Merkintöjä

Maaliskuu 2007

Huh heijaa. Mistäköhän sitä taas aloittaisi, kun on viikon sisään mahtunut niin paljon kaikenlaista (sen kauemmas minulla on vaikeuksia muistaa). Ehkäpä kronologisesti takaperin.

Liekki kävi viime viikonloppuna paimentamassa poroja. Ennakkokaavailut menivät ja eivät menneet kohdilleen, sillä Liekki sekä totteli hyvin (kuten olin aavistellutkin) että oli into piukassa ja haukkuikin hyvin (mitä ei ehkä oltu osattu aivan odottaa). Minnan kirjoittama raportti tapahtuman kulusta löytyy Liekin tulossivulta kuvitettuna Hurmeen Kaisan ja Jantusen Riikan ottamilla kuvilla. Kiitos niistä! Tästä on hyvä jatkaa pennutusmietintöjä Lieksun osalta, onhan se nyt todettu kelpo lapinporokoiraksi niin ulkomuodoltaan kuin käyttöominaisuuksiltaankin.

Samaisena sunnuntaina Lumous pääsi ensi kertaa sitten pikkupentuuden etsintäharjoituksiin. Oikeastaan kyseessä olivat ilmaisuharjoitukset, sillä ensinnäkin meitä oli paikalla vain kaksi ihmistä, ja toisekseen päätin aloittaa harjoittelun ilmaisupainotteisena, koska olen ajatellut lähteä opettamaan Lumosta kertovaa ilmaisijaa.

Harjoituksen kulku oli hyvin simppeli: Anne meni metsään, minä puin Lumolle pääsisäistipumekon eli Savun etsintäliivit, jotka ovat Lumpukselle neljä numeroa liian isot, päästin nassin irti ja lähdettiin metsään myös. Lumo otti vainun, painoi korvat linttaan, kirmasi kippuraansa kieputtaen Annen luo, sai palkinnoksi yhden kuoreen, minä kutsuin sen luokse, se tuli, kytkin sen liinaan, sanoin "Näytä!" ja juoksin sen perässä takaisin Annen luo, jossa syötiin lisää kuivattuja kalavainajia. Pari toistoa vielä ja jesss, lamppu syttyi Lumon päässä!

Keskiviikkona minulla oli vapaapäivä töistä, ja koska sattui harvinaisen kaunis ja aurinkoinen ilma, päätin pakata koirat autoon ja suunnistaa pienelle patikkaretkelle Birgitan polulle. Kevät suorastaan vyöryi vastaan jo autosta noustessa. Jäällä oli sohjoa ja liukasta, mutta polulla ei ollut lumesta juurikaan havaintoja, vaan saimme tepastella ihan huhtikuisissa tunnelmissa.

Mukavan olotilan ja retken pilasivat vain ajattelemattomat koiranomistajat Kirskaanniemen laavulla. On melko epämiellyttävää koittaa kulkea kolmen kytketyn koiran kanssa (joista yksi on hysteerisen koirapelkoinen, toinen raivokkaasti laumaansa suojeleva tiikeriemo ja kolmas teini-ikäinen pöllö, joka kernaasti ottaa mallia vanhemmista koirista) silloin, kun vastaan tulee kaksi vapaana liehuvaa gordoninsetteriä, joita omiaan puuhailevat omistajat eivät vaivaudu edes kutsumaan vaikka kuulevat toisten koirien haukkuvan. Eivät ne setterit päälle tulleet, mutta porukkamme adrenaliinitasoa nostivat niin, että "eikä tässä vielä kaikki" -tyylisesti hetken päästä vastaan tullut karhukoiranpentu, irrallaan sekin, sai sinänsä aiheettomasti vastaansa melkoisen rähinäryöpyn (koirilta) ja sen lirkutteleva omistaja erittäin tympääntyneen puhinan (minulta). ARGGGHHH! Miten ihmeen vaikeaa voi olla pitää koirat kiinni edes yleisillä leiripaikoilla!!

Nokipannukahvit jäivät siis keittämättä, koska idioottikoiranomistajat olivat vallanneet laavun ympäristön. Jatkoimme polkua eteenpäin ja pidimme auringossaloikoilutauon ihanassa, tuulensuojaisessa rinteessä. Takaisinpäin tullessa olivat ihmiset koirineen jo tulipaikoilta häipyneet, mutta en enää joutanut tulia tekemään, kun piti ehtiä reeneihin.

Retkeilypäivän jälkeen oli nimittäin ohjelmassa seuraavat ilmaisureenit samalla ajatuksella kuin sunnuntaina. Ihmisiä oli metsässä kolme ja Lumo pääsi hiukan nenätyötäkin tekemään siinä ensin. Täytyy myöntää, etten itsekään olisi uskonut, että koira oli oikeastaan ensimmäistä kertaa etsimässä, niin hienosti se haravoi aluetta, jolla oli jo muutamalle koiralle otettu reeni, kääntyi kun huusin "mennään täältä" ja suoritti "ilmaisun" sunnuntaiseen tapaan. Kaikki ihmiset olivat sen mielestä ihania ja etsiminen oli ihanaa ja ryhmäkehu oli ihanaa ja oli ihanaa saada rapsutuksia. Lumo on elämänasenteessaan Urho-mudin sielunsisko selvästi!

Torstai-iltana Lumolla ei sitten ollutkaan enäää niin ihanaa. Iltalenkiltä kotiin tullessa huomasin koirien rapatassuja kuivatessa, että Lumon vasemmasta etutassusta valuu verta. Anturassa oli noin sentin mittainen haava, mistä lie lasinpalasta tullut. Suihkutin tassun, puhdistin haavan, laitoin haavataitokset, rullasin sideharsoa ja laitoin liimasiteen. Kaiken tämän yksin ja pikku potilaan istuessa aivan rauhallisena edessäni, tassuaan polvellani pitäen. Ihan liikutti se hartaus ja luottamus, joka Lumosta huokui ensiaputoimeenpiteen aikana. Laitoin sitten sille päähän tötterön, ettei se repisi sidettä, mutta otin kapistuksen jo tovin päästä pois eikä Lumo koskenutkaan "töppöseensä", vaan kampeutui syliini tähän tietokoneen ääreen istumaan. Huomasin paidallani verta -tassuside ei laskenut läpi vaan Lumolla alkoi myös kiima...

Tassusta huolimatta Lumo on ollut oma, lumoava itsensä. Viikonlopun vietimme luonnon helmassa. Vähän piti rajoittaa Lumon riekkumista eikä pitkää lenkkiäkään voitu tehdä. Vororotin rotkoa käytiin sentään katsomassa, mutta pidin Lumoa hihnassa ettei se olisi aivan koheltanut pakettitassuaan huonoon kuntoon. Hieno muovipussi-ilmastointiteippiviritys töppösen päällä kesti retken, mutta ei enää sen päätteeksi tehtyjä ilmaisuharjoituksia. Lumo ehti ennen tassusuojan tippumista kuitenkin ottaa kaksi hienoa ilmaisua. Toisella se jo heti löydön tehtyään kääntyi katsomaan minua kutsua odottaen.

Luulen, että harjoitukset tästä etenevät niin, että ensimmäiseksi jää pois luoksetulokutsu. Lumon tullessa luokse alan myös vahvistaa sen tarjoamaa "ilmaisua" - eilen se oli vasten hyppääminen. Keskiviikon reeneissä se vingahti pari kertaa kärsimättömästi sitä liinaan kytkiessäni. Ilmaisuhan voisi siis olla vaikka minua vasten hyppääminen ja haukahtaminen. Pitää kysellä lisää neuvoja ja kokemuksia kokeneemmilta. Onneksi kertovan ilmaisun harjoittelijoita löytyy jo TSE:n porukoista useampikin.

Savu-rakas täyttää huomenna yhdeksän vuotta. Uskomatonta miten aika rientää! Vastahan se oli iloinen pieni pallopää, joka töppöjaloillaan töpsytteli menemään. Nyt se on iloinen iso pallopää, hieno viisas retkeilyvalio ja oiva idioottiviisikon pomo. On se vain ihana, mainio koira! Toivottavasti meille suodaan yhteisiä vuosia vielä monta lisää.