Merkintöjä

Kesäkuu 2006

Kesäloma (tai oikeastaan palkaton vapaa) takana. Joku toisenlainen ihminen käyttäisi tuollaisen 10 päivän vapaan vaikkapa makoilemalla uimarannalla, shoppailemalla, siivoilemalla tai mitä niitä kaikkia ajanviettotapoja nyt onkaan. Meikäläinen sinkoutuu tukka takana tunturiin heti kun siihen vain tarjoutuu pienikin mahdollisuus, antamatta minkään estää. Niinpä edes aikaisin heränneet hyttyset ja mäkäräiset ja Rovaniemellä yllättäen Lumolle ilmestynyt kiima (kyllä, nyt sekin on iso tyttö, nyyh) eivät pidätelleet minua. Onneksi on sattunut elämässä löytymään samanhenkistä seuraa, joten jälleen SIMOna reissuun lähdettiin ja kun tila-autossa oli tilaa niin Savu ja Sampokin mahtuivat mukaan. Matka suuntautui ensin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, jossa enimmäkseen pysyttelimme poissa merkityltä Hetta-Pallas -vaellusreitiltä ja seikkailimme omia polkujamme milloin hurmaavilla mäntykankailla, milloin hyttysten syötävinä vehmaissa kurupusikoissa.

Olin alunperin ajatellut laittaa Lumon hoitoon kun epäilin polvieni kykyä kestää vetävää nassia muutenkin vaativissa olosuhteissa, vaihtelevassa maastossa painava rinkka selässä. Eivät ne polvet kovin hyvin kestäneetkään, mutta olin silti onnellinen, että otin pikku retkikoiraoppilaan matkaan. Ihan kuin se olisi jonkin verran oppinutkin laimentamaan joka pörräisen perään singahtamista ja malamuuttien kuormanvetokokeeseen harjoittelemista. Ainakin se oppi tuntemaan miltä näyttää ja haisee poro, nukkumaan autossa ja teltan absidissa, matkustamaan moottoriveneellä, ylittämään kuohuvan kosken, melkein uimaan, ja monta muuta retkikoiralle tarpeellista taitoa.

Vanhasta kunnon retkeilyvalio Savusta olin erittäin onnellinen. Annoin sen kulkea aika paljon vapaanakin, vaikka yleensä olenkin aika tiukasti ollut sitä mieltä, että koirat kiinni kansallispuistossa ja lintujen pesimäaikaan, mutta nyt Savua ahdisti niin paljon Lumon poukkoilu ja minun jatkuva pysähtelyni sen vuoksi, ja kun se ei irrallaankaan mennyt montaa metriä kauemmas eteeni eikä osoittanut mitään kiinnostusta minkäänlaista luonnonelävää (vain poronluita) kohtaan, pidin sitä kiinni enimmäkseen vain merkityllä reitillä päiväretkeillessämme, kun oli muitakin ihmisiä liikenteessä. Kyllä retkeilyvalion kanssa vain on mukava kulkea!

Tunturiseikkailun jälkeen suuntasimme sukujuhliin Lätäsenolle. Matkaa mökille oli kymmenisen minuuttia jokea ylös moottoriveneellä. Lumo ei ollut koskaan ollut minkäänlaisessa vesikulkuneuvossa, mutta rauhallisesti se kökötti vieraan sedän sylissä ihmetellen maisemien vilkasta vaihtumista ja veden kuohuja. Korvien asento kyllä paljasti pienen epävarmuustekijän...

Ennen lomasen päättymistä ehdimme vielä viettää pari yötä Rovaniemen kupeessa Palojärven rannalla mökkeillen. Sielläkin Lumo laajensi repertuaariaan vesielementin suhteen ja oppi lähes uimaan kun haukkaili innoissaan lumpeita ja haki keppejä vedestä. Eiköhän nassi vielä tänä kesänä uskaltaudu irroittamaan tassut pohjasta, minkäänlaista pelkoa se ei vettä kohtaan tunne, ja osaa toki isä-Pantterin tavoin myös laittaa nenän (tai koko pään!) veden alle ja puhaltaa kuplia.

Lisää kuvia reissusta ilmestyy omille retkisivuilleni, joskus. Kuhan keretään. Nyt menee aika ja energia kasaantuneiden hommien hoitamiseen ja seuraavan reissun suunnittelemiseen. Jos syksyllä taas mentäisiin. Ja Lumo mukaan, tietty!

Essu oli reissun ajan isälläni hoidossa, mutta on taas lähes muljauttelematta ja huokailematta sopeutunut tilanteeseen, jossa se ei ole ainoa koira, saa maata kainalossa sohvalla ketarat kohti kattoa ja nukkua pihalla. On se vain urhea pieni mudi.

SIMO (=nassikaksikko Siri ja Lumo) avasi eilen terassikautensa. Käynti Pub Kivitaskun ulkoterassilla oli nassien ensimmäinen tutustuminen ravintolakulttuuriin. Sisarusten luonne-erot tulivat hyvin esiin, kun muut asiakkaat luonnollisesti halusivat paijata suloisia pikku pystykorvia. Siri makoili kaikessa rauhassa taljana jaloissamme ja ystävällisen kohteliaasti heilautti häntää silittelemään tulleille ihmisille. Lumo sen sijaan hurmaantui saamastaan huomiosta ja painautui onnellisena sille jutelleiden ihmisten syliin. Ensimmäisen ihailijan poistuttua se piippaili levottomana muiden asiakkaiden perään, ihmetteli terassin lattiarakennetta, tutki pöydän jalan materiaalia, kurkki pöydälle, kuikuili kadulle, kurotteli aidan raosta ruohoa, tunki syliin, taputteli sisartaan tassulla päähän, nuoli lattiaa ja asettui sitten istumaan tien tukoksi niin ettei varmasti kukaan pääsisi sen ohi pysähtymättä ja sen söpöyttä ihailematta. Nauroimme nassien fyysisillekin eroille: Sirillä on normaali, vahvarakenteinen lapinporokoiran kuono, mutta Lumolla on pitkä puikkonokka - jotta se olisi helpompi tunkea joka asiaan!

Koirat avasivat myös vihdoinkin uimakauden pulahtelemalla enemmän tai vähemmän Näsijärven aaltoihin. Essu 11 v ei osoita pienintäkään merkkiä siitä, että sen jokakesäinen lempiharrastus olisi iän myötä muuttumassa vähemmän kiinnostavaksi. Porokoirilla ei ollut mitään jakoa kun mutiainen syöksyi valon nopeudella veteen keppien perään. Mikäs siinä, uiminen on tietysti hyvä kuntoilumuoto, mutta vähän täytyy jo Essun intoa hillitä, sen verran päättömästi se liukkaalla kalliollakin uintihimon vallassa koheltaa.

Lopuksi vielä otos sarjasta "Näin otetaan edustava ryhmäkuva"...

Kamerakännykällä otettu kuva Liekin eilisestä pakotunnelista. Aika tyylikkäästi Fletku on sieltä tosiaan kiemurrellut!

Ja vielä yksi merkintä tälle päivälle: KoiraNetissä näkyivät Liekin terveystarkastustulokset: A/A lonkat ja 0/0 kyynärpäät! JESH! Aivan huippuihanaa, erityisesti koska minua peloteltiin suotta sillä, että takajalat supisuorana koko ikänsä mieluusti pötkötelleellä Liekillä kenties olisi löysyyttä lonkissa, ja myös sillä, että BARF-ruokinta 9-viikkoisesta asti olisi vaarantanut sen luuston kehityksen. Nyt tuntuu hyvältä, tietysti erityisesti Liekin itsensä takia. Tuolla luustolla kelpaa urheilla! Ja tiedä vaikka parin vuoden päästä sitten niitä pieniä Aistikkaitakin maailmaan vihdoin saataisiin...

Asiahan on niin, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Eli kun ihminen väsää ja ylläpitää toistakymmentä sivustoa, omat jäävät väistämättä syrjään kun aikaa ja energiaa ei ole.

Asia on myöskin niin, että kun ihmisen elämässä tapahtuu suuria mullistuksia, eivät nettisivut ole ihan päällimmäisinä mielessä.

Ja asia on totta vie myös niin, että JOSSAIN vaiheessa näitäkin sivuja on pakko päivittää. Olkoon se vaihe nyt.

Elämän käsikirjoitukseen tuli iso muutos kun alkuvuodesta päätimme Minnan kanssa laittaa lusikat ja koirat jakoon. Kumpikin onnistui ihan kaikessa sovussa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Liekki jäisi Minnan koiraksi, ensinnäkin siksi, että Minna on sen kanssa enemmän puuhaillut ja harrastanut, ja toisekseen siksikin, että kaikista koirista Liekki on eniten ulkona yksinkin viihtyvä, niin "pihalla pysyvä", että sitä olisi ollut hyvin vaikea kuvitella kerrostalokoiraksi.

Huhtikuussa minä siis pakkasin tavarani, Savun ja Lumon ja suuntasin takaisin kotikaupunkiini Tampereelle. Muuttovaiheessa Essu jäi vielä Pohjois-Karjalaan Liekin seuraksi, helpottamaan Liekin mahdollista laumasta eroahdistusta (jota ei kylläkään tullut myöhemminkään) ja myöskin itse nauttimaan vielä maaseudun rauhasta. En halunnut sitä tänne lähiöön ennenkuin olisimme kunnolla kotiutuneet ja maalais-Lumo olisi oppinut vähän paremmin remmissä kulkemista ja toisten koirien (joita täällä riittää!) ohittamista, jotta Essu-pololla olisi mahdollisimman vähän stressiä.

Toukokuussa Essu sitten tuli kotiin, ja olen ollut hyvin onnellinen siitä miten hienosti se on sopeutunut. Se näyttää jopa tykkäävän Lumosta enemmän kuin ennen, ehkäpä nassi on aikuistunut tällä välin sen verran, että se ei ärsytä Essua. Ne saattavat molemmat pötköttää kanssani patjalla, kuten nyt kun olen kuumeessa, ihan sulassa sovussa vierekkäin.

Kevät on kulunut töitä tehdessä ja retkeillessä. Juhannuksenalusviikolla suuntaamme viikoksi Lappiin. Essu jää kylläkin hoitoon, mutta Lumo pääsee ensimmäiselle vaelluksellensa. Patikoita ja ulkona yöpymisiä sille on kyllä jo ehtinyt kertyä useampia. Helatorstaina jopa lehdistön edustajat olivat seuraamassa retkeämme Evolla, ja tulokset näkyvät heinäkuussa lehtipisteissä kautta maan...

Lumo on tässä ajassa toki ehtinyt kehittyä pikku pennusta pikku teinikoiraksi. Kotimittauksin sille on saatu säkäkorkeutta n. 45 cm ja painoa 12.5 kiloa. Ensimmäinen juoksuaika antaa vielä odottaa itseään, vaikka Siri-siskolla sellainen ehti olla jo huhtikuussa. Lumo on kaikin puolin sisareensa verrattuna kyllä hyvin vauvamainen, sellainen höpö voikukanhaukkailija, että onkin vaikea kuvitella sitä vielä kiimaan.

Liekki ja Minna ovat käyneet agilitykurssin ja aloittaneet tokoharrastuksen. Liekissä piisaa intoa ja taitoja molempiin hommiin. Terveystarkastuksissakin Lieksu kävi heti 2-vuotissynttäriensä jälkeen; silmät olivat terveet ja luustokuvat näyttivät hyviltä, niistä saadaan viralliset tulokset sitten myöhemmin.

Ehkäpä tämä sivujen ylläpito tästä taas pääsisi vauhtiin, ja jos ei niin seuraava puolivuotiskatsaus on luvassa sitten jouluksi :).

press stop
Liekin kuulumisia puhelimitse: "Osaan jo kaivautua ulos tarhasta! Tänään Minnan tullessa töistä odottelin häntä tyytyväisenä ulko-ovella. Tarhan aidan alta löytynyt kuoppa oli Minnan mielestä pieni, mutta eipä minunlaiseni Fletkumato isoa koloa tarvitsekaan".