http://lumirae.net/cavecanem/

Ketäpä
pieni koiranpentu
ei saisi hymyilemään.
(Risto Rasa 1974)
Lapsuuteni kului omasta koirasta unelmoidessa. En edes muista miksi tai miten koirainnostukseni syttyi, mutta kun se oli syttynyt, sitä oli mahdotonta saada sammumaan.
Muistan eräänkin joulun, jolloin oli viisi- tai kuusivuotias. Olin jo aikaisempina jouluina toivonut koiraa, "mitä tahansa koiraa, vaikka sellaista seinääpäinjuossutta" (termini mopsille), mutta tuloksetta. Niinpä tällä kertaa kirjoitin joulupukin kirjeeseen isoilla kirjaimilla: TAIKASAUVA. Taka-ajatuksena oli varmaankin koiran taikomisen lisäksi uusi polkupyörä ja muuta tarpeellista samalla vaivalla...
Lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset koirakirjat, opiskelin koirarodut ja piirsin leivinpaperin läpi kuvia vihkoihin, joihin loin oman koiramaailman kennelnimineen, suunniteltuine pentueineen ja näyttelytuloksineen. Leikkasin Aamulehdesta pentumyynti-ilmoituksia, tein pitkiä listoja pennun tarvitsemista tarvikkeista ja varustauduin kaikin puolin koiran hankintaan, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia oman koiran saamiseen, olihan minut ja veljeni todettu allergiseksi perheen kissallekin, ja se oli jouduttu antamaan uuteen kotiin.
Jossain vaiheessa mielikuvitukseni pääsi niin vahvasti voitolle, että onnistuin uskottelemaan koulu- ja leikkikavereilleni, että meille oli hankittu koira, Beni. Jouduin tietenkin kohtaamaan kylmän todellisuuden, kun perhetuttavamme oikein joukolla saapuivat meille tapaamaan uutta perheenjäsentämme. Muistan vieläkin sen pettymyksen tunteen, kun itsekin ihan oikeasti jouduin hyväksymään tosiasian: koiraa ei ollut. Kavereiden pilkka ei tuntunut miltään siihen verrattuna.
Koska omaa koiraa en lapsena saanut, jouduin tyytymään sukulaisten ja tuttavien lemmikkeihin. Joistakin niistä tuli minulle hyvin läheisiä ja kaikki ne omalla tavallaan valmistivat minua tulevaan koiranomistajuuteeni.
Tamperelaiset, isänpuoleiset sukulaiseni eivät harmikseni olleet lainkaan koiraihmisiä. Kaikki suvun koirat olivat siis äidinpuoleisilla sukulaisilla ympäri Suomea, ja minulla oli niihin vain satunnaisia kontakteja. Tuttavaperheissä tai kavereillakaan ei juuri koiria ollut.
Isovanhemmillani Rautavaaralla oli sekarotuinen pystykorva Murre, ja se olikin oikeastaan ainoa koiratuttuni pikkulapsena. Murre ei kylläkään ollut mikään lasten ystävä kipakan pystykorvaluonteensa vuoksi. Opinpa ainakin sen verran koirien kieltä, etten joutunut näykkäistyksi kovin montaa kertaa.
Murrea seurasi mummilassa Nalle, joka olikin jo nimensä veroinen, varsin mukava kaveri, sekarotuinen pystykorva sekin. Nallea sain jo talutella kylän maanteillä. Nallen pentua Remua toivoin omakseni, turhaan tietenkin. Remu annettiin jollekin naapurille. Nalle eli pitkän elämän, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä. Ukkini viimeinen koira oli Jeppe, puhdasrotuinen suomenpystykorva, joka ei kuitenkaan enää minulle muodostunut kovin läheiseksi, koska olin jo siinä vaiheessa saanut oman koiran.
Tätini hankki joskus 70-80-lukujen taitteessa maltankoira Aran, jonka valkoisista takapuolivilloista ripulikakkoja pestessäni muistan vannoneeni, että mitään "moppikoiraa" en itse koskaan tulisi hankkimaan. Araa oli kuitenkin vekkuli kävelytellä kyläreissulla pitkin Helsingin Mellunmäen katuja. Se oli vikkelä ja pirtsakka pakkaus ja varsinainen pusukone-kainaloinen. Ara-polon elämä päättyi Amsterdamissa keväällä 1992 suuren koiran hyökkäykseen.
13-vuotiaana pääsin vihdoin niin lähelle oman koiran omistamista kuin silloin enää uskalsin haaveillakaan. Naapurimme nuori englanninspringerspanielinarttu tarvitsi päiväulkoiluttajaa ja minä tarjouduin oitis tehtävään. Ystävyyteni Lillin kanssa päättyi kuitenkin lyhyeen, koska perhe luopui koirasta sen eroahdistuksen vuoksi.
Itkettyäni muutaman viikon lohduttomana Lillin menetystä ehdotti isäni, että hän voisi kysyä eräältä entiseltä oppilaaltaan, josko tämän silloisen abiturientin saksanpaimenkoira tarvitsisi ulkoiluttajaa kiireisen ylioppilaskirjoituskevään aikana. Näin alkoi reilun vuoden kestänyt hoitosuhteeni Fian kanssa.
Fia oli nuorehko, kiltti ja tottelevainen koira, jonka kanssa kävin useamman tunnin lenkeillä lähes joka päivä, satoi tai paistoi. Harrastin vielä tuolloin jalkapalloakin aktiivisesti, mutta lenkitin Fian aina ennen harjoituksiin menoa.
Fiaa käytin meillä kotonakin, ja luulen, että me yhdessä onnistuimme siinä, minkä olin jo luullut mahdottomaksi: vanhempieni vakuuttamisessa siitä, että minusta olisi koiranomistajaksi. Vanhempiini teki varmaankin vaikutuksen sekä uutteruuteni koiran ulkoilutuksessa että Fian hyvä koulutus, josta minäkin osaksi olin vastuussa.
Kun vielä ystäväni Henna oli saanut cockerspanieli Minnin, vaikka heillä oli perheessä siitepölyallerginen pikkusisko ja Hennan äiti kuitenkin oli ammatiltaan terveydenhoitaja, alkoi vanhempieni vastarinta rakoilla. Äidin suurin pelko tuntui olleen se, että koira jäisi hänen hoidettavakseen, mutta tämä haihtui sitä mukaa kun lenkkini Fian, Hennan ja Minnin kanssa venyivät parituntisista koko illan mittaisiksi niin, että Fian omistajakin jo leikillään valitteli, että hänellä olisi nyt ylioppilaana jo itselläänkin aikaa koiraansa ulkoiluttaa, mutta ei se enää jaksa.
En varmasti koskaan unohda, miltä tuntui kun kesken erään sunnuntaiaterian (meillä oli lihapullia; muistan sen siitä, että yksi putosi lattialle haarukastani hämmästyksen voimasta) äiti yhtäkkiä totesi rauhallisesti: "Mitäs jos meillekin hankittaisiin vihdoin se koira?". Olin odottanut sitä koko lähes 15-vuotisen elämäni ajan ja nyt siitä tulisi totta. Sellaista tunnetta tuskin koskaan elämässään saa toiste kokea.
Ryhdyimme tuumasta toimeen. Pikavauhtia varasin lempirotuni, dalmatiankoiran pennun Luonnonpuiston kennelistä. Pentue syntyi maaliskuussa 1983, mutta narttuja ei tullut tarpeeksi, että minulle olisi riittänyt. Tämä olikin vanhempieni mielestä onnenpotku, sillä he olivat tehneet omaa tutkimustyötään ja kuulleet juttuja dalmatialaisten karvanlähdöstä, joka on vain kerran vuodessa - tammikuun ensimmäisestä joulukuun viimeiseen päivään. Niinpä minun oli joustettava ja suostuttava valitsemaan koira sellaisesta rodusta, josta ei lähde karvaa.
En mukissut vastaan, vaan aloin tutustua tarjontaan. Karvanlähtemättömyyskriteerin täyttivät lähinnä vain leikattavat terrierit ja villakoirat, ja ne olivat minusta kaikki liian pieniä Oikeaksi Koiraksi. Kaikki paitsi yksi.
Huhtikuussa 1983 soitin Kankaanpäähän Anttilan Leenalle, jonka Leonine-kenneliin odotettiin isovillakoiran pentuja toukokuussa. Onnekkaasti olin tällä kertaa hyvissä ajoin liikkeellä ja sain varausnumeron yksi. Kun Leena sitten soitti kertoakseen, että 7.5. oli syntynyt yksi uros ja kuusi narttua, olin juuri niin euforisessa mielentilassa kuin vain ensimmäistä koiraansa odottava ihminen voi olla.
Heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1983 meille muutti pikku Maffe ja teki minusta koiranomistajan. Tämän jälkeen en ole ollut päivääkään ilman koiraa. Pennusta asti olen kasvattanut viisi; Maffen, Fannin, Essun, Savun ja Liekin. Kuudes oma koirani, Lumo, tuli minulle aika yllättäen marraskuussa 2005. Tällä hetkellä, 2007, elän koiranelämää Savun ja Lumon kanssa.
Minulle kaikki koirani ovat olleet Elämäni koiria, joilla on ollut oma paikkansa ja merkityksensä elämässäni. Näille sivuille tulen pikku hiljaa kokoamaan niistä kuvia, tarinoita ja muistoja.
Minulla on ollut kiihkeä harrastuskoirakausi, jonka aikana kokeilin tokot, näyttelyt, agilityt, pk-lajit sun muut. Nyttemmin koirat ovat minulla "vain" seurana. Nautin siitä, että ne saavat olla sellaisia kuin ovat, eikä minun tarvitse yrittää edes hienovaraisesti muokata niitä johonkin suuntaan jonkun tavoitteen tähden.
Me käymme kyllä etsimässä ihmisiä metsästä, laittamassa poroja järjestykseen, nuuhkimassa erämaiden tuulia ja takapihalla leikimme naksun ja namien kanssa. Ja koska koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, meidät voi joskus nähdä jossain tapahtumassa, jonne on pitänyt ilmoittautua ja jota on kuulunut jännittää. Silti me emme varsinaisesti harrasta mitään, ainakaan joidenkin mittapuiden mukaan.
Koirat harrastavat koirina olemista. Ne elävät, ovat, osallistuvat, tulevat, menevät ja meluavat. Minä nautin niiden kanssa lenkkeilystä, niiden puuhien seurailusta, uittamisesta ja silittelystä. Toivon, että jonain päivänä saan pidellä käsissäni oman koirani pentua ja luovuttaa sen jollekin ihmiselle, joka on odottanut sitä hartaasti. Kasvattaminen ei kuitenkaan ole ajankohtaista vielä vuosiin, sillä koirat ovat minulle ensisijaisesti kavereita, enkä halua hankkia niitä varta vasten kasvatusta silmälläpitäen.
Toinen toiveeni on, että vielä joskus saan taas olla yhdessä koirani kanssa mukana Vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa auttamassa ihmisiä, etsimässä kadonneita. Jotkut parhaista koiran kanssa viettämistäni hetkistä koin aikoinaan Fannin kanssa etsinnöissä ja harjoituksissa.
Kuitenkin ne kaikkein parhaat hetket ovat niitä ihan tavallisia arjen kultahippusia. Sellaisia, joista koirattomilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, mutta joista me koiranomistajat saamme nauttia pieninä, ja välillä suurinakin annoksina ihan jokaikinen päivä.
Kiitos niistä hetkistä, koirani, rakkaat possunenäni!