http://lumirae.net/cavecanem/
http://lumirae.net/cavecanem/
Kolmetoista vuotta sitten olen viimeksi viettänyt joulua ilman Essua. Kaipaan sitä vielä niin, että nytkin itkettää kun kirjoitan. Olen myös liikuttuneena lukenut ystäviltäni tulleita muistoja Essusta, ja päätinkin koota niitä myös tänne.
Onneksi en ole yksin vaan Savu ja Lumo ovat kanssani. Ne ovat autuaan tietämättömiä siitä, että yksi laumanjäsen on poissa, touhuavat vain omia touhujaan kuten ennenkin. Tosin Savu on ilmeisesti todennut, että "jonkunhan sekin homma on hoidettava" - se on alkanut paheksua rappukäytävästä silloin tällöin kuuluvaa metakkaa. Lumo yritti sinnikkäästi viikon tulla yöllä sänkyyn vaikka ei koskaan aiemmin ole niin tehnyt. Essulla tämä etuoikeus oli sen viimeiset ajat, ja kärppänä Lumo koetti sen etuoikeuden itselleen siirtää, turhaan tosin.
Keli on kaikkea muuta kuin jouluinen, yhtä surkean musta joulu on siis luvassa kuin viime vuonnakin. Leikattu polveni on toipunut sen verran hitaasti, että ulkoilunautintoihin säätila ei vaikuta, joudumme joka tapauksessa tyytymään pieniin piipahduksiin (mikä näkyy porokoirissa, ja vähitellen myös itsessäni, katoavana vyötärönä...), mutta eihän tuolla harmaudessa ja pimeydessä saa edes valokuvia. Niinpä tämän joulunalusmerkinnän kuvituksen virkaa saa hoitaa tammikuussa 2006 Saariselällä hiihtovaelluksella nappaamani kuva.
Kun eilen menimme Essun kanssa eläinlääkärille, oli aivan selkeää.Päivällä oli aurinkokin pilkahtanut hetken, ja sain otettua Essusta kuvia kauniissa talvisessa lumimaisemassa. Kun tulin yksin ulos eläinlääkärin ovesta, satoi ropisten. Kaksitoista vuotta sitten, sinä heinäkuisena päivänä, kun hain Essua Ilmajoelta, satoi kaatamalla koko matkan. Niinpä pennulle tuli nimeksikin Esteri.
Satoi, kun se tuli elämääni. Sataa, kun se on mennyt. Esteri, nimensä veroinen.
Essu
30.5.1995 - 5.12.2007
Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.
(P. Mustapää)
Kirjoitin toukokuun 30. päivänä, Essun täyttäessä 12 vuotta, näin:
Yksikään koiristani ei ole täyttänyt enempää kuin kaksitoista, Voi miten toivonkaan Essun rikkovan tämän säännön. Mutta se nähdään sitten ensi vuonna viimeistään. Nyt vain miljoonasti onnea, senkin pieni rakas tiskiriepu!
Pieni rakas tiskiriepu ei jaksanut rikkoa tätä murheellista sääntöä, vaikka kaikella mudin urheudella kovasti yritti. Päätös oli elämäni raskaimpia. Minua oli etukäteen lohdutettu, että sen näkisi koiran silmistä, kun olisi aika... Mutta näin ei käynyt. Kipulääkkeet olivat auttaneet hieman, ja ulkona ei Essua tuntematon olisi ehkä ymmärtänyt katsovansa 12-vuotiasta, kuolemansairasta koiraa, niin vauhdikasta sen meno välillä oli. Mutta kipeä se oli, sitä ei voinut olla huomaamatta, kun se pienenä keränä petillään koetti itseään nuolemalla ja nakertamalla oloaan helpottaa. Essulle ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut silmiin sitä luovuttanutta katsetta, kuten Fannille aikoinaan, kun se oli henkisesti liukumassa pois. Essu oli niin läsnä viimeiseen saakka, että päätöksen teko oli hirvittävän vaikeaa. Järki sanoi, että kovempien kipujen odottaminenhan olisi ollut vain julmaa, mutta katsoessani noihin vielä elämää niin tuikkiviin silmiin ja heiluvaan häntään olin elämäni vaikeimmassa tilanteessa. En kuitenkaan halunnut odottaa Essun menemistä todella huonoon kuntoon. Halusin antaa sille mahdollisuuden lähteä arvokkaasti.
Aamulla se sai syödä lempiherkkuaan, lihaisan poronluun. Mikä autuus koiralle, joka on sairautensa vuoksi joutunut syömään pelkkää dieettinappulaa kolmatta kuukautta. Sitten kävimme kävelyllä kahdestaan ja Essu sai hakea pudonneen hanskani (kuka ne nyt vastaisuudessa hakeekaan, porokoiria ei sellainen kiinnosta) ja riehua vanhan rikkinäisen tennispallon kanssa. Eläinlääkärin luona kaikki kävi nopeasti, vaikka Essu ei mudille luonteenomaisesti antanutkaan rauhoitteelle periksi ihan helpolla. Sydänääniäkin kuului vielä monta minuuttia hengityksen lakkaamisen jälkeen. Pieni sitkeä sissini...
Nyt alkaa uusi aikakausi, elämä ilman tuota satakymmenenprosenttisella teholla kaikkensa antanutta koiraa. Miten kaipaankaan sitä jo nyt! Essu oli kanssani lähes kolmanneksen elämästäni ja noihin vuosiin mahtui paljon hyviä, mutta myös raskaita aikoja. Jokaisesta päivästä olen kiitollinen. Essu oli hieno koira, hurja ja tulinen rakkaimpiensa puolustaja, hellyydenkipeä ja rakastettava syliolento, älykäs ja herkkä. Sen poismeno jättää valtavan aukon, kuten kaikkien rakkaiden koirien. Oloa helpottaa ajatus siitä, että sillä on koirataivaassa seuranaan Fanni, jonka kanssa Essulla oli aina turvallinen olo. Hauskat ja värikkäät muistot yhteisestä taipaleestamme eivät kuole koskaan.
Kiitos kaikesta, Essuli höpönassuli. Nuku rauhassa, pieni urhea soturini.