http://lumirae.net/cavecanem/
http://lumirae.net/cavecanem/
Uskottava se on, että ihminen ei enää ehdi perehtyä kotisivujensa päivitykseen vaikka olisi miten nörtti-innostuksen vallassa ollut aiemmin. Nytkin odottaa noin kuusisataa muuta hommaa tekemistään (anteeksi, omien sivujensa päivitystä odottavat tahot!), mutta oikeastaan nytkään ei ole aikaa tehdä mitään, kello lähentelee puolta yötä ja pitäisi mennä nukkumaan että jaksaisi aaamulla nousta tikkana töihin. Jos nyt kuitenkin taas pikaisesti summaisi kuluneen kuukauden käänteet ja tapahtumat.
Ikävin kuuluminen on kirjaimellisesti kuuluva. Naapurit ovat valittaneet, että koirat haukkuvat täällä päivisin, ja paljon. Olen aivan tyrmistynyt, sillä koskaan aiemmin ei Savun ja Essun kanssa ole ollut sitä ongelmaa, vaikka olemme asuneet siellä sun täällä. Tosin tässä kämpässä on ollut jo jonkin aikaa sellainen ikävä piirre, että joku (naapuri?) on ottanut tavakseen kulkea ikkunani alta (asun maantasolla kerrostalossa), joko muuten vain ikkunoista kurkkimassa tai sitten tahallaan koiria ärsyttämässä. Kengänjäljet on ollut helppo havaita kosteasta ruohosta ja nyt lumesta. Kerran satuin itsekin olemaan kotona kun makuuhuoneen ikkunaan jyskytettiin yhtäkkiä oikein nyrkillä. Siinä vaiheessa kun sain verhottua vartaloni jonkinmoisiin vaatteisiin ja ehdin ulos, ei ketään tietenkään enää näkynyt, mutta kengänjäljet ikkunan alla kertoivat, että tirkistelijä tai muu älyvapaa tyyppi oli ollut asialla.
Olen nyt tietokoneella nauhoitellut kämpän ääniä päivisin poissaollessani, eivätkä koirat ole pitäneet muuta melua kuin että Essu on haukkunut postin ja Savu läpytellyt tassulla namipalloaan. Tosin Lumo olikin viime viikon taas Lahdessa hoidossa ylipitkien työpäivieni takia, ja Savu ja Essukin ovat olleet kotona vähemmän kuin isälläni kaitsettavana. Huomenna koko kolmikko on täällä keskenään aamuyhdeksästä iltaviiteen, jolloin isä hakee ne loppuillaksi hoitoon. Jätän taas mikrofonin päälle, ja kyllä vähän kylmää, että pitääkö Lumo sitten ääntä kun ei ainakaan Savu viime viikolla ilman sitä mitään möykännyt. Kaiken kaikkiaan Lumo-polo lähes särkee sydämeni, se on niin kuhmolainen korven kasvatti ja luonnonhelmaan kuuluva koiralapsi, että tunnen itseni maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi kun pakotan sen asumaan kanssani kaupungissa enkä voi edes tarjota sille tarpeeksi huomiota ja toimintaa, jota sen pieni, aktiivinen olemus vaatisi. Toivottavasti auton hankkiminen ja joulukuussa tapahtuva muutto luonnonläheisempään ympäristöön (joskin edelleen lähiöön kerrostaloon) auttaa edes hitusen. Pidemmän tähtäimen projekti on tietenkin oma koti maalla.
Viikko sitten viikonloppuna vierailimmekin entisessä kodissamme maalla. Minulla oli huhtikuisen muuton jäljiltä vielä Minnan varastossa yhtä sun toista kapinetta, ja mikäs sen viksumpaa kuin hakea niitä tila-autollinen tänne juuri ennen uutta muuttoa. Samalla tuli kuitenkin treffattua Liekkiä ja Minnaa ja vähän retkuiltua autuaallisessa pohjoiskarjalaisessa maastossa (ks. kuvat Kalliojärven kierroksesta retkisivuiltani).
Oli todella jännää seurata vanhan ja uuden lauman tapaamista. Olin kuvitellut, että ainakaan Liekkiä, joka on osoittanut melkoisia pomoiluelkeitä toisille nartuille jäätyään ainoaksi koiraksi, ja Siriä, joka nyt on varsinainen Lady Domina, ei olisi voinut päästää yhteen, mutta mitä vielä. Essu puuttui kyllä joukosta, mutta viiden porokoiran porukka tuli toimeen mitä parhaimmin, kun vähän katsottiin, ettei Savu liikaa pomottanut hyvin selkeästi alistumiseleitä osoittanutta Liekkiä, eikä lapsellisena joka paikassa touhottanut Lumo aiheuttanut kriisitilanteita muiden narttujen välillä. Sampolla ja Liekillä, jotka olivat viimeksi tavanneet helmikuussa, löytyi heti yhteinen sävel, ja ne olisivat temmeltäneet vaikka tuntikaupalla, ja Lumonkin kanssa Lieksu tykkäsi koheltaa ja painia antaumuksella. Hyvin helpottuneelta se kyllä maanantaina silti näytti kun pakkasimme muun porukan autoon ja Liekki sai jäädä sängylle nukkumaan...
Savu liikutti minulle ihan tipan linssiin nauttimalla vanhan kodin rauhasta, pihasta, ihanasta suosikkimatostaan ja Minnan rapsutuksista täydestä sydämestään. En ole yli puoleen vuoteen nähnyt sitä noin rentona. Ikävästi pistää sydäntä kun tajuaa, että nämä koirat todella kuuluisivat hiljaisempaan ja rauhallisempaan ympäristöön, eivät hälyisään kaupunkilähiöön, jossa omituisesti poukkoilevia ihmisiä, loskaa lennättäviä busseja, räkyttäviä pikkurakkeja ja rappukäytävässä kailottavia ja kolistelevia naapureita ei voi välttää. Toivon todellakin, että ehtisin vielä Essun ja Savun elinaikana tarjota niille onnellisemman elinympäristön. Nyt kuitenkin olosuhteiden pakosta muutamme joulukuussa pieneen kerrostalokaksioon Valkeakoskelle, joten kovin onnelliseksi en vielä onnistu koirapolojani tekemään, ja se jos mikä vetää mielen yhtä mustaksi kuin tämä marraskuinen loskasää.