http://lumirae.net/cavecanem/
http://lumirae.net/cavecanem/
"Surun kyynelten läpi
kimmeltävät onnellisten päivien muistot"
Kaiken kaipuun keskellä olen muistellut yhteisiä vuosiani Essun kanssa. Niin paljon hyviä ja hauskoja muistoja... Essun poismenon jälkeen moni sen tuntenut ystäväni kertoi, millaisen vaikutuksen tuo erikoinen pieni koira oli heihin tehnyt. Olen koonnut niitä muistoja tähän. Kaikki ne yhtäaikaa itkettävät ja naurattavat. On niin kovin ikävä rakasta pientä kiharapäätäni, mutta lukiessani vieraskirjasta ja keskustelufoorumeilta aivan tuntemattomienkin ihmisten osanottoja, olen saanut lohtua siitä, että eläessään Essu ilahdutti niin monia ihmisiä, joko suoraan tai netin välityksellä. On ollut niin onnekasta omistaa Essun kaltainen persoona.
Essu Virpin luona Päitsitiellä heinäkuussa 2007
On niin monta muistoa Esteristä. Ja Pirkanmaan Mudiklupista, joka on koossa taas. Husaarirykmentin pojilla alkaa olla Ordnungia, kun Merkittävän Arvovallan itselleen kehittäneet neidit valtaavat kasarmin.
Mä aina ajattelin, että Esteri oppisi halutessaan vaikka korkeampaa matematiikkaa; Olen edelleen vaikuttunut, kuinka opetit sille pyöreän ja neliön. Esterillä oli hieman pidättyväisen koiran liehakoimaton tapa pitää pientä etäisyyttä. Jos sain siltä edes vähän huomiota, tunsin itseni onnekkaaksi, mitä se käytti hyväkseen mesmeroimalla ihmeellisillä silmillään minut toimittamaan itselleen valkoituja makupaloja aamiaispöydästä.
Koko rähisevän retkueen keskellä se oli rauhaa (ei tosin hiljaisuutta) rakastava, viehättävä, suuri persoona, joka kasvoi ikääntyessään paljon kokoaan suuremmaksi, kuten Grande Dameilla on tapana.
Esteri oli kesällä Kehäkolmosen sisäpuolella todistamassa epäilijöille olevansa olemassa. Minuun vaikutti se arvokkuus, jolla hän SUVAITSI poistua, heti kun tärkein muodollisuus (esittäytyminen) oli hoidettu. Luulen, että hän meni huoneeseensa sängyn alle lukemaan Aristotelesta.
Niin monta rakasta koiraa on jo rykmentin kasarmilla. Niin paljon kauniita muistoja. Onneksi Esteri on kirjoittanut joitakin niistä Mudiaakkosiin.
Virpi
Essu kiitää!
Aina kun tulee Essusta puhe, mulle tulee jotenkin mieleen se legendaarinen agilitytunti kun olit Essun kanssa mun ryhmässä ehkä toista kertaa ja Essu puri kieleensä ja veri vaan lensi suupielistä kun haukkumista piti tietysti jatkaa... erityisesti jäi mieleen, se että etsit ensimmäiseksi sitä verta vuotavaa kohtaa itsestäsi ennenkuin tajuttiin katsoa koiran suuhun...
Sari
Pirkanmaan mudiklupi: Salli, Fanni, Ada ja Essu sekä Savu kesällä 2001
Olin hoitamassa Jaanan ja Minnan koiria heidän asuttamassaan vanhassa isossa talossa Villilässä, kun emäntäväki oli jossain viikonlopun ajan. Olin tullut sinne kahden oman italiaanoni kanssa ilmeisesti jo perjantaina. Läsnä oli siis kuusi koiraa. En uneksinutkaan lähteväni sellaisen lauman kanssa lenkille, mutta onneksi tontti oli suuri ja aidattu, joten päästin vain sankarit ulos pihalle. Kävelin siellä välillä itsekin koirien seuratessa mukana, leikisti olimme lenkillä. Aina ulos mentäessä mudikolmikko (Ada, Salli ja Essu) ryntäsi raamit kaulassa kamalasti haukkuen ilmeisesti arvellen joka kerta luvattoman tunkeilijan meitä uhkaavan. Sitten seisottiin pöllämystyneinä ihan pihalla, kun mitään erikoista ei ollut havaittavissa.
Lauantaina Essu rupesi käyttäytymään omituisesti. Se läähätti, vinkui ja oli levoton. Lisäksi se hyysäsi koko ajan pientä keltaista muovisiiliä. Lopulta soitin huolestuneena Minnalle ja kysyin mikä Essu-parkaa mahdollisesti vaivasi. ja oliko tuo siili ehkä sen lempilelu. "Ei Essulla ole lempileluja", Minna vastasi naureskellen. Olin ennenkin ollut heillä koiravahtina ja todellakin - ei Essu koskaan ollut leikkinyt millään leluilla. Minna tuli siihen tulokseen, että Essulla oli valeraskaus ja kehotti ottamaan siilin pois. Tein työtä käskettyä, mutta Essu oli sitten niin surkea, että lopulta annoin sille lelun takaisin. Essu vaikutti kovin kiintyneeltä minuun, pyrki jopa illalla sänkyyn viereeni. Onnellisena tästä harvinaislaatuisesta huomiosta sallin tämän, vaikka se aiheuttikin hetkellisen skisman - omilla koirillani oli mielestään etuoikeus tähän nukkumapaikkaan. Siinä sitten pötkötin kaksi italiaanoa peiton alla toisella puolellani ja Essu kainalossani toisella puolella. Kuumahan Essulle tuli, joten aika pian se poistui siitä. Aamulla kaikki oli toisin, Essu kuten aina ennenkin ja siili heitetty nurkkaan.
Essu kun oli kaikissa käänteissään sukkela, niin se synnytti ja hoiti siilin luovutusikään yhdessä päivässä.
Essu oli sitten syksyllä 2006 aivan yksin hoidossani täällä kotonani melkein viikon, kun Minna oli Lapissa porokoirien kanssa. Minulla oli enää yksi oma koira, miltei sokea 16-vuotias Ciao, joka ei enää selviytynyt metsälenkeistä. Tervehdinkin iloisena Essun tuloa. Kyselin vähän huolestuneena Minnalta, voisinko pitää Essua vapaana metsässä ja mitä tekisin jos se tällöin lähtisi kauas. "Ei Essu mene kauas", Minna totesi taas vähän huvittuneena. Ja näin olikin; Essu kulki lähellä ja poikkesi siitäkin välillä nopsasti käymään luonani. Taisinpa noudattaa sillä muka pudonneen käsineeni - sehän oli Essun bravuurinumero. Minulla kävi eräänä päivänä vieraita, ja Essu seurusteli hienosti, esitti jopa vieraillekin high five´n.
Eeva
Minna ja Essu Lemmenjoen erämaassa elokuussa 2003
Pohjois-Karjalan vuosinaan Essu kunnostautui retkikoirana. Muutaman vuoden kestänyt ystävyyteni Essun kanssa syveni askel askeleelta yhdessä teputettujen polkujen ja pitkospuiden mitalla. Essu osoittautui sitkeäksi sissiksi ja löysi Itä-Suomen saloilta ja pohjoisen tuntureilta sisäisen eräoppaansa!
Kuljimme yhdessä muun muassa Lemmenjoella, Muotkatuntureilla, Herajärven kierroksella Kolilla, Hossan mäntykankailla, Tiilikalla sekä monilla, monilla itäsuomalaisilla poluilla. Näillä retkillä Essu näytti olevansa todellinen eräkoira ja oikea Esteri Eräopas. Essu osoittautui nimittäin loistavaksi tiennäyttäjäksi ja suunnistajaksi. Eräopas lisänimen Essu sai, kun olimme viikonloppuretkellä Kolin kansallispuiston eteläosassa. Hukkasimme polun ja meidän muiden pähkäillessä, että mihinkähän tässä nyt sitten lähdetään, Essu lähti päättäväisesti menemään aivan päinvastaiseen suuntaan kuin me muut. Ja kyllä, sieltä ruohikon seasta polku jatkui ja Essu oli ainoa, joka tiesi, minne pitää mennä!
Tunturivaelluksilla leirin löytyminen päiväretkien jälkeen oli helppoa. Tarvitsi vain seurata Essua. Esimerkiksi Muotkatuntureille tehdyllä vaelluksella jätimme leirin Kuujärven rannalle ja kipusimme pari, kolme kilometriä läheisen tunturin laelle ihastelemaan siellä olevaa lampea. Ylhäällä otimme kompassilla suunnan, jotta emme harhautuisi suunnasta paluumatkalla alarinteiden kumpuilevassa tunturikoivikoissa. Kompassi osoittautui kuitenkin täysin tarpeettomaksi. Essu lähti nimittäin viilettämään suoraa tietä kohti leiriä, maata hipovien tunturikoivujen runkojen yli leiskautellen. Tarmokkaan päättäväisesti ja hyvin tärkeän oloisena se johdatti joukon juuri sinne, missä kota meitä odotti.
Eräolosuhteissa Essu oli muutenkin todella pätevä. Essusta oli tavattoman hieno kantaa oma osansa taakasta. Reppuja puettaessa Essuli oli aina innosta piukkana. Ja myös erämaassa, Essu halusi suojella laumaansa kaikelta. Eräänä iltana Lemmenjoen vaelluksella olimme vetäytymässä kotaan yöpuulle, kun huomasimme, että joku puuttuu. Essu. Tuo urhea soturi oli hipsinyt kodan vieressä kohonneelle pienelle kumpareelle ja asettautunut siihen vahtimakuulle. Tuo pieni höppänä, olisi varmaan jäänyt siihen yöksi, ellemme olisi tulleet houkuttelemaan sitä sisälle.
Esteri Eräopas, suuret kiitokset unohtumattomista yhteisistä retkistä!
Minna K.
Essu lennättää Onnia Vehkapurolla maaliskuussa 2004
Olen kovasti miettinyt ja muistellut Essun edesottamuksia. Ehkä päällimmäisenä mielessäni on Essun topakkuus ja yksi lempiharrastuksistaan - Onnin lennätys.
Onnin kanssa kyläiltiin teillä aika usein Niittylahden aikoina. Oli aina yhtä hauskaa odottaa ja sitten nähdä millä tuulella Essu sillä kertaa olisi. Ja aina sai Onska lentää topakan Hessu-Petterin toimesta! Siinä ei Onnilla ollut mitään sanomista. Essu oli Onnin oma treenari.
Olimme Onskan kanssa Essua hoitamassa eräänä viikonloppuna keväällä 2005. Innokas Onni erotettiin olohuoneesta ja Essusta verkkoaidan pätkällä, jota kannattelivat naulat ovenkarmeissa. Jossain vaiheessa Onni, repsottaessaan pitkin pituuttaan aidan vieressä, vahingossa tönäisi estettä tassullaan saaden aikaan verkon yllättävän rämähdyksen - PANIIKKI! Vieressäni sohvalla rentona loikoillut Essu singahti ääntä nopeammin piiloon sohvan alle Onnin kiiruhtaessa turvaan sohvalle keittiön kautta sudittaen eli tavallaan sohvalla ollut Essu vaihtui sekunnin murto-osassa Onniksi!
Hetken kuluttua kurkistin sohvan alle, mistä kovin närkästyneen näköinen naamataulu tapitti minua ja etenkin olohuoneeseen singahtanutta Onnia. Koko tilanne oli niin koominen, että en voinut olla nauramatta tälle kaksikolle.
Petra
Essu, pallo ja Onni kesällä 2004
Essu kokonaisuudessaan oli mieleenpainuva tuttavuus. Ei minulla ehkä mitään yksittäistä tapahtumaa muistissa ole, Esteri profiloituu kiihkeänä ja hieman tiukkapipoisena raitatassu-Onnin lennättäjänä ja siitä olen iloinen, että Onni - vaikka tuppaakin välillä olemaan hieman päällekäyvä narttujen suhteen - antoi Essun tehdä suunnilleen mitä vaan itselleen, parhaansa mukaan vain väisteli kiivaimpia hyökkäyksiä ja esitteli itsestään sellaisen vähän herrasmiesmäisemmän puolen.
Satu