Viime Koiranleuassa oli tarinaa Dandy-koiran nimestä. Tulipa siitä mieleen tuo auvoinen aika reilu vuosi sitten , jolloin vielä pahaa-aavistamattomana odottelin oman pikkuriiviöni luovutusikää ja tohkeissani mietin tenavalle nimeä. Joku teistä vanhan mukavan kotikaupunkimme ihmisistä, koirista puhumattakaan, muistaakin varmaan tuon marsun - ja sittemmin porsaannäköisen pennun, jolle oli tällätty nimeksi Fanni.

Kävin pentua katsomassa sen ollessa viiden viikon ikäinen. Pentulaatikossa hyöri viisi suloista, kilttiä lyhytkarvacollievauvaa. Pakastimen takana riehui vielä yksi soopelinvärinen pallero, joka innoissaan riuhtoi piuhoja irti seinästä. Muiden jo kuorsatessa lattialla tämä yksi vielä väänsi torttuja matolle ja jatkoi kirmaustaan liukkaalla parketilla. Voi autuasta tyhmyyttä! Kasvattaja yritti esitellä kahta rauhallista, luppakorvaista tricolournarttua, mutta minä ihastuin oitis tuohon kermanväriseen hörökorvaiseen penteleeseen.

Telkkarissa pyöri tuohon aikaan Fanny-vanukasmainos, se "Faannii, Faannii, sitä ei voi ohittaa…". Mikäpä muukaan nimi olisi vanukkaanväriselle ohittamattomalle sulottarelle sopinut! Loppu-y muutettiin i:ksi, meillä kun ei hienostella.

Otin seuraavalle, ratkaisevalle Imatran-matkalle tueksi perheen miesväen. Matkan ratoksi mietittiin vielä eri nimivaihtoehtoja. Isäpappa kun oli kuvan perusteella vahvasti Nasun kannalla. Osuvimman kannanoton nimikeskusteluun esitti veljeni, kun olimme pentu kainalossa turvallisen kuulomatkan päässä kasvattajasta: "Se on kyllä ihan Jörn Donnerin näköinen!". Pennun onneksi se oli syntynyt nartuksi. Muuten koulutuskentällä huudeltaisiin nykyisin Jörkkaa.

Kotimatkalla käytiin vielä kiivas Fanni-Nasu -kamppailu, mutta vaikka jälkimmäinen nimi olikin ulkomuodon perusteella aika sattuva ("... Nasun korvat heiluivat tuulessa kuin liput..." - Nalle Puh - ), päädyin siihen vanukasmerkkiin.

Pian kävi ilmi, että sopivin nimi pennulle olisi ollut kunnon tamperelainen Nysse. Tidetättehän; "nysse istuu.. nysse haukkuu.. ai, nysse puree mua… iik, nysse pissaa!".

Hampaidenvaihtoaikaan Fanni-vauvan nimeen alettiin liittää paljonpuhuva peräkaneetti. Fanni-Baali kun ei säästellyt energiaa käydessään innolla kiinni kaupungin metsiin ja istutuksiin, sen lisäksi, että ahkerasti selaili kirjoja hyllystä ja trimmasi Maffe-muorin otsatukkaa.

Nyttemmin on monesti tullut mieleen, että voi kun olisi vain unohtanut romanttiset vanukashömpötykset ja nimennyt Fannin jo pentuna ilmenneiden luonteenpiirteiden mukaan. Nimi olisi ehdottomasti Pippuri. Ei suinkaan siksi, että minulla sattuu olemaan myös kissa nimeltä Kaneli, vaikka tietysti nämä karvatassut tuovat makua elämään. Fannin kohdalla tämä maukas lempinimi kuvailee kylläkin sen rauhallista ja ystävällistä collieluonnetta. Sen kirjallinen esikuva lienee Ja Kansa Taisteli.

Lyhytkarvainen collietyttö Fanni syntyi iloisessa Itä-Suomessa, Imatrankosken kuohujen pauhussa Runebergin päivänä vuonna 1991. Jo syntymäpäivä antoi viitteitä siitä, että koirasta tulisi merkkihenkilö. Tätä käsitystä se vielä itse vahvisti ajoittamalla kaksi ensimmäistä juoksuaikaansa alkamaan jouluna ja juhannuksena.

Pikkuinen Fanni oli iloinen ja reipas koira, joka rakasti ihmisiä ja kissoja,. Erityisesti yksi kissanmaalainen vanha herra ystävystyi pennun kanssa niin, että itkeä tirautti kun muutimme Tampereelta Raaheen Fannin ollessa puolivuotias. Pentu ehti ennen muuttoa hankkia sankarikoiran tittelin pihapiirissämme löytämällä kaksi päivää kadoksissa olleen naapuritalon kissan tuuletusparvekkeemme oven takaa piileskelemästä. Kissa kiitti Fannia huitaisemalla sille arven kuonoon.

Fanni oli pentuna hyvin kiinnostunut sekä hengen- että ruumiinkulttuurista. Sen lempipuuhaa oli lauluharjoittelu alakerrasta kuuluvan pianonpimputuksen innoittamana, virikkeellisen kirjallisuuden kirjaimellinen ahmiminen (aloitus Pekka Töpöhännästä, jatkot Nalle Puhin kautta Agatha Christieen ja tietokirjoihin), sekä estehyppely pihassa olevan puutarhakeinun 10 senttiä korkean jalaksen yli.

Viiden ja puolen seurakoiravuoden jälkeen Fanni astui yhteiskunnan palvelukseen valmistuttuaan pelastusetsintäkoiraksi. Monet metsät, pellot ja takapihat on yhdessä koluttu kadonneita etsittäessä. Työkaverina Fanni on aina ollut mukava; innokas, asiallinen ja helppolukuinen sekä ennen kaikkea luotettava.

Fanni täyttää nyt helmikuussa 2001 kymmenen vuotta. Opintolainalleni en olisi voinut parempaa sijoituskohdetta toivoa. Fanni ei pelkää mitään (paitsi karhun hajua) eikä ketään, se rakastaa työntekoa yhtä paljon kuin omassa tuolissaan laiskottelua, se on terve ja reipas, hyväntuulinen seuralainen, jonka kanssa voi mennä mihin vain. Silmät ovat vielä täysin kirkkaat ja askel vauhdikas, karva kiiltää ja ruoka maistuu.

Parina edelliskesänä Fanni on ollut mukana hauskuuttamassa itseään Agirodussa, minun kanssani ja ilman. Täksi kesäksi suunnittelemme muiden vanhojen "nahkalassieiden" omistajien kanssa joukkuetta, jossa nuorin jäsen olisi 9-vuotias. Vanhaa koiraa ei tarvitse tuupata kokonaan eläkkeelle, ainakaan jos sitä ei ole kuluttanut loppuun liian rankalla tahdilla. Nämä "mansikit" ketterine meininkeineen tulevat olemaan hyvä esimerkki koirista, jotka ovat kuin Valio-viili: pysyy ja paranoo.