http://lumirae.net/cavecanem/
http://lumirae.net/cavecanem/
Porokoirat saivat toissapäivänä pakastimesta jäiset siansorkat (Essu ei saanut koska se inhoaa jäistä ruokaa, enkä ollut muistanut ottaa ajoissa sulamaan). Kyseessä oli pieni koe-eläinkoe, koska Lapikkaassa käydyssä keskustelussa oli käynyt ilmi, että kovatkaan syöpöt eivät välttämättä ymmärrä siansorkan syönnin hienouksia.
Ai että maistuiko?
Liekkiä oli jopa vaikea kuvata, koska se piti minua ja kameraa ilmeisesti niin suurena uhkana aarteelleen, että nappasi sen suuhunsa ja kiiruhti rauhallisemmalle ahmintapaikalle aina kun kyykistelin liian lähelle zoomailemaan.
Liekki malttaa ihan pikkuisen odottaa.
Eiliset etsintäharjoitukset tarjosivat paitsi hauskoja ja hyvin tai ainakin vähän sinnepäin onnistuneita suorituksia osallistujille, myös omituisia luontoääniä ihmeteltäväksi vehkapurolaisille ulkonaliikkujille. Viikon luontoääni on ehdottomasti kiljuhanhi, jota imitoivat ansiokkaasti etenkin Savu ja Liekki (myös Tuikulla oli hyvä yritys).
Liekki oli jälleen aivan liian kohelo ja kova vinkumaan. Itsekin tumpeloin taas, kun en tajunnut edelliskerrasta viisastumattomana järjestää Liekille omaa, tuoreista jäljistä puhdasta aluetta. Pieni pää ei edelleenkään kyennyt käsittelemään hurjaa hajujen sinfoniaa, vaan nakero olisi tahtonut mennä tuonne, rynnätä sinne, vainuta täältä ja jäljestää kaikki nämä nuo ne ja vielä vähän päälle. Polulta poikenneen Ekun jäljen vainuttuaan se kyllä ilmaisi taas erittäin selkeällä kokonaisvaltaisella takapuolenpyörityksellä olevansa tuoreella jäljellä, joten ei harjoitus nyt varsinaisesti pieleen mennyt, kun lopputulos oli hyvä.
Vastaisen varalle minun pitäisi kai vain hankkia uusi pää kun en tällä nykyisellä näemmä kykene muistamaan mitä edellisharjoituksissa päätän. Liekki on vielä ihan pentu enkä saisi rasittaa sen keskittymiskykyä isojen koirien harjoituksilla!
Savuhan sen sijaan on ainakin olevinaan iso koira, mutta eilen sekin oli tyystin pääkkö. Ajatuksena oli siis sillekin ottaa pieni jäljennostoharjoitus, jossa moneen kertaan tallatulta polulta poikkesi yksi tuoreempi jälki metsään. Ajatukseksi jäi. Savu ensinnäkin puhkui tarmoa, intoa ja puhtia siinä määrin, että ilmaisi iloisesti jo kulkemaamme polkua, ja sitten sai vielä ilmavainun Petrasta tai hänen jäljestään niin, että jouduin lopulta nauraen irroittamaan Piippo-narun tohkeissaan poukkoilevan Savun perästä. Montaa nanosekuntia ei mennytkään kun jo raikasi reipas ilmaisuhaukku. Pääasia että oli kivaa, vaikka alkuperäinen ajatus menikin metsään. Savun kanssa ei kyllä koskaan ole tylsää!
Essun kanssa olemme vähän takapihalla reenailleet tottista. Naksuttimen käyttö ja pallon poisjättö ovat saaneet ihmeitä aikaan. Olemme voineet ottaa jopa viisi minuuttia harjoituksia yhteen menoon ilman että Essusta pääsee pihaustakaan. Slti se on aivan tavattoman innokas. Yhtälö, joka on ennen tuntunut mahdottomalta (siis hiljaisuus + into).
Koetan opettaa sille noudon aivan kokonaan uudelleen naksun avulla. Essun entinen noutoliike kun koostuu raivokkaasta kapulan reuhtomisesta ja pureskelusta säestettynä ärinällä ja pörinällä. Harjoituskapulana on aiemmin käytetty jopa 2 kilon käsipainoa kun Essulla on ollut tapana vippailla kaikki kevyemmät riehakkaasti pitkin pihamaata. No, nyt aloitamme rauhallisesta pitovaiheesta ja ainakin toistaiseksi Essu on aivan kuin eri eläin.
Kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää ja käyttää vähän aivojaankin. Kesti siis useamman vuoden tajuta, että pallo ei ole (tälle) pallohullulle koiralle sopiva palkkio tottelevaisuusharjoituksissa! Onneksi en ole tavoitteellinen kouluttaja, saattaisi jopa vähän masentaa. Koira on sentään aivan kohta 10-vuotias ja tokon alokasluokka on käyty kisaamassa vuonna 1999... Hyvinhän tässä vielä edetä ehtii :).
Viikonloppu vierähti Rovaniemellä Lappalaiskoirat ry:n erikoisnäyttelyssä. Emme ehkä muuten olisi vääntäytyneet lähtemään *näyttelyyn* noin kauas, mutta tapahtuma oli samalla Kisuran K-pentueen pentutapaaminen.
Matkaseuraksi saimme Päivikin ja Tanhun ja kotiin jäävän Essuli höpönassulin kaitsijaksi Onnin Hoivapalvelun. Mikäs siinä oli sitten matkaan lähtiessä.
Perjantai-iltana saavuimme Rovaniemelle ja pääsimme oitis seikkailun makuun. Paikallinen lapinporokoiramafia houkutteli meidät teille tietymättömille eli reippaalle lenkille pitkin suota ja kaatopaikan ympäri. Ah, mitkä raikkaat pohjoiset aromit! Hurmiossa tarvoimmekin noin kaksi ja puoli tuntia, koska tie ei vienyt, ainakaan tarpeeksi kauas, ja jouduimme palamaan samaa reittiä takaisin.
Koirilla oli huippukivaa. Mukana olivat teiniosaston (Oili, Áksi, Tanhu ja Liekki) lisäksi Mali ja Varjo sekä tietysti Savu, jonka pidin aluksi hihnassa, että Lieksu sai rauhassa remeltää ilman tiukkaa esiliinaa. Jossain vaiheessa uskaltauduin luottamaan Savun ja Varjon sosiaalisiin taitoihin, enkä suotta. Ihan hillitysti ja ilman pienintäkään kireyttä arvon nartut lenkkeilystä suoriutuivat. Savulla oli jopa niin hauskaa, että se välillä hihhuloi löytämänsä teleskooppimakkaratikkukotelon kanssa kuin nuori tyttönen, mutta enimmäkseen se keskittyi lintujen kaatopaikalta lennättämien ainesten nauttimiseen suurella hartaudella.
Majoituimme Sonkamökeillä, tai oikeastaan Palomuotka-nimisessä isommassa kämpässä. Meidän lisäksemme kahdeksan hengen mökkiin mahtuivat Hopeaketun kennelin väki eli Katja ja Alar sekä koirat Gilla ja Ylitys, Liekin serkku Martti perheineen (Hertta, Hertan äiti, Martin "isoveli" Urho) ja Savun veljenpoikaa Loitsua kovasti kotiinsa jo odotteleva Satu.
Joidenkin mielestä mahdoton yhtälö eli kolme aikuista ja tiukkaluonteista lapinporokoiranarttua samassa sisätilassa toteutui taas kun Gilla, Ylitys ja Savu oleilivat tuvassa rennosti nuuhkittuaan ensin toisensa hyvin arvokkaasti ja kuin suoraan Koirien kieli -oppikirjasta reväistynä. Liekki mateli Gilla-tädin ja Ylitys-tädin edessä kovasti ja sai ensinmainitulta hiukan tukkapöllyäkin, mutta unohti sen pian kirmatessaan villinä Martti-serkun kanssa pitkin pihaa.
Lauantaina ajelimme Narkaukseen katselemaan poropaimennusharjoituksia. Tapasimme myös iloisen Sampo-porokoiran, joka oli kuin pikkulapsi pallomeressä kaikkien uusien rotutoveriensa keskellä ilakoidessaan. Liekki jaksoi jonkin aikaa temmeltää Sampon kanssa, mutta aamuinen Martin kanssa koheltaminen alkoi jo painaa pienessä päässä, joten välillä nuorison leikkiminen meni lähinnä hampaiden naksutteluksi (Liekki) ja väistelyksi (Sampo).
Sunnuntaina olikin sitten vuorossa näyttely ja Kisuran pentutapaaminen. Sukua oli paikalla runsaasti, sillä historiallisen "eka-kerta-sitten-pentulaatikon" - kokoontumisen suorittaneiden Kisuran K-pentujen lisäksi Pohtimolammella olivat mukana niiden äiti Asta sekä Ruotsista saakka täti Airas, eno Avvo ja isoisä Cammo!
Kaikki pennut oli ilmoitettu näyttelyyn ja vaikka Kimin matka Raattamasta kestikin niin kauan, että se myöhästyi junioriurosten kehästä, sai se silti tuomari Tuula Prattilta laatuarvostelun. Eikä ihan mitä tahansa arvostelua saanutkaan vaan oikein hyvän ja arvosanaksi EH:n, kuten myös Hukka. Muut tytöt (Liekki, Kiira ja Kiela) saivat H:n ja Kilkura T:n. Kyllä oli hienoa nähdä koko pesue koolla yhtä aikaa ja ihmetellä sitä miten ne olivatkaan pentuajoista muuttuneet. Kaikki olivat kauniita ja iloisia vekkuleita.
Liekki meni kehään Paulan kanssa, koska itse olin Savun kanssa samaan aikaan avoimen luokan narttujen syynissä. Paula olikin huomattavasti loistokkaampi handleri kuin minä itse, joten Liekki esiintyi hienosti, oikein rauhallisesti ja ryhdikkäästi.
Kuva: Iisa Jurvelin
Savun kanssa klaarasimme meille molemmille vähän epätyypillisen tilanteen eli kehässä tyylikkäästi esiintymisen ihan kunniakkaasti. Voitettuaan avoimen luokan nartut hiukan unelias Savu heräsi paras narttu -kehässä kirmaamaan sellaisella innolla, että kirmasi suoraan kolmospallille, ja kahden paremman oltua jo valmiiksi valioita sai sertin. Niinpä Savunkin nimen eteen voidaan nyt liittää FIN MVA.
Upein saavutus koko viikonloppuna oli ehkä kuitenkin se, että Liekki matkusti ensimmäistä kertaa autossa oksentamatta ilman pahoinvointilääkkeitä! Aivan pikkupennusta saakka vaivannut riesa on ehkä nyt vihdoinkin taaksejäänyttä elämää. Se ei olekaan ihan pieni helpotus se.
Kaikenkaikkiaan siis varsin onnistunut viikonloppureissu, jolta oli kuitenkin ihana palata kotiin riemusta pinkeän Essun luokse. Näyttelymatkoille meidän porukka ei nyt sitten suuntaakaan vuosikausiin, kun Savun ei enää "tarvitse" ja Liekki saa nyt jokusen vuoden ensin kehittyä isoksi. Tai ainakin aikuiseksi!