Merkintöjä

Lokakuu 2006

Taas on melkein kuukausi hurahtanut merkinnöittä. Onhan tässä tapahtanut kai kaikenlaista. Lapista palattuani vain sairastin niin ankarasti, etten oikein jaksanut perehtyä sivuihin, sitten on ollut työkiireitä ja hermonkiristyksiä sun muita esteitä. Nyt on kiihkeä asunnonetsintä menossa kun työpaikka siirtyy sellaisten kulkuyhteyksien päähän, että ei tämä 9-10 tunnin keskenäänolokaan enää koirille riittäisi, joten on pakko muuttaa. Aikaa kuluu siis juuri niin paljon kuin töiltä sitä vapaaksi jää, mutta jos nyt kuitenkin jokusen rivin raapustelisi tännekin ihan vain tottumuksen voimasta.

Alkukuusta kävin sentään Savun kanssa retkeilemässä. Reissu liittyi kylläkin työasioihin, mutta koska oltiin Nuuksion kansallispuistossa luonnon helmassa, pääsi retkeilyvalio mukaan. Se hurmasi koko ihmisjoukon käyttäytymällä arvonsa mukaisesti, kulki hillitysti taluttimessa maastossa, makasi hiljaa kuusen alla leirissä, iltanuotiolla kömpi vaatimattomalle kerälle jalkoihin, otti onnellisena vastaan kaikki rapsutukset ja makkarat, mutta ei tuonut itseään liikaa tykö. Minusta se käyttäytyi juuri niinkuin olen aina halunnut porokoiran käyttäytyvänkin - harmi vaan ettei Savu jaksa normaaliarkielämässä olla tuollainen! No, siinäpä se, jos asuisimme aina metsässä ja liikkuisimme vain luonnossa emmekä kaupunkiympäristössä, olisi koko koira aivan toisenlainen luonteeltaan. Itseäni siis vain voinen syyttää kun joudumme kaupungissa kärvistelemään.

Lumo oli tuon työkeikan vuoksi sisarensa Silpun luona Lahdessa hoidossa koko viikon. Hei hulinaa! Siri oli jo vähän väsynytkin villiin "pikkusiskoonsa" (Lumo on kyllä ensin syntynyt, mutta on aivan eri asteella mitä tulee aikuistumiseen). Sirillä oli kyllä kiimakin, joten senkin takia se oli ehkä kiinnostuneempi Samposta kuin jatkuvasti touhottavasta Lumosta, mutta kyllä varmaan paljolti oli kyse sisarusten luonne-erostakin. Lumo vain yksinkertaisesti on niin tavattoman vilkas ja touhukas. Se on koira, joka ei kertakaikkiaan voi olla työntämättä puikkopäätään joka asiaan, loikkaamatta joka puuhun ja pensaaseen, pussaamatta jokaista kyykistyvää ihmistä (ja kyllä seisovatkin käy, ei mitään ongelmaa) ja imuroimatta itseään kaikkea mahdollista ja mahdotonta tuoksua, makua ja vaikutelmaa maailmasta.

Nyt tässä asunnonvaihtohärdellin yhteydessä toivon kovasti saavani hankittua pienen autonkotteron, jolla voisimme työvuorojeni salliessa huristella jälleen etsintäharjoituksiin. Pääsisi Savu vielä yhteiskunnallisesti hyödylliseen työhön ja Lumokin saisi suunnattua toimintatarmonsa johonkin muualle kuin Haiharanperän marja-aroniapensaiden tyhjentämiseen ja appelsiininkuoret suussa urheilukentällä päättömästi kirmaamiseen. Jotenkin tuntuu, että sen urheilullinen olemus yhdistettynä älyyn, ihmisrakkauteen ja yhteistyökykyyn voisi olla ihan nasakka paketti etsintäkoiraksi kouluttamista ajatellen. Toivotaan parasta ja perästä kuuluu.