Helmikuu 2008

Mikäköhän on Lumon mielestä ykkösjuttu...

Lumolle on tosin tullut nyt vihdoinkin Lapsuuden Loppu. Tarkoittaa sitä, että ensi kertaa on Savu suuttunut sille tosissaan. Luusta, mistäpä muustakaan, tuli riitaa. En tiedä kumpi aloitti, kun olivat parvekkeella possunselkärankojensa kimpussa. Huuto oli hirveä, myös minulla, ja tuloksena makkariin juoksi nöyrä Savu ja olkkarin koiratuoliin kiipesi hiljainen Lumo. Kummassakaan ei ollut mitään reikiä tai muita vammoja eli enemmän oli melua kuin hampaita. Lumo oli oma, iloinen itsensä jo ihan hetken kuluttua, toisin kuin aikoinaan Liekki, joka vastaavan lapsuuden lopetuksen jälkeen niiaili Savulle päivätolkulla. Tosin se olikin huomattavasti nuorempi, muistaakseni se sai tuta Savun täräytyksen jo joskus vuoden vanhana.

Katselin jo viime viikolla eräänä iltana, että Lumon juostua tavalliseen tapaansa Savuun täyttää laukkaa pahki ja Savun tavalliseen tapaansa huomautettua Lumoa pienellä ärähdyksellä, ei Lumo todellakaan laittanut korvia linttaan ja kieputtanut häntäänsä, kuten Pienet Iloiset Pennut tekevät ja saavat kaiken anteeksi, vaan se muuttui neliskanttiseksi, nosti kippuransa entistä kippurampaan, veti huulet tiukalle ja koko olemus sanoi "älä sä vanha kalkkuna rupee mulle...". Että näin se nyt vain on, kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä Lumosta on vihdoin tullut Iso Tyttö, joka ei enää voikaan tehdä ihan kaikkea ilman, että Savu voi suuttua, mutta joka myöskään ei ota Savun ohjailua välttämättä onkeensa vaan alkaa inttää vastaan. Saapa nähdä seuraako ongelmia vai vieläkö Savu pysyy valtaistuimella.