http://lumirae.net/reppujupisee/
http://lumirae.net/reppujupisee/
Sairaslomaa muskeliveneillen viettämässä heinäkuussa 2004
(Kuvat, joissa esiinnyn itse, otti tietenkin Marita)
Mitä silloin tehdään kun on saatu kesätöissä aivotärähdys ja voidaan huonosti, koko maailma ottaa kirjaimellisesti päähän ja on sadepitoisen kesän upein sää? No, lähdetään tietysti ystävän hienolla Veto 5 -retkisoutuveneellä Linnansaaren kansallispuistoon tutustumaan.
Maritahan oli hankkinut vesikulkuneuvonsa jo keväällä, mutta minulta oli vielä kokematta tämän tyylikkään, vakaan ja tilavan aluksen kyyti. Sairasloma tarjosi loistavan mahdollisuuden tempaista itsensä irti arjesta. Vähäisin houkutin ei suinkaan ollut Maritan lupailu saimaannorpan havainnointimahdollisuudesta. Tähän ikään kun en ollut sellaista vielä nähnyt. Ensikertalaisilla oli kuulemma vieläpä käynyt hyvä tuuri viime aikoina norppien suhteen.
Haukiveden aallot liplattivat heinäkuisessa iltapäivässä kun työnsimme Veto vitosen vesille. Kevyesti se liikkuikin, vaikka painona oli meidän lisäksemme tietysti uskolliset retkitoverimme Savu ja Pasi sekä vähintäänkin perinteinen eväsvalikoima. Pääsin heti ihastumaan vesiretkeilyn parhaisiin puoliin: lastia ei tarvitse kantaa selässä, mukaan voi siis ottaa vaikka mitä! Esimerkiksi läjän ötökkäkirjoja ja saksalaisia minikokoisia tiikerikakkuja sekä tietysti kiikarit norppien havainnointia varten.
Illan hämärtyessä soutelimme läheltä saaria ja luotoja, joilla mielikuvitukseni näki norpan lähes jokaisella pötköttelemässä. Koirat nuuhkivat välillä hyvin kiinnostuneina jonnekin päin rantapusikoita, mutta norppia ei kuitenkaan näkynyt. Ei haitannut, olin haltioissani pelkästään siitä ilosta, että pääsin kokemaan kesän kauneimman illan näin, veneessä mukavasti taksepäin nojaillen, luonnon kauneutta ihaillen ja lämmin, onnellisenoloinen porokoira paljaita jalkojani vasten painautuen.
Leirin pystytimme kallioiseen niemennokkaan. Nautimme hienoimman mahdollisen gourmetaterian, en muista mitä, mutta kuten yleensäkin luonnon helmassa laitettu ruoka, se maistui taivaallisen hyvältä. Musiikista huolehtivat miljoonat inisevät hyttyset ja viihdeohjelmasta hassut, telmivät porokoirat sekä kaikki punaisen eri sävyt taivaalle loihtinut auringonlasku.
Hyttysiä oli kyllä ehkä enemmän kuin kuunaan millään leiripaikalla olin kohdannut, mutta hyttyshattu oli onneksi pakkaantunut mukaan rinkkaan. Kun vain muisti nostaa verkon reunaa syödessä ja juodessa, ei ollut hätiä mitiä.
Aamulla jatkui kesä! Alituiseen sateeseen ja kylmään tottuneena oli otettava helteestä kaikki irti. Aivotärähdyksen tuoma huono olo haihtui lopullisesti aamu-uinnilla, jonka Eevan asussa tein ennen aamiaista, aamiaisen jälkeen ja taisinpa kesken aamiaisenkin pulahtaa virkistäytymään.
Onni on kesä, loma (vaikka vain sairasloma), järvi ja soutuintoinen ystävä. Savun ja Pasin kanssa me vain röhnötimme veneessä kun Marita liikutti muskelivoimalla kulkupeliämme Haukiveden aalloissa. Kiikarit olivat ahkeraan käytössä, mutta jokainen "Nyt mä nään norpan!" -innostus laantui kohteen osoittautuessa vain kiveksi tai auringon heittämäksi varjoksi. Mutta sitten syötiin persikka tai ihailtiin kalasääksen pesää, ja kaikki oli varsin aurinkoista. Oikeiden muskeliveneiden järeyttä ja epäkäytännöllisyyttä kauhistelimme merkityillä maihinnousupaikoilla. Miten tuollaisten sekaan enää mahtuisi tällaisella luomumoottoriversiolla?
Seuraavan yön leiripaikkaan, Kirvessaareen, rantauduimme jo hyvissä ajoin päivällä. Teltan pystytyksen jälkeen kirmasimme taas uimaan ja sitten toki söimme, vaikka herkullinen lounaskin oli jo tullut nautittua matkan varrella. Retkissä melkein parasta onkin ruuan laittaminen ja nauttiminen. Tällä kertaa ihmettelin kyllä ruokahaluani, enhän ollut joutunut kärsimään vähäistäkään fyysistä ponnistusta perätuhdolla istuessani.
Auringonpaahteesta ja tanakasta syöpöttelystä väsyneenä oli hurmaavaa heittäytyä pitkälleen vailla huolen häivää, ilman aikatauluja tai kiirettä. Luin mainiota Ötökät-kirjaa ja sivistin itseäni hyönteismaailman ihmeasioilla. Pasin oli kuuma, mutta se silti uskollisesti makoili vieressäni. Ilmeisesti tärähtäneet aivoni tarvitsivat sen mielestä erityisvalvontaa. Savu ei kylläkään ollut samaa mieltä, vaan teki onnellisena omia ötökkätutkimuksiaan rannassa kaivellen.
Iltasoutelulla yritin kovasti opettaa koirista norppakoiria: "Vainua norppa!". Sama logiikka kun oli tepsinyt aikoinaan ensimmäisessä poropaimennuskilpailussammekin; olin vain käskenyt Savua hakemaan porot ja se haki ne. No, nyt ei tepsinyt. Viiksekkäitä vanhojapoikia ei näkynyt, paitsi ehkä yhdessä leirisaaremme ohi ajaneessa veneessä.
Illalla istuimme perinteikkäästi pitkään ja hartaasti nuotiolla. Liekkeihin tuijottamisen terapeuttista vaikutusta ei voi vähätellä. Nukahtavan kesäluonnon äänet, savun tuoksu, maailmaa parantavat, tai ainakin analysoivat keskustelut - siinä menestyksellisen mielenterveystyön resepti. Tätä viisas lääkäri määräisi kaikille, jos menisivät huoliaan valittamaan.
Aivotärähdyksen oireetkin olivat kaikki poispyyhkiytyneet kun seuraavana aamuna kömmin teltasta. Sää oli pilvisempi, taivas alkoi muistutella sadekelin mahdollisuudesta. Heittelimme tavarat Vetoon ja työnsimme sen vesille. Kotiinpäin oli lähdettävä, halusimmepa tai emme, emmekä kyllä olisi halunneet. Ja se norppakin jäi näkemättä.
Niitä näitä jutellen eteni soutumatka kuin siivillä. Kyllä runsaita retkieväitä rakastavan koiraihmisen kesäinen vesipeli on ehdottomasti retkisoutuvene! Ei ole kiikkerä eikä ahdas, vaan seilaa aallokossakin kuin Queen Elizabeth 2, majesteettisesti ja ylpeästi. Koirilla on tilaa venytellä itseään tasaisella, lämpimällä puulla verhoilula pohjalla, tavaraa mahtuu uskomattomia määriä käteviin tuhtojenaluslokeroihin ja välttämättömät kapineet saa näppärästi käsille puureunuksilla varustetuille laidoille.
Viimeisellä pitkällä selällä Marita yhtäkkiä osoittaa jotain pistettä kaukana. "Kato! Mikä toi on?". Kiikarit lentävät silmilleni.
"Sehän on tietenkin norppa!"