire.

Savu ja Pasi vinkuivat jo malttamattomina, kun Marita vielä voiteli yliliukkaat sukseni niin pönäkästi pitäväksi, että pysyisin ylväästi pystyssä jyrkemmissäkin harjumaisemissa. Ahkion vetovyön sovittaminen lyhyen ihmisen selkään rinkan lantiovyön lisäksi vaati myös kohtuullisen pitkiä ja ponnekkaita pohdintoja, mutta lopulta, iltapäivän kallistuttua jo kello kolmeen, pääsimme matkaan. Suunnittelimme hiihtävämme siis kahdeksi yöksi leiriytymään Soimalammen laavulle, jonne oli matkaa noin 2,5 kilometriä. Noin tunnissa olisimme siis perillä, niin luulimme.

Karavaani matkaan. Koirat hölköttivät tyylikkäästi edellämme vetoköysissään, ahkio luisti, suksi ei, joten hyvin alkoi taival. Tavalliseen tapaamme olimme liikkeellä ilman oikeaa maastokarttaa, mutta oikean polunpään löytäminen kansallispuiston opastuskartan ja näköhavaintojen perusteella onnistui helposti. Suuntasimme 210-senttiset trekronorimme ketterästi merkitylle reitille ja aloimme hiihdellä. Kyllä oli hieno tunne edetä rauhallisesti sivakoiden lumista metsäpolkua, vaikka oli rinkkakin selässä, enkä ollut koskaan kuvitellutkaan pystyväni moiseen suoritukseen ilman että tyyskähtäisin oitis nokalleni.

Jälkeenpäin oli helppo havaita esimerkiksi nettikartasta, että reittimme varrella oli kansallispuiston meganähtävyys. Teksti "harjuetappi" ei vain ollut sattunut retkeä suunnitellessa silmään. Niinpä pahaa-aavistamattomana lykimme merkittyä reittiä eteenpäin kaikessa rauhassa.

Yhtäkkiä edessämme avautui mäki. Alamäki. Jyrkkä alamäki. Koska tulosuuntaamme lukuun ottamatta joka puolella avautui jyrkkä alamäki, päätimme pysyä reitillä ja laskea mäen alas. Sidoimme ahkion perään koiranremmin, josta minun oli tarkoitus jarrutella pulkan menoa. Tuumasta toimeen.

Ei sattunut juuri yhtään! Takalistoni kolahti vain johonkin lumikokkareeseen sen verran mojovasti, että seuraavan tunnin verran kärsin inhasta suonenvedosta alueella. Marita ja ahkio olivat ihan ehjinä perillä mäen alla ja minäkin pelottomana sujuttelin lopuksi lähes telemark-tyyliin harjunrinnettä, kaatuilematta enempää.

Saatoimme kuvitella, että kesällä maasto olisi varsin mukavaa kulkea, maisemat vaihtelevia ja luonto upea. Pitkien suksien ja ahkion kanssa tunnelma meni kyllä välillä hieman pinnistelyn puolelle, etenkin kun kaatumiseni seurauksena toisen suksen side alkoi ponnahdella itsestään auki vähän väliä, niin että jouduin lopulta sitomaan sen rautalangalla.

Hiki päässä huhkimme ja ponnistelimme harjumaastossa eteenpäin ja kadotimme ja löysimme reittimerkkejä (jotka sinisinä eivät muuten tummista puunrungoista kehuttavasti erottuneet, etenkään enää hämärissä). Yhtäkkiä erään kukkulan päällä näkyi suuntaviitta. Lykin innoissani sitä kohti, sillä kellosta katsoen arvelin Soimalammen laavun olevan aivan kivenheiton päässä. Yllätys oli melkoinen kun viitassa lukikin "Soimalampi 1.8 km".

Olimme hiihtäneet 700 metrin matkaa reilusti yli tunnin! Tunne oli kyllä aivan surrealistinen enkä ollut millään uskoa silmiäni. Pohdimme jopa jo, että olisimmeko voineet kiertää jonkun ylimääräisen lenkin, mutta uskottava se oli, että jatkuva puihin takertuminen ja kaatuilu ja reitin etsiminen vain yksinkertaisesti olivat vieneet reippaasti aikaa.

Eihän siinä muu auttanut kuin jatkaa eteenpäin, kun majoitettakaan ei mukana ollut. Suuhun vain vähän kuivahdelmää ja mehua ja taas jaksoimme äheltää. Kummallisinta oli, että olin aivan innoissani! Minä, silloin nuorena sukset nurkkaan heittänyt ja niille ikuisen vihanpidon julistanut, retuutin suksilla rinkkaa jossakin vitelikössä illan hämärtyessä, enimmäkseen vähän melkein eksyksissä ja suksenside rikkinäisenä, ja olin innoissani. Kyllä retkeilyllä on omituinen vaikutus, sen täytyy olla jokin kemiallinen reaktio joka estää todellisuuden kauhujen täyden ymmärtämisen kriisitilanteissa.

Loppumatkasta tarvitsimme jo otsalamppuja, eikä niidenkään valossa enää näkynyt reittimerkkejä. Koirat kuitenkin päättäväisesti johdattivat meitä eteenpäin ja lumen alta paljastuivatkin pitkospuut. Silloin osasimme pian paikallistaa itsemme Soimalammen rantaan ja vastarannaltahan se jo laavukin hämärissä pilkotti. Kun saavuimme laavulle, puhelimeni pärähti soimaan. Siinä on sellainen vanhanajan pyöritettävän Ericssonin ääni. Marita pysähtyi taakseni, kuulosteli hetken ja loihe epäuskoisena lausumaan: "Soiko täällä joku?". Soimalammen laavullehan moinen ääni osuvasti sopi, mutta suljin kyllä aparaatin pikaisen puhelun jälkeen. Kello oli kuusi, eli takana oli reilun kolmen tunnin "hiihto".

Iltapuuhat siinä asennolla olivat kaikkien retkiemme tapaan pitkät ja perusteelliset. Nuotio sytytettiin, tavaroita pengottiin, ruokaa laitettiin, rommitotia Sisu Hornalla ja ilman nautittiin, ja yksissä tuumin jälleen kerran todettiin, että on onni omistaa ystävä jonka kanssa voi tällä lailla reissuun lähteä. Koirat söivät poronluita ja tappelivat yhdestä palasta vähän - ihan tolloa, ne ovat uros ja narttu, mutta jotenkin niillä on enempi sellainen "me jätkät" -mentaliteetti näillä yhteisillä retkillä.

Yleisestä huolettomuudesta ja suoranaisista unohduksista huolimatta kaikki tarpeellinen kai oli mukana, koska mitään ei tuntunut puuttuvan. Ainoastaan minulla jalat palelivat leirikenkinä toimivissa huopakumppareissa, joissa ei ollut kunnon pohjallisia. Äkkiäkös minussa piilevä niksinikkari tämänkin pulman ratkaisi, olihan mukana paksusta solumuovista leikattu istuinalunen. Puukolla muutama tyylikäs veisto ja tadaa - lämpöpohjalliset olivat syntyneet. Eikä muuten palellut jalkoja enää yhtään!

Niksiperiaatteella ratkaisimme myös lammelta puhaltavan tuulen ja melko avonaisen laavun ongelman. Viritimme avaruuslakanasta suksien, sauvojen, puukiilojen ja halkojen avulla tuulensuojan toiseen reunaan laavua ja asettauduimme sen taakse taloksi. Yhtään ei yöllä tuuli häirinnyt, eikä viritys edes pahemmin lepattanut.

Tähtikirkkaan taivaan ja nuotion liekkien tuijottaminenkin oli jossain vaiheessa iltamyöhää lopetettava ja yöpuulle käytävä. Kommelluksilta ei vältytty vieläkään. Minä olin lainannut yhtähyvältäpuoliskoltani Haglöfsin talvimakuupussin, mutta en ollut tutustunut siihen etukäteen kotona. Se tuntui minusta perin epämukavalta ulkopuolisine naruineen, ja Maritakin ihmetteli kummallista röyhelöä pussin kauluksessa. Onneksi taistelin itseni vielä kerran pussista ulos ennen nukahtamistani ja selvitin oudon oloni syyn - pussi oli nurinpäin. Naurusta ei ollut tulla loppua, joten ansaitsimme aika monta vuotta lisää ikää molemmat.

Lauantai 12.2.

Kymmenestä viiteentoista pakkasastetta oli säätiedotus yöksi lupaillut, ja todellisuus varmaankin tuohon haarukkaan sopi. Tarkenin liiankin hyvin pussissani, jonka extreme-lämpötilaksi ilmoitettiin -25 astetta, joten yön aikana riisuin yltäni fleecekerraston päälle pukemani hätävaravilla-asun. Pussin alla minulla oli ilmatäytteinen makuualusta ja vielä kaksin kerroin taiteltu Z-rest hartioiden ja lantion välillä. Nukuin makoisasti juurikaan heräilemättä.

Oli nautinnollista heräillä hissukseen makuupussin uumenissa. Luonto ympärillä oli aivan hiljainen. Aurinko oli jo noussut, mutta kellonajasta ei meillä ollut aavistustakaan. On rauhoittavaa edes joskus heittäytyä aivan tietämättömäksi ajan tarkasta kulusta, ja toimia sen mukaan miltä tuntuu. Koirista tuntui nälkäiseltä, joten mekin jouduimme kömpimään laavusta aamupalan laittoon.

Suunnitelmaamme kuului päivän hiihtely ilman ahkiota ja rinkkaa. Päätimme käydä Lintuniemessä katsomassa olisiko siellä puolikodassa voinut yöpyä. Nuotiolla paahdettujen ruispalojen ja kahvin voimalla sykäisimme reippaasti sukset liikkeelle kohti lammen itäpuolella kulkevaa metsäautotietä, jota pitkin ajattelimme osan matkaa sujutella.

Matkalla totesimme jälleen kerran, että oikea kartta auttaisi kyllä huomattavasti liikkumista. Kun nyt suuntasimme merkityn reitin ulkopuolelle, oli opaslehtisen suurpiirteisellä kartalla vähän hankala valita sopivinta kulkumaastoa. Suunta oli selvä - tie kulki turvallisesti idässä, mutta koska etäisyyksiä ja maastonmuotoja ei voinut mitenkään karttamme perusteella arvioida, huomasimme iltapäivällä palatessamme käyneemme kerran jo aivan muutaman metrin päässä tiestä sitä huomaamatta. Rangaistuksena huomaamattomuudestamme saimme seikkailla tosin mm. tällaisessa mastossa:

Suunnitteilla oleva retkeilijän jumppasivustomme sai taas uutta kuvamateriaalia kun ponnistelimme kömpelöine metsäsuksinemme noissa pusikoissa.

Lopulta kuitenkin päädyimme auratulle tielle, jota pitkin olikin vinha sujutella, etenkin kun minullakin oli purkkamainen pitovoide jo ohentunut sopivasti suksenpohjasta. Maritan sivakat oli käsitelty pelkällä tervalla ja sekä luistossa että pidossa löytyi. Vanhassa lie siis vara parempi.

Muita kulkijoita ei metsässä näkynyt, paitsi pariin kertaan meidät yhyttänyt moottorikelkkailija. Aurinkokaan ei läsnäolollaan retkeämme kunnioittanut, mutta talvinen luonto ja hiihtelyn huuma saivat silti minut lähes euforiseen tilaan. Yhdessä huimassa alamäessä vauhdin hurmassa kummastelin älytöntä nuoruudenpäätöstäni hylätä nämä oivalliset kulkupelit niin pitkäksi aikaa. Lumikengillä on ollut mukava tallustella monta talvea, mutta nyt olin kokemassa jotain aivan muuta. Hiihtoherätys sai minut tyystin valtaansa! Kun vielä Savu vaikutti varsin iloiselta jolkottaessaan tiellä edelläni kuin olisi aina ollut mukana hiihtoretkillä, tulin entistä tyytyväisemmäksi. Kyllä on mukavaa, kun vielä voi kokea jonkun uuden löytämisen iloa!

Päädyimme lopulta matkamme päämäärään, Lintuniemen leiriytymispaikalle. Toden totta, jos olisimme hiihtäneet tänne eilen, olisimme joutuneet joko nukkumaan maassa tai jatkamaan matkaa Soimalammelle. Lintuniemen puolikota oli nimenomaan päiväkota, eli siinä ei ollut nukkuma-alustaa vaan ainoastaan seinänviertä kiertävät kapeat penkit. Ison maantien kumu myös kuului kodalle selvästi, joten sikälikin olimme huomattavan tyytyväisiä, että olimme päätyneet Soimalammelle luonnon rauhaan.

Laittelimme lounasta Trangialla. Tässä nälkäiselle retkeilijälle herkässä vaiheessa seurasi retkemme seuraava takaisku. Minulla oli jo höyryävä sitruunaruoho-thaisoppa lautasellani kun aloin kummastella sen outoa tuoksua. Lukaisin vielä pussin takaa valmistusaineet, vaikka olin sen mielestäni jo kaupassa tehnyt. "Sitä, tätä ja kananrasvaa". Koska en syö lihaa, en voinut syödä tätä soppaakaan. Opinpa tarkistamaan kunnolla uusien retkimuonien sisällön! Onneksi oli reilusti leipää ja keksejä matkassa ja tiesin laavulla odottavan vielä kunnon iltaruuan, muuten olisi voinut iskeä kriisi.

Ilta jo hämärtyi kun palasimme omaa latuamme takaisin laavulle. Hiihtoasuni oli ollut ilmeisesti oikein valittu, sillä liikkuessa ei tullut kuuma eikä kylmä. Riisuin silti takin, housut ja aluskerraston kokonaan pois ja vaihdoin päälle kuivan ja lämpimän fleecekerraston, toppahousut ja untuvatakin. Ihmettelin sitä, miten kotona on aina hytisevinään kylmästä jo suihkuhuoneessa ja täällä luonnon helmassa voi seistä pakkasessa alusvaatteisillaan ihan rauhallisesti. Tekee kyllä hyvä välillä päästä vähän karaisemaan itseään, ettei ihan veltostu.

Söimme tukevasti, koirat poronluita ja me pastasörsseliä. Ruuasta virkistyneenä päätin vihdoin ottaa suksensiteeni tarkemman syynin alle, vaikka päivän hiihtoretki olikin sujunut suuremmitta hankaluuksitta.

Ongelma oli osittain siinä, että minulla oli hiihtojalkineina vanhat vaelluskengät, jotka ovat turhan pienet ja kapeat eräsiteeseen. Näin ollen kenkä meni liian pitkälle siteeseen ja takaremmi piti laittaa kovin tiukalle, jotta suksi pysyisi jalassa. Kantapääni ei noussut montaa senttiä suksesta ylös ja tajusin kyllä verrattuna Maritan letkeään menoon Kaira-saappaissa, ettei viritykseni ollut ihan pätevä.

Tarkemmin siteitä tutkailtuani havaitsin omituisen asian. Suksenihan olivat vasemman jalan kappaleita molemmat! Eipä ollut ihme, että oikean jalan kenkä vääntäytyi alituiseen pois suksen päältä ja ennen rautalankafiksausta aiheutti siteen aukeamisen.

Näin jälkikäteen tämä oma tollous ja tietämättömyys jo naurattaa, mutta ei naurattanut silloin. Yritin ensin kiilata kenkäni suorempaan siteeseen käyttämällä puukontupesta leikattua nahkaa, polttopuista veistettyä puutikkua sun muita sopimattomia kappeleita. Kaikki irtosivat kenkää suksessa heiluttaessa. Mitä tekee suomalainen jos ei muu auta? Ottaa kirveen esiin! Hamarapuolella koetin takoa sidettä vähän kapeammalle. Onneksi ruotsalaiset ovat tehneet armeijan eräsiteet hyyyyvin kestäviksi, joten en onnistunut tässäkään puuhassa. Päätin siis vain kestää vielä seuraavan päivänä paluun perjantai-illan tulojälkiämme pitkin autolle, vemputtipa jalkani siteessä miten hyvänsä.

Toden totta, tietämättömyys voi aiheuttaa kamalaa tuhoa ja hammastenkiristystä, aivan turhaan. Minulle ei tullut mieleenikään, että siteet voisivat olla säädettävät! Katsoin vain, että ne olivat ruuvilla kiinni suksessa ja näyttivät aika lailla yhdeltä kappaleelta. Päättelin kaiken vian olevan liian pienissä kengissä ja etenkin siinä että sukset olivat "molemmat vasen jalan suksia". Voi pyhä yksinkertaisuus! Jälkeenpäin häpesin kyllä tyhmyyttäni potenssiin kuusi kun ystävälliset retkeilijätoverit nettiyhteisössämme kärsivällisesti neuvoivat minulle, miten eräsidettä säädetään sopivaksi. Hupsis vaan, siitähän sai melkein vaelluskengällekin passelin... mutta kävin silti ostamassa Nokian Kairat irtohuopavuorella seuraavaa retkeä varten!

Illalla oli haikeaa siirtyä tulilta laavuun yöpuulle. Aamuksi piti laittaa oikein herätyskello soimaan, että varmasti pääsisimme ajoissa autolle, sillä minun oli ehdittävä Joensuun junaan. Taas kerran tuli kaipuu pidemmälle retkelle, jossa saisi useamman aamun verran heräillä luonnolliseen tahtiin, vain pissahädän ja kahvihampaankolotuksen ohjaamana, ei minkään aikataulun mukaan ja epämiellyttävän kellonpirinän pakottamana.

Yöksi emme viritelleet tuulensuojaa avaruuslakanasta, ja heräsinkin siihen, että takapuoleni paleli, kun olin mönkinyt makuupussissa kylkiasentoon ahteri vetoketjua vasten ja vetoketjupuoli tuuleen päin. Pussin lämpölista ei riittänyt estämään ikävää ilmiötä. Onneksi en ole ahtaanpaikankammoinen, joten vääntelehdin vain pussissa toisinpäin niin, että vetoketjusivu jäi alleni, vaikka näin naama joutuikin enimmäkseen pois hupun aukosta. Hyvin uinuin taas loppuyön.

Sunnuntai 13.2.

Aamulla ei tarvinnut herätä herätyskellon ääneen, koska viisaat ja uskolliset koiramme herättivät meidät vienosti teppaillen ja inisten noin viisi minuuttia ennen hälytystä. Ne olivat jo selvästi lähtötunnelmissa, asettautuivat tärkeännäköisinä suksien lähettyville ja tiirailivat asiantuntevasti tulojälkiemme suuntaan. Mistä ne aina tietävät?

Koetimme lähteä laavulta hiihtämään niin, että näkisimme missä kohdassa olimme tuloiltana kadottaneet reittimerkit. Vaikka kuinka kurkimme, emme nähneet yhden yhtä merkkiä puissa sen jälkeen kun ne päättyivät pienen suolampareen reunaan ennen Soimalampea. Lumen alta pilkottivat sinä kohdassa pitkospuut, joten päättelimme reitinrakentajien päätelleen, ettei pitkospuilla tarvita merkintöjä, osaahan sitä tyhmempikin pitkoksia pitkin kulkien reitillä pysyä. Vaan oliko ajateltu talviretkeilyä?

Koska meillä oli rajoitteena aikataulu, olimme päättäneet varmuuden vuoksi hiihtää omia jälkiämme pitkin sen sijaan, että olisimme oikoneet helpompia maastoja. Niinpä olimme pian jälleen "harjuetapilla". Retken ainoa todellinen vaaratilanne odotti syntymistään.

Eräässä jyrkässä rinteessä Marita jumittui ahkionsa kanssa pieneen kuuseen ja minusta tilanne tuli toki dokumentoida kameralla. Tähtäsin, laukaisin - ja löysin itseni vaaka-asennosta. Tilannehan oli minulle sinänsä tuttu, mutta tällä kertaa siitä tuli vaarallinen siksi, että olin sitonut aukeilevan suksensiteen rautalangalla, enkä näin ollen saanut sitä auki. Oikea jalkani oli vääntynyt nilkasta aika tiukkaan kulmaan ylöspäin ja suksenkärki lepäsi vasemmalla olkapäälläni. Vasen suksi, jonka päällä itse lepäsin, puolestaan oli mennyt ristiin oikean päälle. Täydellinen sekamelska siis. Olisi naurattanut ellei olisi tehnyt todella kipeää kun koetin liikuttaa oikeaa jalkaani. Onnistuin saamaan kameran taskuun ja rinkan pois selästäni, mutta jalka oli ja pysyi karmaisevalla mutkalla siihen saakka kunnes Marita pääsi irti ahkiosta ja tuli selvittelemään solmuni.

Vähän heiveröisesti nousin pystyyn ja koittelin varovaisesti raajani olotilaa. Hiukan kipeää teki sekä nilkkaan että polveen, mutta pahemmalta vammalta olin selvästikin välttynyt. Maritalla olisikin ollut aika homma kiskoa minut sieltä kukkuloiden keskeltä ahkiolla ihmisten ilmoille, jos olisi pahemmin käynyt.

Valmista latua suksiminen sujui hitusen helpommin kuin tullessa, vaikka kyllä ahkio ihan yhtä hanakasti takertui pöpelikköihin. Pitihän sen kerran vielä järjestää kriisitilanne ja liukua sivuttain petäjää päin, tuloksena hieman vääntynyt aisa. Muuten korkeaksi pakattu Paljakka kyllä hyvin pysyi suunnassa ja kulki ketterästi hiihtäjän perässä. Avonaisessa maastossa olisi varmaan ihan unelmapeli.

Aivan loppumatkalla teimme vielä loistavan tyhmyyden, joka oli kyllä todella opettavainen. Juuri ennen viimeistä jyrkkää harjua näimme omalta ladultamme erkanevan suksenjäljen ja totesimme siitä kenties hiihtäneen jonkun paikallisen. Taisimme jopa pohtia olisiko tämä hiihtäjä valinnut suoremman reitin parkkipaikalle, mutta ilmeisesti reitillä pysymisen pakko eksymisen ja junasta myöhästymisen välttämiseksi oli niin iskostunut kalloihimme, ettemme lähteneet tuota toista latua seuraamaan. Taas nähtiin, että kiireisenä ei saisi retkeillä sen paremmin kuin väsyneenä tai nälkäisenäkään, sillä kaikki nämä sumentavat arvostelukykyä.

Jatkoimme siis omia jälkiämme pitkin ja saavuimme sen rinteen juurelle, jossa olin tulomatkalla suorittanut ensimmäisen pyllähdykseni. Marita koetti lähteä etenemään ahkion kanssa, mutta fysiikan lakien mukaisesti siitä ei tullut mitään, vaan sukset vain lipsuivat paikoillaan. Niinpä ei auttanut kuin riisua sukset, sitoa ne ahkioon ja lähteä kipuamaan harjua jalan. Kuvaan kuuluu, että lunta oli polven yläpuolelle, kun joka toisella askeleella hanki petti.

Päästyämme lopulta harjun laelle näimme tietenkin sen aiemmin huomaamamme ladun kulkevan tyylikkäästi tasamaassa harjun sivuitse - suoraan merkityn reitin päätepistettä kohti.

Loppujen lopuksi retkemme oli siis paitsi kaikesta huolimatta rentouttava ja elämyksellinen, myös erittäin opettavainen. Meillä on tavoitteena lähteä kaamosvaellukselle Lappiin muutaman vuoden päästä, kunhan ensin harjoittelemme joka vuosi vähintään yhdellä talviretkellä. Kuten on helppo huomata, harjoiteltavaa riittää. Parempi kuitenkin kokea kommellukset etukäteen kuin sitten jossakin Saariselän peräerämaassa, jossa sivistyksen pariin on vähän enemmän matkaa kuin kaksi kilometriä.

---

>> Lisää kuvia
>> Rinnakkaiskertomus retkestä (Maritan sivut)