Merkintöjä

Elokuu 2007

Eilen oli taas jälkireenit. Syksy oli alkanut viikonloppuna, mutta minä hitaana hämäläisenä en ehtinyt mukaan, joten en ollut oikein varustautunut huonoon keliin. Vettä tuli kuin Esterin peestä. Lumoa se ei onneksi haitannut, vaan, voi ilon päivää, se oli taas hirmu taitava! Olin aika varma, että kun satoi ja tuuli, niin reenistä tulisi jotain ihan muuta kuin jälkireeni, mutta, kuten niin usein ennenkin koirien kykyjen arvioinnissa, olin väärässä.

Vermeitä tiellä pukiessa Lumo oli ihan pääkkö pösilö. Hirmuista piippailua ja sinkoilua, korvat liiskassa ryhdikkäiden perusasentojen (käskemättä) ottamista ja mitä omituisinta ääntelyä. Pitänee kiinnitää rauhoittumiseen entistä enemmän huomiota ellen halua kasvattaa todellista mökä-petteriä tuosta lupaavasta taimesta.

Jäljelle lähtiessämme se oli noin tunnin vanha ja lähes koko ajan oli siis satanut. Jäljennosto sujui kuin vanhalta tekijältä eikä edes minun kaltaiseni tumpelo voinut olla huomaamatta, että koira lähti nyt jäljestämään. Maasto oli aika risukkoista ja kivistä, mutta tällä kertaa en kaatuillut. Sen sijaan heti aika alussa juutuin housuistani kaatuneeseen puunrunkoon, samoin jälkiliina kiepahti siihen aika tiukasti Lumon mennessä tietenkin ketterästi rungon alta. Jouduin pyytämään Lumoa odottamaan, ja se oli vähän levoton, piippaili kovasti, mutta jatkoi sitten ihan hyvin eteenpäin kun selvisin taas irralleni. Toisenkin kerran tuli tuollainen levottomuuskohta, jolloin Lumo kävi jopa loikkaamassa minua vasten hakiessaan hetkeksi kadonnutta jälkeä. Vahvistui ajatukseni siitä, että ilmaisutapa todellakin tulee olemaan jotain muuta kuin tuo pomppu. Olen leikilläni kehitellyt ajatusta ilmaisupupusta. Olisi aika pätevän näköistä, jos minulla roikkuisi vyötäröllä pehmopupu, jota Lumo sitten kävisi ilmaisuna nykimässä. Savulla nimittäin oli aiemmin etsintäreeneissä mukana palkintopupu, jota se sai lopuksi retuuttaa, ja tämä pupu matkusti tosi professionaalin näköisesti vyölaukkuni juomapullo-osastosta tursuten (kuvassa).

Enimmän osan ajasta Lumo jäljesti useammankymmentä senttiä jäljestä sivussa. Ilmeisesti sen verran kuitenkin tuuli painoi hajua sivuun, koska ilmavainulla Lumo ei kuitenkaan edennyt. Jälki, joka oli noin 100 m pitkä ja kiemurteleva, nousi loppupäässään loivaa rinnettä. Siinä vaiheessa Lumo alkoi nostella kuonoaan, pompsahteli parille isolle kivelle nuuhkimaan ilmaa ja puunrunkoja, eli sai selvästi ilmavainun Marikasta. Lopulta se sai myös näköhavainnon, haukahti kerran vähän jännittyneenä, mutta sinkaisi sitten saman tien iloisesti kiemurrellen Marikan luo. Ilmaisu ei mennyt ihan loistokkaasti, se tuli kyllä kun kutsuin, mutta minua vasten pomppaamisen sijasta se meni iloitsemaan Helenan ja Paulan luo. Näytössä ei ollut mitään ongelmia kuitenkaan. Kun annoin namipurkin Marikalle, Lumo jopa oma-aloitteisesti vähän peruutti istumaan kauemmaksi ja odottamaan namia. Vain muutaman kerran meinasi käpälä heilahtaa kun namin tulo purkista meinasi kestää liian kauan, samoin Marikan viivyttely namin syötössä välillä tuotti hienon peruutuksen, mutta välillä Lumo näytti siltä, että aikoo ruveta haukkumaan. Rauhallista maalihenkilöllä oloa täytyy siis edelleen harjoitella.

Hassuinta oli se, että Lumo ei tavalliseen tapaan riehakkaana kiemurrellut sylistä syliin siliteltäväksi vaan olisi mielellään jatkanut hommia - Marikan jälkihän jatkui löytöpaikalta vielä eteenpäin! Pikku Puikkis, niin nuori ja viaton ja silti jo niin kova työmoraali, söpöä.

Niin että kyllä siitä koira vielä tulee, ehkä jopa etsintäkoira. Mun rakkaasta pienestä heräteostoksestani.

Hurraa ja eläköön! Omatkin sivut ovat vihdoin päässeet päivityksen kouriin. Kiireinen, hikinen ja hektinen kesä alkaa olla takanapäin ja on aika palata sorvin tai ainakin tietokoneen ääreen. Myöskin hurraa ja eläköön, olen eilen tehnyt onnistuneen koe-eläinkokeen! Mutta kronologisuuden ystävänä haluan ensin vuodattaa pikakelauksena koirien elämän heinä- ja elokuun kohokohdat, toki vain omasta näkökulmastani, ja hyvin tiivistettynä, ja vasta sitten paneutua analysoimaan em. kokeen kulkua ja tuloksia. Siispä:

Harrastimme luonto- ja kulttuurimatkailua. Tässä ollaan Otajärven luonnonsuojelualueen lintutornissa. Yllä- ja allaolevat kuvat on otettu kameran sarjakuvauksella, siis noin nopeudella kaksi kuvaa sekunnissa. Ylläolevassa kuvassa Siri, Lumo ja Sampo...

 

... ja tässä Siri ja Sampo.

 

Lumo nyt vain kertakaikkiaan on sellainen pieni pikaliippari, ettei sitä ehdi kamera paikoillaan ikuistaa.

 

Eikä kukaan muu kuin Lumo-puikkis voi puikahtaa teltasta esiin näin.

 

UNESCOn maailmanperintökohteeseen tutustumassa Sammallahdenmäen muinaishauta-alueella.

 

Lisää maailmanperintöä. Idioottiviisikko Vanhassa Raumassa.

 

Essu kävi Helsingissä näyttäytymässä, koska sitä oli jo Kehä kolmosen sisäpuolella alettu epäillä vain taitavan photoshoppauksen tuotteeksi.

 

Helsingissä tavattiin myös Essun ihana veljentyttö Siiri Virtapiiri.

 

Siirin laumassa oli uusi tulokas, josta Lumo oli kovin kiinnostunut.

 

Essu 12 v nautti uimaurheilusta. Tässä Sampon kanssa keppijumppaa Mallasvedessä.

 

Lumo ui ensimmäistä kertaa ihan oikeasti!

 

Liekki ja Minna kävivät Muhoksella Kisurassa tapaamassa kasvattajaa ja Kilkura-veljeä.

 

Liekki pääsi myös retkuilemaan Kilpisjärven mahtaviin maisemiin.

 

Ja nyt siihen koe-eläinkokeeseen. Olimme siis eilen Lumouksen kanssa jälkireeneissä. Kyseessä oli Lumon elämän ensimmäinen varta vasten järjestetty harjoitus asian tiimoilta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat koiran osaavan luonnostaan jäljestää ja haluan aloittaa jälki- kuten muunkin etsintäkoulutuksen niin, että kokeilen ensin miten koira reagoi hajuihin ja millaisia toimintamalleja se itse käyttää. Vasta sitten alan suunnitella miten koulutuksessa haluan edetä. Jälkiharjoittelun kyseessä ollessa vältän mieluusti ihmisen hajun sotkemista makupaloilla, koska tahtoisin koiran heti alusta saakka kehittyvän nimenomaan hyväksi ihmishajujen erottelijaksi.

Olin edellisviikolla tehnyt Lumolle jäljennostoharjoituksen, jossa oli kaksi jäljenpätkää (eri henkilöiden tekemiä), mutta jäljentekijät eivät olleet jäljen päässä. Lumo nosti jäljet mallikkaasti, mutta harjoituksen jälkeen selvästi siitä näki, että se oli hämmentynyt koska ei löytänytkään ketään vaikka oli etsintämekko päällä. Niinpä eilisessä reenissä sitten päätin laittaa jäljentekijän löydettäväksi.

Sää oli lämmin ja kostea, ilma seisova. Jäljellä oli mittaa vain n. 100m, se oli loivasti kaartuva ja iältään reilut kolme varttia vanha. Maasto oli heinikkoista ja risukkoista.

Kävelimme ensin Lumon kanssa vahingossa varmaan puoli kilsaa edestakaisin hiekkatietä kun en itse ollut ihan selvillä jäljen alkukohdasta, paahdoin innoissani ohi enkä tietenkään huomioinut Lumon intoiluja ihan oikeaan suuntaan, kuten hetken päästä kävi ilmi. Palattuamme opastettuina oikeaan kohtaan tiellä puin Lumolle etsintämekon päälle, kiinnitin jälkiliinan ja lähdin metsän kautta leikkaamaan kohti merkittyä jälkeä. Lumo nosti jäljen hyvin professionaalisti, ihan kuin olisi sitä useinkin tehnyt (niinkuin tietenkin vajaa 2-vuotias koira onkin elämänsä aikana ehtinyt tehdä tuhansia kertoja, vaikkakaan ei tällaisessa järjestetyssä tilanteessa). Heti kohta se hetkeksi kadotti vainun, mutta ihme kyllä ei yhtään tullut minulta apua anelemaan vaan pyörähteli muutamaan kerran ympyrää kunnes löysi taas jäljen ja jatkoi eteenpäin. Edelleen hyvin professionaalin näköisenä ja Lumolle epätyypillisen rauhallisesti edeten. Ja sitten minä jo tyyskähdin päistikkaa turvalleni jalan plumpsahdettua kivenkoloon. Lumo pysähtyi kun luonnollisestikin tempaisin sitä jälkiliinasta, tuli rauhallisesti (!) tarkistamaan tilanteen, ja minun könyttyäni jaloilleni kääntyi takaisin jäljelle kun "jatketaan" -kehotuksella sille siihen luvan annoin. Hyvin professionaalia taas (poislukien se minun kompurointini). Sitten mentiin läpi risukon ja kuhveikon ja heinikon ja sieltäpä jäljentekijä-Helena sitten löytyikin. Otin Lumolle myös ilmaisun (sehän harjoittelee etsintähommissa kertovaa ilmaisua) ja se ilmaisi ja näytti iloisesti. Hiukan meinasi professionaali ote höltyä kun ojensin namipurkin Helenalle, mutta sitten pompahtelu lakkasi ja Lumo malttoi istua kiltisti syömässä herkut. Ja kylläpä oli ihanaa ja iloista kun kehuttiin!

Voi että oli hyvä mieli ja tyytyväinen olo. Suomalaisella urheilutyylillä: tästä on hyvä jatkaa. Toivottavasti vielä ensi viikolla päästään reenaamaan ennen vaellukselle lähtöä.

Noin muuten ei mitään kummallista tälle rintamalle. Savusta on tullut höperö ja bikiniasuinen, mutta eihän se ole kummallista jos Savu on kummallinen. Mutta suloinen se on ja ihastuttava kun riehuu Lumon kanssa ulkona ja sisällä. Tuossa ne nytkin matolla takanani äheltävät, ja Essu paheksuu sohvapöydän alta. Niin kotoista ja herttaista.

Reilun viikon päästä Essu menee lepokotiin ja porokoirajoukkue suuntaa pohjoiseen. Viikon vaellus taas kiikarissa. I-h-a-n-a-a!