Merkintöjä

Marraskuu 2005

Meillä asuu Kähkönen! Se on pieni, musta ja samettinen, mutta ulkonäkö pettää. Kähkönen on hurrrjan vaarallinen! Kähkösen tunnistaa tömpsähtelevistä tassuista, välähtelevistä hampaista ja erityisesti KÄH-KÄH-ÄH-KÄH -ääntelystä, jota Kähkönen pitää jahdatessaan viatonta uhriaan. Uhriksi joutuu kaikki kahdella tai neljällä jalalla liikkuva, sekä usein myös lelut, matot ja jopa takkavälinesetti. Kähkönen on armoton! Se esiintyy yleensä illalla kahdeksan aikaan ja sen onnistuu aina ajaa pois pieni ja kiltti koiranpentu. Eroon tästä hirveästä vitsauksesta pääsee joskus vain ottamalla sen syliin, pitämällä rimpuilevaa petoa paikoillaan ja juttelemalla rauhoittavasti. Yhtäkkiä hirviö katoaa ja pieni, kiltti koiranpentu uskaltaa taas tulla esiin.

Eilen oli taas Lumolla elämysmatkailupäivä. Tällä kertaa suuntasimme bussilla Joensuuhun, 17 kilometrin päähän. Reissuun valmistauduttiin pakkaamalla reppuun muovipusseja ja talouspaperia, sillä skeptisenä epäilin Lumon kuitenkin pulauttavan mahalaukkunsa sisällön kulkuvälineeseen. Lumo sonnustettiin kissanvaljaan mallisiin vapaudenrajoittimiin ja hihnaan, ja sitten suunnattiin maantielle.

Pysäkille oli matkaa reilut 800 metriä, ja olin varannut taipaleeseen runsaasti aikaa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun Lumo oli remmissä kävelyllä. Aikaa ei kuitenkaan tavallista runsaammin tarvittu, koska nassikka taapersi pontevasti häntä rinkilällä tietä pitkin kuin olisi useinkin ollut lenkillä. Vain välillä sen piti loikata lumihankeen ja kerran lirauttaa pissat, mutta mitään liekkityylisiä kaatuiluja tai istahteluja se ei esittänyt. Vasemmassa reunassa kävelynkin se näytti oivaltavan vaivattomasti.

Olimme pysäkillä niin ajoissa, että jouduimme odottelemaan bussia pitkän tovin. Jotta Lumo ei palelluttaisi pyllyään, nostin sen reppuuni, jonka asetin eteeni roikkumaan. Lumo nökötti repussa ihan rauhallisesti ja katseli ohiajavia autoja. Bussikuskia se tervehti repusta käsin korvat tortulla iloiten. Matka sujui varsin tyyylikkäästi - Lumo nukahti melkein heti, puoliksi repussa ja puoliksi sylissäni pötköttäen.

Reilun puolen tunnin köröttelyn päätteeksi saavuimme Suureen Kaupunkiin. Maalaistyttö oli silmät hämmästyksestä levällään, mutta takapään mielialamittari paljasti sen olevan positiivisellä mielellä: rinkilä ei suoristunut vaan oli tomerasti selän päällä, ja aina ihmisen kulkiessa ohi tai kohti, se herkesi villiin kiepuntaan. Kylläpä nassikkaa harmitti, kun kaikki ne ihmiset, joita kaupunki oli tulvillaan, eivät kumartuneetkaan ihastelemaan hänen söpöyttään.

Vierailimme lemmikkitarvikeliikkeessä, jossa Lumo ihaili akvaariokaloja ja liikkeen myyjätytöt puolestaan pentua. Katselimme josko löytyisi vihreitä nailonvaljaita Lumon kropan hurjavauhtista kehitystä silmälläpitän, mutta ei sellaisia valitettavasti myyty. Lumoakin alkoi jo kaikki ihmettely ja kävely väsyttää, joten nostin sen reppuun ja kannoin autolle, jossa odottelimme töistä pääsevää Minnaa hetken aikaa. Nassikka olisi mieluusti lähtenyt treenaamaan lihaksiaan urheilutalolle, mutta onnistuin joten kuten estämään sen yritykset syöksyä kaikkien ovesta menevien ihmisten perässä sisälle.

Kotimatkalla autossa väsyneen matkailijan piippaus yltyi välillä lähes kiljunnaksi, mutta puolimatkassa Lumo nukahti ja nukkui sikeästi kotiin saakka. Kuvittelin sen jatkavan unia iltapäiväaterian jälkeenkin, olihan kaupunkikävely ollut melkoinen ponnistus 9-viikkoiselle, mutta mitä vielä. Syöminen virkisti nassikkaa juuri sopivasti niin, että se jaksoi ottaa kunnon riekunnat Liekin kanssa ennenkuin simahti höyhensaarille.

Savun ja Liekin karvanlähtö alkaa olla siinä pisteessä, että meillä on koko sisustus hunnutettu karvakerroksella. Tämä näkyy myös ylläolevasta reppukoirakuvasta, hihaani peittää lämmittävä villaeriste. Onneksi talvi ei millään tee tuloaan, niin Savukin tarkenee ylihuomenna alkavalla "hiihtovaelluksellamme" - hiihtämisestäkään ei tosin tule mitään ellei pikku hiljaa ala pyryttää.

Lumo pääsee syntymäkotiinsa hoitoon reissun ajaksi. Saas nähdä mitä vasta pari viikkoa sitten naskalihampaisista nakeroistaan eroon päässyt Hani-äippä sanoo kun hurjasti muskeleita kasvattanut tytär ilmestyy takaisin kotiovelle... Ensin on Lumolla kuitenkin edessä jännittävä hetki. Se tapaa Pasi-isukin, tuon mainion äijän, jolta tyttönen onkin perinnyt lähes kaiken, niin hyvässä kuin pahassa.

P.S. Nuolaisin lauantaina ennenkuin tipahti. Kuten kuvasta näkyy, Lumon vasen korvankärki lopsahti takaisin vaaka-asentoon.

Aivan finaaliin emme onnistuneet aita- ja porttiprojektia kurottamaan viikonlopun aikana, mutta aita on sentään valmis, vain portti puuttuu. Päätin nimittäin käyttää tilaisuutta hyväksi ja käyttää Liekkiä leikkimässä Kukkipuussa, kun siellä oli vielä tämän päivän paikalla yksi Piitun pennuista, joka muuttaa huomenna omaan kotiin.

Lumo pääsi siis 9-viikkoispäivän kunniaksi elämysretkelle. Ensin tutustuimme autohäkkiin, johon olin Liekin pentuajoista viisastuneena viritellyt vanerilevyjä estämään pienen pään työntäminen ja jumittaminen pinnojen väliin. Lumoa hiukan piippautti auton heittelehtiminen kuoppaisella ja mutkaisella Suhmurantiellä, mutta pian se jo hiljeni ja alkoi nassutella mukaan otettua hirvenluuta.

Seuraava maalaistytön ihme-elämys koettiin Hammaslahden S-marketin parkkipaikkalla. Viisi ihmistä näkyvissä yhtä aikaa! Lumo pussaili taksikuskia, katseli aukeavia kaupanovia, kiinnostui potkukelkasta, pissi lumikinokseen, maistoi polkupyörätelinettä ja olisi tahtonut liittyä nuorisojoukkoon. Mutta matka jatkuui kohti Nivaa.

Leilan pihassa pentua tulivat tervehtimään aikuiset koirat Kaisa ja Milla sekä pikkuinen Nukka. Lumoa eivät isot koirat jännittäneet juurikaan, pikkuisen se taisi murahtaa kun Milla haisteli sen pyllyä, mutta sitten se jo lipoi molempien nassuja. Sen sijaan pikku-Nukka Lumon nähdessään huolestui ja kipitti kiiresti ulko-ovelle. Liekö jäänyt vähän huono muistikuva pikkurievulle muutaman viikon takaa mustasta pystykorvaisesta koirasta. Lumo ei väkisin mennyt ujoa ikätoveriaan tervehtimään vaan loikki iloisena ympäri pihapiiriä tutkimassa paikkoja (ja sujahti tietenkin juuri sinne, missä ainoa vaara uhkasi, talon alle Emma-kissan piilopaikkaan... onneksi kriisiä ei syntynyt!).

Pian leikkitoverikin jo tormistautui, ja sen jälkeen lumihangessa kirmasikin hauska pentukaksikko. Yhdessä ne harjoittelivat uutterasti nopeaa sujahtelua saunan alle, vielä nopeampaa sujahtelua saunan alta pois, kaverin kaatamista, lumipesun antamista, Kaisaa vasten hyppimistä, räkytystä, kiitolaukkaa, ähkimistä ja ihmisten pussailua. Hyvin sujuneiden harjoitusten päätteeksi siirryttiin sisätiloihin, missä vauhti kiihtyi samassa tahdissa kun järki väheni, joten lopputuloksena oli pari pientä yliväsyneiden pentujen tappelunnujakkaa. NIinpä oli aika siirtyä elämysretken loppuhuipennukseen, lampaiden tapaamiseen.

Pidin Lumoa sylissä lampolassa, jossa Nippanappa, Pimpula ja Pampula kurottelivat kiharaisia päitään aidan takaa kohti pentuja. Lumon sydän ei tykyttänyt, siitä ei päässyt mitään ääniä eikä se liikahdellut. En ollut ihan varma oliko se enää hereillä!

L U N T A !!

I H A N A A !

Ja molemmat korvat pystyssä! Vasen on vielä hiukan kärjestä kevyt, mutta kyllä voidaan sanoa, että juuri ennen yhdeksän viikon ikää (huomenna) Lumo on pystykorvainen.

Tänään Lumo tapasi ensimmäisen ihan vieraan koiran, naapurin 12-vuotiaan pyreneesin. Lumosta karvainen setä oli kiva, se loikki innoissaan sen ympärillä ja yritti saada sitä leikkimään. Vanha herra tyytyi toteamaan, että pian on taas lisää ihanantuoksuisia tyttöjä naapurissa...

Liekistä huomaa, että se on ryhtynyt hakemaan paljon enemmän ihmisten huomiota nyt kun pentu on tullut. Vaikka se onkin, naapurintädin sanoja lainataen, kuin buddhalainen munkki mietiskelyineen ja omassa maailmassaan elelyineen, löytyy siitä kyllä se toinenkin vaihde. Pieni mustasukkaisuuden pilkahduskin on ilmennyt. Eilen jätin sen yksin tarhaan siksi aikaa kun kävin Lumon kanssa taas pellolla ja metsässä kävelyllä (eli Lumon mielestä ilohyppelyllä). Palattuamme päästin Liekin tarhasta ja jäin hetkeksi puuhailemaan jotain verstaalle. Mennessäni viemään pentua sisälle pohdin ääneen että missäköhän se Liekki mahtaa olla. Hetken kuluttua näin, miten punaruskea kojoottimainen olento kaahaa tuhatta ja sataa pellonreunaa pitkin kotia kohti! Liekki, joka ei ole ikinä ennen lähtenyt pihasta kuin korkeintaan kahden metrin päähän ojaan nukkumaan, oli mennä jolkottanut meidän jälkiämme metsään katsomaan, että missäs sitä oikein käytiin!

No, pian estyy tämänsorttinenkin toiminta, samoin kuin naapureiden rasittavan ajokoirauroksen vierailut pihallamme, kun vihdoin saamme lopun etupihasta aidattua ja portin paikoilleen tänä viikonloppuna.

Eilen poistuimme Lumon kanssa eka kertaa pihasta. Yhdessä, Lumo ei yksin lähde minnekään, vaikka porttia ei vieläkään ole rakennettu loppuun (viikonloppuna se kyllä tehdään, koska naapurin ajokoirankutale kirmailee taas täällä irrallaan...). Joskus se tepsuttaa aidan taakse kakalle, ja sitten kiireesti takaisin pihaan, aivan kuten Liekkikin samassa iässä!

Menimme pienelle kävelylle taloamme vastapäätä olevan pellon poikki metsään. Lumo hyppeli iloisena perässäni, oli kiinnostunut uusista hajuista ja temmelsi onnellisena ojanpohjalla olleessa, sateelta säästyneessä lumihangessa. Kauaksi minusta se ei silti mennyt, vaan seurasi minua hyvin tarkkaan eikä antanut etäisyyden kasvaa kymmentä metriä pidemmäksi. Jännittynyt se ei kuitenkaan ollut. Se vain näemmä sattuu olemaan pentu, joka viihtyy ihmisen mukana (nukkuu paraikaa jalkani päällä).

Pelkkä metsässä käyntikin olisi ollut elämysmatka pennulle, mutta vielä jännemmäksi se muuttui kun yhtäkkiä kuulin helikopetrin ääntä. Pelastuslaitoksen kopteri tulla paukutti aivan päämme yli. Lumo vinkui vähän ja katseli taivaalle. Kun kopteri jatkoi matkaansa, pentukin jatkoi puuhiaan. Hetken päästä kopteri palasi, entistä matalammalla kierrellen ja hirveätä melua pitäen. Paineaalto tuntui vievän pipon päästä. Ymmärsin ottaa pennun syliin ja kävellä näkyviin takaisin pellolle, sillä kenties he epäilivät minun olevan joku kadonnut henkilö, jos sellaisella asialla olivat. Lumoa jännitti selvästi, sillä sen rinkilä suoristui, mutta niin jännitti minuakin vähän, vaikka koitinkin olla sitä Lumolle näyttämättä. Eikä se loppujen lopuksi sitten kamalaa ollutkaan, namit maistuivat ja vaikka päästin sen maahan kopterin ollessa vielä melko lähellä, vähän ylempänä tosin, nousi rinkilä taas iloisesti selän päälle ja pentu jatkoi hyppelyään perässäni ihan reippaana.

Olen todella onnellinen tämän nassikan luonteesta. Se on reipas ja toiminanhaluinen, leikkii ja loikkii mielellään, mutta ei kohella päättömästi eikä räkytä isoille koirille muuta kuin muutaman sanan verran aivan pakottavassa tilanteessa (=herkullinen luu tylsästi kaverin suussa). Kaikkein onnellisin olen edelleen siitä, että olen Lumolle todella tärkeä. Se jättää minkä tahansa puuhan kun kutsun sitä nimeltä, ja tulla tömpsyttää isoilla tassuillaan iloisesti luokse. Luoksetulo on siis tällä hetkellä vähintäänkin 100-prosenttisesti hallussa.

Kuvia en ole juuri saanut otettua, johtuen viimeisten parin päivän surkeasta säästä. Sisälläkään en viitsi tolkuttomasti kuvata, kun en halua pentuparkaa salamavalolla koko ajan kiusata. Muutamia otoksia olen kuitenkin saanut, ja kas vain, nehän ovat kuin kaksi marjaa:

Nykymaailman hektisessä kilpailuyhteiskunnassa kun elämme, niin tokihan me Lumon Siri-siskon omistajan kanssa kilpailemme hampaat irvessä pentujemme kehityksen merkkipaalujen saavuttamisesta. Lumo saavutti niistä viime yönä yhden: aamulla oli pirtsakasti oikea korva pystyssä!

Lumo on oppinut jo vinkumaan ulos tahtoessaan, ja tahtoo siis ulos aina kun on hätä. Kyllä minusta siitä selvästi huomaa, että se on kasvanut maalla ja päässyt jo useamman viikon ajan paljon ulkoilemaan. Kaiken puolin muutenkin minusta sillä on ollut ihanteellinen kasvuympäristö, ja se näkyy. Perheessä oli pieniä lapsia ja siten elämän ääniä. Lumo ei hätkähdä kolinoita eikä räminöitä. Perheessä oli myös nuori koira, tai oikeastaan iso pentu, joten Lumo osaa leikkiä riehakkaasti Liekin kanssa. Pihalla haukkuviin koiriinkin se on jo tottunut kotikotona. Yksi asia mistä olen erityisen onnellinen on se, että Lumo on BARF-pentu, eli se on syönyt raakaruokaa jo pikkuisesta asti. Meillähän kaikki koirat barffavat, mutta Lumo on nyt eka aivan tyystin raa'alla ruokittu.

Päivärytmimme alkaa muodostua aika säännölliseksi. Lumo herää kuuden maissa kun Minna nousee, saa aamuruuan (broilerinsiipiä), vääntää reippaasti kakat, riehuu vähän ja menee takaisin nukkumaan. Minä yökukkuja kömmin sängystä kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan, jolloin pentu kipaisee taas ulkona pissalla. Sitten leikimme vähän yhdessä, kunnes se taas nukahtaa. Aamupäivällä ulkoilemme pidemmin ja Lumo saa aamupäivän kasvis-liha-aterian. Seuraavaksi se saa harjoitella yksinoloa kun lähden isojen koirien kanssa päivälenkille. Tämän jälkeen leikin taas sen kanssa ja leikkaan kynsiä tai muuten harjoittelen tutkimista ja pitelyä. Iltapäivällä kaikki koirat taas syövät, vuorossa toinen kasvisateria Lumolle. Minna käy isojen koirien kanssa iltalenkin, jolloin ehdollistan Lumoa vähän naksuun ja/tai puuhaan sen kanssa jotain muuta kaksin (kuten esiinnyn veppikamerassa ystäville tai muuta kivaa :)). Iltapalasiiven Lumo nauttii ennen kuin isot tulevat lenkiltä. Kymmeneltä se on jo valmis höyhensaarille, nousee kuitenkin yöpissille puolen yön tietämillä tai jälkeen, kun itse suljen tietokoneen ja käyn nukkumaan.

Voiko koiranpennun omistaminen taas olla näin yksinkertaista? No, tällä hetkellä teen vielä käännöstöitä kotona (ja Lumo onneksi nukkuu niin paljon vielä, että se jopa onnistuu), mutta tammikuun alusta aloitan osa-aikaiset päivätyöt kaupungissa. Saapa nähdä miten rutiinit sitten onnistuvat.

Miten koiranpentu voikin tuntua juuri niin oikealta, juuri meille kuuluvalta! Ehkä kaiken takana todellakin on ollut Kohtalo; minä en päättänyt hankkia tätä koiraa, se päätti tulla minun luokseni koska se kuuluu tänne.

Lumo on hyvin tietoinen viehätysvoimastaan ja menee sen turvin muitta mutkitta nukkumaan Savun, Liekin tai jopa Essun viereen. Viimemainittu kylläkin paheksuu välillä moista tungettelua kovasti, ja toissailtanakin narisi ja huokaili toista tuntia sohvan alla kun pentu nukkui sen etujalkojen välissä - mutta ei siirtynyt mihinkään!

Ihaninta on kuitenkin se, että vaikka Lumo rakastaa Savun ja etenkin Liekin kanssa leikkimistä ja touhuamista, se jättää oitis puuhansa jos ihminen kutsuu tai lähtee liikkeelle. Se on todellinen Ihmisen Ystävä, jolle minun ilmestymiseni "työhuoneesta" eli tästä tietokoneen äärestä peräti reilun metrin päästä tuonne sohvan toiselle puolelle aiheuttaa suuren riemunpuuskan. Ulkona se tulee heti kutsuessa vauhdilla luokse ja hyppää viimeisen puoli metriä suoraan syliin pusuttelemaan ja villisti häntäänsä kieputtelemaan.

Huoleni siitä, että Liekki taantuisi ihan lapselliselle kouhotustasolle pennun kanssa, oli turha. Toissailtana jo aikaisin nukkumaan mennyt Lumo heräsi kun itse aloin valmistautua Höyhensaarille lähtöön puolen yön jälkeen. Pissiressun jälkeen se oli hyvin virkeä ja aloitti Liekin kanssa eteiseen jätettynä piippailun ja teppailun ja Liekin päällä kiipeilyn. Vähän valojen sammuttamisen jälkeen kuulin kuinka Liekki rähähti oikein ponnekkaasti. Tuli aivan hiljaista. Liekkikin osaa siis vetää rajan, vaikka riehuminen Lumon kanssa sille varsin mieluisaa onkin.

Uusiin asioihin Lumo suhtautuu uteliaasti ja innostuneena. Äsken ulkoillessa riemun tarjosi puuvajasta ilmestynyt puunkantoteline, jota Lumo hypellen seurasi leivinuunin eteen saakka. Puuhailtuuan hetken koivuhalkojen ihmeellisessä maailmassa pikku metsuri väsähti ja nyt se jo vetelee autuaan unia - Essun vieressä sohvan alla.

Nyt Lumo vihdoin on meillä!

Eilen lähdimme aamulla varhain ajelemaan Kainuuseen, minä ja Savu vahvistettuna Ruskalla ja Petellä, joista ensinmainittu lähti noutamaan Lumon Sikuri-siskoa ja jälkimmäinen ansiokkaasti toimi kuskinamme paluumatkalla, koska meistä pentuhumalaisista ei olisi ihan hevillä ollut rattiin. Hiidenportin kansallispuistossa suoritetun pienen retkeilyn jälkeen pääsimme perille Kuhmoon tapaamaan kiltisti nukkuvia pentujamme, jotka olivat kyllä päivän aikana jo ehtineet riuhtoa ihmisiltä sukat ja housut jalasta, "auttaa" siivouksessa ja muutenkin riehua kuin pienet hirviöt.

Niinpä kotimatka sujuikin leppoisissa merkeissä. Sisarukset tössähtivät matka-aluksena toimineeseen omenalaatikkoon tyytyväisinä ja nukkuivat lähes koko matkan. Tosin meidän syödessämme pizzaa Lumo heräisi ja tallusteli pontevasti pizzalaatikkoon... Matkaseurana ollutta Savua eivät pennut juurikaan kiinnostaneet eikä se osoittanut mitään ärtymyksen merkkejä vaikka pieni kippurahäntäinen marakatti-Lumo tauolla kiipeili takapenkin selkänojan ja tavarakasan ylitse suoraan Savun päälle.

Kotona laitoin ensin isot porokoirat uuteen tarhaan ja Essun makkariin, että pennut saivat vähän leikkiä ja syödä. Kovasti ne jaksoivatkin temmeltää lelujen kanssa ja tapellakin vähän. Sirin lähdettyä emäntineen ja kuljettajineen jatkamaan pitkää matkaa kohti Lahtea otin Essun, Savun ja Liekin sisälle tutustumaan pentuun.

Essua luonnollisestikaan ei pentu kiinnostanut ja se hiukan pelkäsikikin sitä, mutta Lumo osoitti loistavaa tilanteentajua jättämällä Essun tyystin rauhaan. Liekki puolestaan haltioitui uudesta leikkikaveristaan niin, että piti jo hiukan rajoittaa sen innokkaita tutustumisyrityksiä. Kaikkein liikuttavin oli kuitenkin rakas kulta-Savuni, joka suorastaan adoptoi pennun heti, makoili sen vieressä, antoi sen kiipeillä päällään ja jopa koittaa imeä (tosin tänä aamuna jo tuli pieni ärähdys kun Lumo venytti "hanaa" turhan rivakasti).

Illalla pentu sammui nukkumaan olohuoneen nojatuolin alle ja nukkui siellä aamuun saakka aivan rauhassa. Tänään se on jo hieman virkeämpi (eh...) kuin eilen, mutta aivan luontevasti se on löytänyt paikkansa ja roolinsa laumassa. Se on suloinen, toimelias ja iloinen pentu, jonka mielestä ihaninta on kun ihminen huomioi sen. Pissa- ja kakka-asiat se on hoitanut ulos lukuunottamatta yksiä paperille tulleita liruja leikin tiimellyksessä. Broilerinsiivet maistuvat ja koko koti on kohta haltuunotettu hampailla tunnustellen.

Ihana Lumo! Jännityksellä ja onnellisena odotan yhteistä elämäämme. Tästä se nyt alkaa.

Ollaan oltu Savun kanssa reissussa. Ensin kävimme vetämässä Roihu-koulutusviikonlopun Rovaniemellä. Minä koulutin ihmisiä ja etsintäkoiraoppilaita ja Savu koulutti pikku Áksin olemaan kiltisti tyttöjen kanssa. Savulla oli enemmän hommaa! Molemmat onnistuimme mielestäni kyllä oikein mukavasti.

Erittäin tapahtumarikkaan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ponkaisimme Rovaniemeltä suoraan Korouomaan retkuilemaan. Mukaan lähtivät retkikoiraoppilas Sampo ja Ruska, joten Savu pääsi taas koulutushommiin. Sampolle piti opettaa, että tauolla levätään eikä riehuta, että yöllä nukutaan eikä päivystetä ja että ruokaa kannattaa kytätä ja siitä kannattaa murista, ettei kaveri vie. Hyvin meni oppi Sampolle perille, jopa viimemanitun seikan suhteen.

Säätila tällä lokakuussa alkaneella ja marraskuussa päättyneellä reissullamme oli ylettömän lämmin ja vetinen. Tihkusta ja hämärästä johtuen kuvasaalis jäi vähäiseksi, mutta jotakin kuitenkin sain albumiin.

Reissu oli erittäin mieleenpainuva ja elämyksellinen, ja kun vielä kotiinpaluumatkalla kurvasimme Kuhmon kautta, voisin sanoa jopa LUMOava... Tästä myöhemmin lisätietoja...