Merkintöjä

Maaliskuu 2005

Liekki on todellakin nyt löytänyt Äänen. Tämän sai kuulla koko Liperin kunta kun Päivilänvaaran laella vietettiin maanantaina Susirajan Lappalaisten pääsiäistapahtumaa.

Liekki aloitti tapojensa vastaisen räkyttelyn ja vinkumisen jo heti saapuessamme paikalle, mutta vasta kun eräästä autosta pompsahti samanikäinen porokoirapoika Igor, pääsi meteli toden teolla irti. Muutamassa minuutissa nnuorison edustajat kirjaimellisesti löysivät yhteisen sävelen, perustivat nuorta energiaa uhkuvan rap-duon ja ties millä porokoiranmurteella joikhasivat vaaranlaelta tulkintansa raikkaasti ja kuuluvasti. Esitys oli hyvin pitkä ja antoi selvästikin esittäjilleen hyvän mielen, niin iloisesti ja hauskannäköisesti ne hyppelivät melodioidensa tahdissa.

Onneksi olimme jättäneet Savun ja Essun kotiin, ihan tarkoituksella siksi että Liekki saa rauhassa seurustella muiden koirien kanssa ilman, että äreät tädit ovat sitä puolustamassa.

Ja onneksi vaaralla on upea kota, jossa muut ihmiset (ja vähän koiratkin) saattoivat istua kahvia juomassa jos eivät välittäneet kuunnella duon konserttia.

Kotimatkalla sattui vielä ikävä yllätys: Liekki oksensi. Matkapahoinvointilääkettä oli kotoa lähtiessä otettu vain puolikas ja kodalla Lieksu taisi söpöillä itselleen muutaman makupalankin. Ilmeisesti se ei saa syödä kerrassaan mitään, jos mielii pitää pitkällä ja mutkaisellakin matkalla vatsansa sisällön nimenomaan sisältönä. Voi harmin harmi!

Taas etsintäharjoitukset, tällä kertaa täällä meidän kotinurkillamme.

Liekki sai harjoitella vainuasioita samassa maastossa, jossa jo aiemmin olivat Tuikku ja Onni suorittaneet vaativat etsimis- ja löytämisoperaatiot (ja erityisen hyvin olivatkin). Jo Lieksua alueelle tietä pitkin taluttaessani tajusin, että ne olivat ilmeisesti Savun kanssa sisällä vouhkanneet ja kouhkanneet ja keränneet kierroksia ihan kiitettävästi, koska Liekki suorastaan kiehui innostuksesta, mikä purkautui hillittömänä ujelluksena ja viserryksenä.

Etsiminenkin meni sitten vähän kohellukseksi. Olisi pitänyt tajuta, että tässä vaiheessa kun Liekki harjoittelee työskentelyä liinassa ja hajujen ilmaisua sekä luvan pyytämistä hajun seuraamiseksi, ei ole oikein hyvä juttu laittaa sitä etsimään alueelle, joka on jo täynnä hajuja. Oma vika. Liekin pieni pää ei kyennyt käsittelemään hajujen sinfoniaa, vaan se kiljahteli, singahteli, vinkui ja intoili ees taas hajujen perässä, vainuten välillä maasta ja välillä ilmasta.

Henkilö yksi eli Elina oli piiloutunut lumikuoppaan lakanan alle. Liekki ilmaisi jälleen kiemurtelemalla villisti, mutta tapojensa vastaisesti myös koikkelehti villisti Elinan päällä. Namien syöntiinkään se ei meinannut millään malttaa rauhoittua, vaan heilui kuin heinänteossa ja lopulta kierähteli ja mönkeröi lumessa ihan höperönä.

Henkilö numero kaksi eli Satu sen sijaan tuli paitsi etsittyä myös löydettyä vähän ammattimaisemmin. Liekki malttoi jo vähän keskittyä ja puupinon päällä makaavan Sadun ollessa saavuttamattomissa siltä pääsi jo kunnon ilmaisukiljahduksiakin.

Kyllä se siis sitä, kunhan itse älyän käyttää vähän enemmän aivoja harjoituksen suunnitteluun. Motivaatiota ja vainutaitoja ei Liekiltä puutu, keskittymiseen pitää vähän enemmän paneutua, samoin kuin rauhalliseen käyttäytymiseen löydön jälkeen. Ehkä otammekin nyt enemmän saavuttamattomia henkilöitä niin saatamme saada ilmaisunkin kaupan päälle.

Savukin pääsi pitkästä aikaa suorittamaan etsinnän ja sen se tekikin tyylilleen uskollisena iloisesti ja vauhdikkaasti. Avoimessa maastossa näkyi hienosti, miten hajun yllättävä lehahdus Savun nenään sai sen lyömään jarrut pohjaan kesken luoksetulon. Ei tarvitse huolehtia siitä, että vahingossa pakottaisi Savun pois hajulta - ei se tule. Petra, joka makasi lakanan alla lumikuopassa kertoi, että Savu oli ensin hyvin hartaasti nuuskinut häneltä pään ennen kuin alkoi ilmaista. Hassu höpönassu!

Harjoitusten jälkeen Liekki pääsi pihalle temmeltämään Onnin ja Tuikun kanssa. Tapahtumasta olisi voinut kuvata opetusvideon lappalaiskoiran hankintaa harkitseville: "Miksi suosituin lappalaiskoiran nimi on HILJA?". Otin kuitenkin vain muutamia kuvia.

Eilen tuli testattua, että poro tosiaankin on paras, ainakin mitä tulee meidän koiriimme ja poronluihin.

Minna oli lähdössä koirien kanssa hiihtolenkille ja minä menin siinä samassa hötäkässä hakemaan autotallin pakastimesta niille iltaruuaksi poronluut. Essun loikkiessa hampainensa kiinni pussista pilkottavaan kylkirimpsuun minä jo vitsailin Minnalle, että jos Essu saisi valita se jäisi mieluummin kotiin syömään kuin lähtisi lenkille.

Hetken päästä katsoin ikkunasta kuinka joukkue eteni peltoa pitkin. Tuolla hiihtää Minna, tuossa löntystää Savu, tuossa Essu (miten kummassa Essu löntystää, ehdinkin jo ihmetellä)... mutta missäs Liekki on? Liekki istui lumihangessa selkä menosuuntaan ja tuijotti kotiinpäin. Yhtäkkiä se ponkaisi liikkeelle ja alati kiihtyvällä vauhdilla jolkotti takaisin pihaan.

Menin pihamaalle sitä hätistämään, Minna kutsui kaukana pellolla, mutta ei, Liekki kieltäytyi hievahtamasta. Essu jo juoksi takaisin pihaan pentua komentamaan, mutta ei sekään saanut sitä liikkeelle. Lopulta Minna oli pellolla yksin, kun Savukin rynni takaisin pihaan. Kutsumalla sekä Essu että Savu palasivat Minnan luo, mutta Liekki oli päästettävä sisälle, se ei suostunut lenkille lähtemään.

Perässävedettävää mallia olivat sitten Savu ja Essukin koko hiihtelyn olleet, ja kotiin tullessa ne jo melkein kiljuivat innosta - poronluiden kuvat vain olivat silmissä kiiluneet koko joukkueella. Ja nämä ovat sentään koiria, jotka rakastavat ulkoilua ja lenkkeilyä ja yleensä ryntäävät umpihankeenkin kuiin mullit kevätlaitumelle.

Että semmoista taikatavaraa se Lemmenjoen poro.

Savu täytti lauantaina 7 vuotta. Olin luvannut sille synttärilahjaksi hiihtoretken Tiilikalle, mutta minun onnettomien rasitusvammaisten polvieni takia reissu typistyikin parin tunnin lumikenkäilyksi metsässä ja pellolla, ja sekin päivän myöhässä. No, Rautavaaran kunnassa sentään alkuperäisen suunnitelman mukaan oltiin,ja koirat kirmailivat aivan tyytyväisinä tutuillakin nurkilla.

Kuten Savun Otto-veljen omistajan Anun kanssa totesimme, porokoira vain paranee vanhetessaan. Savusta on vuosien mittaan kehittynyt juuri sellainen viisas, nöyrä ja kuuliainen koira kuin aina kuvittelinkin lapinporokoiran olevan. Kaikki nuoruuden hirvestyshömpötykset sun muut ovat jääneet ohjelmistosta ja nykyään saavat riistaeläimet ponkaista vaikka suoraan Savun nenun alta eikä se lähde perään.

Muutenkin siitä on tullut koira, joka on koko ajan herkästi kuulolla ja ymmärtää jo puolesta sanasta, tai oikeastaan ihan sanoittakin tarkoitukseni. Se on hellyydenkipeämpi kuin nuorena ja rakastaa "öhhötellä" nousemalla puoliksi syliini röhnöttämään ja omituisia ääniä päästelemään.

Se on kolmen koiran laumamme ehdoton päällikkö. Liekkiä se suojelee tulisesti ja myös kotia vahtii tiukasti. Enimmäkseen se on vain iloinen ja hyväntuulinen takapuolenheiluttaja, joka riehuu tolkuttomasti Liekin kanssa ulkona tai istuu silmät sirrillään ja kaulaa venytellen meditoimassa sisällä.

Voi että olen onnellinen siitä, että minulla on tällainen koira!

Viikonloppuna Liekki teki näyttelydebyyttinsä Kiihtelysvaarassa. Ajattelin, että ennen Lappalaiskoirat ry:n talvipäiviä Roveniemellä huhtikuussa voisi olla hyvä harjoitella kehäkäytöstä, ja Kiihtelysvaarassa oli tuomarina mukava Tapio Kakko, joka mielestäni osaa käsitellä koiria todella hyvin. Koska Liekki on kookas, arvelin että se luultavasti mitattaisiin, ja luotin että Tapio osaa hoitaa mittauksen säikyttämättä Liekkiä.

No, mittakeppiä ei käytetty ja toisekseen, Liekki olisi varmaan vain ilahtunut jos se olisi esiin otettu. Se oli hyvin tohkeissaan ja pussaili iloisena tuomarisedän, harjoittelijatädin ja kehätoimitsijatädinkin olisi pussaillut jos olisi ylettänyt. Se on niin ihanan ihmisrakas ja kiinnostunut kaikesta mitä ihmiset tekevät.

Kehäkäytös sen sijaan oli aika huoletonta, vaikka olimme kotona mukamas harjoitelleet seisomista ja juoksemista. Liekki kiilasi juostessa eteeni ja melkein kampesi minut nurin. Seisomisliike unohtui näyttelyn tuoksinassa sen pienestä päästä tyystin ja sen sijaan se tyylilleen uskollisesti istahteli reippaasti. Lopulta jo kehätoimitsijakin kuiskaili sille, että "koita nyt kultapieni ihan vähän seistä". Ja koittihan se, mutta aika huonolla menestyksellä!

Hujoppivaihettaan elävä 10-kuinen Liekki sai arvioksi H:n. Kehittymistä on vielä pään ja rungon vahvuudessa sekä turkin karkeudessa. Se onkin nyt todella hassu: kauluksessa, selässä ja hännässä on pitkää ja karkeaa karvaa, kyljissä vain paksua pohjavillaa. Villahousut ovat ihan uskomattomat!

Parasta ja tärkeintä arvostelussa oli viimeinen lause: "Reipas ja ystävällinen neitokainen".

Savu lähti mukaan paitsi seuraneidiksi, myös itse näyttelemään, olihan edellisestä kehäesintymisestä jo lähes vuosi. Tapio pohti pitkään antaako sille ERI vai EH kun senkin turkki on hyvin pehmeä, mutta päätyi sitten siihen, että Savun hyvä rakenne ja hienot liikkeet kompensoivat sen verran, että "turkista huolimatta saa tänään erinomaisen". Myöskin sertti napsahti, joten nythän 7 vuotta täyttävä Savu on jo 2/3 muotovalio. Ensimmäinen sertti tuli kolme vuotta sitten ja sen jälkeen on muistaakseni käyty vain kahdessa näyttelyssä. Ei oikein kuulu meidän lempiharrastuksiimme, mutta mukavahan se on aina välillä piipahtaa.

Voi miten ihanat Pöllöharjoitukset tänään! Liekki oli niin pätevä pikku etsintäkoiraoppilas, että sain kyllä olla oikein tyytyväinen.

Teimme reagointiharjoituksen, jossa Liekillä oli mahdollisuus löytää kaksi henkilöä, toinen ilma- ja toinen maavainuisesti. Pidin pennun liinassa, ettei se kaahaisi omaan tahtiinsa vaan pystyisin tarvittaessa jarruttamaan sen menoa.

Etenimme pitkin tietä, jolla oli jo kävellyt aiempien koirien maalihenkilöitä, ja Liekki alkoi heti jäljestää innoissaan kun lähdin sen kanssa liikkeelle. Se viuhahti touhukkaasti kaikkien tieltä poikkeavien jälkien perässä lumihankeen, jolloin kiitin sitä ja sitten pyysin tulemaan takaisin tielle. Kiltisti Liekki totteli ja jatkoi taas innokkaasti eteenpäin.

Yhtäkkiä se sai vainun Sadusta ja suorastaan rynni lumipenkkaan. Jarrutin liinalla kevyesti, jolloin Liekki istahti ja alkoi vinkua. Kehuin ja se katsoi minuun - "hyvä, voit mennä" - ja sinne meni! Olin itse ottanut vähemmän viksusti lumikengät pois jalasta että olisi helpompi kävellä tiellä, mutta hankipa upotti sitten puolireiteen. Liekki kuitenkin odotteli minua löytönsä luona ihan rauhallisesti istuen ja palkintokuoreitaan syöden.

Takaisinpäin palatessa se jälleen vainun saadessaan ensin ryntäsi, mutta huomattuaan olevansa liinassa istahti ja vinkui, ja tällä kertaa jo samantien vilkaisi minuun. Elinankin luona se käyttäytyi oikein mallikelpoisesti, ei hyppinyt tai käpälöinyt.

Kyllä siitä vielä kelpo etsintäkoira tulee! Hienointa on sen rauhallisuus ja samalla tarmokkuus. Kun se ei hökellä ja kouhota ympärinsä, se pystyy keskittymään olennaiseen, eikä minunkaan tarvitse pinnistellä huomatakseni koska se on hajulla, muutos käytöksessä on niin selvä. Silti opetan sitä tuon liinan avulla hajun ilmaisemiseen ja luvan pyytämiseen, ettei siitä vain missään vaiheessa tule liian oma-aloitteisesti hehtaarialueita tarkastelevaa tyyppiä.

Kävimme Liekin kanssa Pyytivaaralla leikkimässä Piparin kanssa. Aluksi Liekki oli matkapahoinvointilääkkeestä johtuen vähän jähmeä, mutta pian douppaus haihtui ja pennut riekkuivat sydämensä kyllyydestä pihamaalla ja sisällä. Täytyi kyllä jälleen kerran todeta, että kyllä Liekki on keskiverto porokoiranpentuun verrattuna todellakin rauhallinen, sen verran Piparikin joutui lunkia "tätiä" komentamaan saadakseen sen kirmaamaan vähän vikkelämmin.

Leivonmäen reissulla kokemani hiihtoherätyksen jälkeen olen oikeastaan jokaikinen päivä käynyt suksimassa koirien kanssa. Lumikengillä ei ole tehty kuin pari lenkkiä ja kävellen vain aamulenkit. Koirat ovat ensihämmästyksen jälkeen innoissaan, kun kerrankin pääsen niiden mielestä tarpeeksi kovaa!

Mitään vetohiihtoa emme harrasta. Minulla on painavat ja kömpelöt Ruotsin armeijan metsäsukset, joilla ei luistelutekniikka oikein onnistu. Suuntaamme useimmiten Pyhäselälle, välillä pellollekin. Koirat jolkottavat enimäkseen vapaana koko parin-kolmen tunnin mittaisen lenkin. Kyllä huomaa, että niillä on kaikilla kunto kohonnut ja rasvaprosentti alentunut, vaikka kaikki popsivatkin innolla auringonkukansiemeniä lintujen ruokintapaikalla.

Välillä harjoittelemme "kansallispuistohiihtoa" eli totutamme koiria olemaan hiihdettäessä myös kytkettynä. Porokoiravaljakolla meno näyttää tällaiselta:

Essun kanssa vähän väliä tältä: