http://lumirae.net/cavecanem/
http://lumirae.net/cavecanem/
Näissä merkinnöissä heinäkuun 2004 ja helmikuun 2005 välisenä aikana seurataan Liekin lepattelua suureksi ja viisaaksi nuoreksi koiraksi. Uusimmat merkinnät ovat ylimmäisinä.
Maaliskuusta 2005 eteenpäin Merkintöjen pääsivulla seikkailevat kuulumisineen kaikki koirani.
Hurja päivä! Pienen pennun elämässä pienetkin asiat muuttuvat suuriksi. Tavallinen kyläilykin on kuin yhdistelmä Puuhamaata ja jännityselokuvaa, jos vain kyläpaikassa on leluja, aikuisia koiria ja... lampaita!
Kävimme Leilan luona Kukkipuussa vierailulla. Ensimmäinen jännitysmomentti syntyi tietenkin autoilusta, mutta tällä kertaa iltapäiväaterian väliin (pakosta) jättänyt Liekki ei oksentanut ja kuolasikin vain kohtuullisesti, kun kurvailimme mutkaista Suhmurantietä muutaman kilometrin matkan Nivaan. Hurraa!
Perillä Liekin piti selviytyä kahdesta uudesta koiratuttavuudesta, Kaisasta ja Millasta. Nämä 10- ja 6-vuotiaat lapinkoirarouvat osasivat toki suhtautua järkevällä arvokkuudella auton alta kiroilevaan pentuun, joten jo muutaman minuutin kuluttua Liekki tepasteli reippaana sisälle taloon. Ihmisiä se ei, ihanaa, arastellut yhtään vaan pusutteli pontevasti Leilalta naaman märäksi ja innostui Johannan kanssa hurjaan leikkiin rengasnarulla.
Lopulta koitti vierailun kokokohta: lampaiden tapaaminen. Hetken Liekki epäröi, souti ja huopasi, mutta rynni sitten rehvakkaasti kohti aitauksessa määkiviä ihmeotuksia. Pala meni sittenkin vielä kurkkuun ja pentu kirmasi hippulat vinkuen takaisin tupaan. Emme mitenkään erityisesti houkutelleet sitä palaamaan lampaiden luo vaan se ihan itse keksi, että jos minäkin kerran huolettomana otin villaisista olioista kuvia, eivät ne varmaankaan voi kovin vaarallisia olla. Niinpä se pian taapersi nuorimman, mustavalkoisen Hulivilin luo ja nuuhkaisi sitä turvasta.
Taivas ei pudonnutkaan! Pieni paimen jäi sitten topakkana istumaan lammasaitauksen eteen ja katseli lampaiden elämää sen aikaa mitä nyt pienen pennun kärsivällisyys kestää keskittyä johonkin niinkin verkkaiseen kuin heinän massutus. Pian Liekki jo hulmusikin matkoihinsa, aivan kuin lampaat olisivat maailman arkipäiväisin asia. Oikeastaanhan ne ovatkin, sillä niitä on naapurissa kelpo katras, mutta sinne emme ole Liekkiä päästäneet tutustumisretkelle, varmuuden vuoksi. Parempi järjestää hauskuutusta sen verran kaukana kotoa, ettei oma-aloitteinen pentu keksi lähteä huvitusten perään ilman lupaa.
Hauska vierailu päättyi kuolattomaan ja yrjöttömään autoiluun kohti kotia, joten kaiken kaikkiaan onnistunut keikka!
Elämä viuhuu eteenpäin ja Liekki sen mukana. Se on ollut meillä nyt kaksi viikkoa ja yhden päivän, ja on tässä ajassa jo hitsautunut kiinteäksi osaksi perhettämme. Miten sitä ennen elettiinkään kun ei ollut tuota Liekkiä?
Torstaina ajelimme virikematkalle Pyytivaaralle, jossa peräkammarinpoika Kälkänen houkutteli matkapahoinvoinnista taas massiivisesti kärsineen Liekin hurjaan temmellykseen, jollaiseen pystyvät vain samanikäiset pennunpyörylät. Vaikka Savu onkin jo alkanut leikkiä Liekin kanssa, ei se suinkaan viitsi painia ja temuta päättömästi tuntikaupalla, vaan tyytyy lähinnä silloin tällöin ottamaan muutaman riehakkaan juoksupyrähdyksen, pupunretuutuksen tai selälläänkellimissession pennun seurana. Niinpä samanrotuisen pennun seura, vaikkakin vain vajaan tunnin ajan, oli Liekille varsinainen puuhamaakäynti, jonka lupasimme kyllä uusia.
Muitakin leikkitovereita Liekille on luvassa, sillä esimerkiksi serkkupoika Martti asustaa Joensuussa ja on ilmoittanut halukkuutensa saapua joskus remuamaan Liekin kanssa.
Matkailun riemua himmentää kyllä tuntuvasti Liekin voimakas pahoinvointi autossa. Kuolaa valuu litratolkulla ja vatsan sisältöä sulamattomine kanankauloineen ja pikkukivineen pääsee kätevästi tarkastelemaan jo lyhyehköjenkin automatkojen jälkeen. Lisäksi Liekillä on suunnaton vimma tunkea pieni päänsä autohäkin silmien läpi. Pään perässä seuraa usein kroppaa, jonka matka kuitenkin tyssää viimeistään kylkiluiden kohdalla kiinni jämähtämiseen.
Olemmekin siis päätyneet siihen, että pentua ei voi vielä kuljettaa häkissä vaan sen on matkustettava takapenkillä. Niinpä Liekin kanssa autoiluun tarvitaan aina kaksi henkeä, mikä tietenkin rajoittaa matkustusmahdollisuuksia. Suunnittelemani elämysmatkailu bussikyydin muodossa saa myöskin siirtyä tulevaisuuteen, kunnes eväät ja eritteet alkavat ensin pysyä siellä minne kuuluvatkin, eli pennun sisäpuolella.
Eväistä puheen ollen; Liekki on siirtynyt syömään raakaravintoa eli BARFia. Broilerinsiivet, kanankaulat, kasvissoseet sun muut ainekset uppoavat kyltymättömään pikku kitaan vielä suuremmalla innolla kuin nappulat. Siipien ja kaulojen luut vasaroin murskaksi, koskapa pikku ahmatti hotkaisee kunnon lapinporokoiratyyliin kaiken mahdollisen kokonaisena. Ruokapalasta kiinni piteleminenkään ei auta, sillä saippuanliukas kanankaula ja mega-ahne Haukkaava Hippo on mahdoton yhdistelmä.
Jälleen kerran olen myös saanut huokailla useamman koiran omistamisen ihanuutta. Yötyöläisenä tulen usein kotiin vasta puoli viidenkin aikaan aamulla. Siinä vaiheessa Minnalla olisi vielä puolisentoista tuntia aikaa nukkua, mutta eräänäkin aamuna Liekki päätti olla virkeä eikä suostunut millään enää painamaan pientä päätään takaisin petiin. Yrittäessäni poistua suihkuun, alkoi hillitön räkytys ja porttien rämpytys. Minna painoi makkarissa tyynyä korvilleen, joten minun ei auttanut kuin yrittää nukuttaa pentua.
Pikku vekkulilla oli muuta mielessään, joten yritykseni ei oikein kantanut hedelmää. Onneksi Savu-kulta, itsekin jo rasittuneen näköisenä, kömpi omalta pediltään ja asettui Liekin pedille selälleen, venytteli hartaasti ja äänteli raukeasti ähkien. Ja katso, ihme tapahtui! Liekki kiepahti sylissäni selälleen, ojenteli pieniä jalkojaan ja alkoi änistä ja mökeltää Savua matkien. Hetken päästä saatoin nousta ja poistua suihkuun. Sieltä palatessani ehdin juuri nähdä miten Savu nousi ihan hiljaa, nuuhki nukkuvaa Liekkiä, katsoi minuun, heilautti häntäänsä ja hiippasi hiljaa omalle paikalleen. Pennun pedillä nukkui suloinen pikku käärö, riehuva hirviö oli kadonnut jonnekin.
Elämyskavalkadi jatkuu. Liekki on päässyt ensinnäkin leikkimään Savu-tädin kanssa örvellystä, sillä Savu on viikon arvokkuuden tapailun jälkeen heittäytynyt astetta lapsellisemmaksi ja suostunut temmeltämään vähän pennun kanssa.
Punkkeja on poistettu jo yhteensä kolme kappaletta. Uusilla "hirttosilmukkamallisilla" pihdeillä saalistus onnistuu huomattavasti helpommin kuin vanhoilla, ja huomattava etu saavutetaan myös pennun nukahtamisesta. Kynsiäkin klipsuttelin ihan ihmisten kynsileikkureilla, ja tämäkin toimenpide onnistui mainiosti Liekin ollessa puoliunessa.
Tänään oli jälleen vuorossa autolla ajelu ja sinne oksentelu. Matkaa olikin melkein 50 kilometriä, joten siinä ajassa pentu ehti hyvin pulauttaa mahalaukkunsa sisällön kahteenkin otteeseen. Muutenkaan ei autoilu ihan ongelmitta sujunut, koska autohäkkimme silmäkoko on niin suuri, että pikku Liekki mahtuu aukoista läpi. Melko hyvin se kuitenkin rauhoittui vihdoin oman häkkipuoliskonsa lattialle makaamaan. Luvassa on autoilua ainakin kerran viikossa, joten varmaankin se pian tottuu kuoppaisilla kyläteillämme ajeluun, ja kasvaakin sen verran isoksi, ettei pääse änkeytymään häkistä ulos.
Matkaa teimme Liperin Roukalahdelle, jossa etsintäharrastusporukkamme Pöllöryhmä tällä kertaa harjoitteli eksymistä ja löytämistä. Liekkikin pääsi viimeisenä tassuttelemaan muina pentuina pitkin polkua, jonka varresta löydyin ensin minä (hauskaa, ja vielä ruokaakin!) ja sitten Petra (voi jumpe, lisää ruokaa!).
(Klikkaa kuvasta isompi)
Liekki osoitti normaalipennun tapaan huomattavaa kiinnostusta polulta erkanevia ihmishajuja kohtaan. Reippaasti se taapersi "kadonneiden" luo ja hotki palkkioherkkunsa.
Roukalahdella Liekki myös pääsi ruoppaamaan hieman järven rantaa, ja tutustumaan sylistä käsin 5-kuiseen lapinkoirapentu Seitaan (tosin melko äreänä) sekä Onni-setään eli 4-vuotiaaseen porokoirapoikaan. Onnia ei jo aiemmin pikaisesti nuuhkaistu pentu kiinnostanut, joten Liekin oli turvallista lähestyä setää liehitellen ja maahan kellahdellen.
Kaikkien näiden elämysten jäljiltä on nyt kotona ollut illalla hyvin hiljaista. Hieman se jaksoi retuuttaa tyhjää maitopurkkia ylös rahille, alas rahilta, ja taas takaisin ylös rahille, sekä käydä pontevasti toimittamassa asiansa ulkona ruokailun jälkeen (jippii, edelleen kaikki tuotokset tulevat vain ulos tai paperille, ja nyt on mennyt yli vuorokausi, ettei paperillekaan ole tullut mitään!). Pennulla on liikuttava tapa raapia tupsauttaa pikku töppöjaloillaan kakkauksen päätteeksi, lieneekö siinäkin asiassa katsonut ihailemastaan Savusta mallia.
Nyt makaa lattialla pieni, pörröinen pötkö, jonka tassut viuhtovat unennäön tiimellyksessä. Laukanneeko tuulispäänä eksyneiden avuksi?
Toivottavasti loppukesästä ei tule kovin sateinen. Muuten elämä täällä on yhtä kuritushuonetta...
Eilinen oli Liekille varsinainen elämyspäivä. Ensin koirat saivat syödä luita ulkona. Liekkikin sai oman naudanluun palansa, jota se nakersikin asiaankuuluvalla hartaudella.
Savulle nämäkin luut ovat Ruokaa, joten se keskittyy rouskuttamaan niitä semmoisella vimmalla, ettei se edes huomannut naapurintädin kävelevän Merri-pyreneesin kanssa talomme ohi postilaatikolle. Niinpä Essu, joka normaalisti välttää kaikkia tilanteita muiden koirien kanssa, joutui syöksymään tontinrajalle karjumaan. Niin se vain pennun tulo perheeseen tuo kärtty-Essussakin esiin tiikeriemon piirteitä!
Liekki paineli hälytyksen tullen taas hippulat vinkuen eteiseen, josta kurkkasi sitten heti Essun hiljennyttyä, ja todettuaan tilanteen vaarattomaksi, olisi mennyt Merriä nuuhkimaan, jos olisin päästänyt. En päästänyt, että pentu oppisi suhtautumaan naapuriin neutraalisti, eikä olisi aina pyrkimässä pikkutielle seurustelemaan.
Seuraava elämys oli automatkailu keskustaan hakemaan Minnaa töistä. Liekki oli ensimmäistä kertaa autohäkissä, ja sitä alkuun vähän huolestuttikin siellä, mutta koska Savu viereisessä osastossa makoili rauhallisesti, pötkähti Liekkikin pian makuuasentoon. Oksennukset tulivat vasta paluumatkalla lähikaupan pihaan pysähtyessämme, mutta niitä tulikin sitten heti kerralla kolmet...
Illalla tuli etsintäkoiraporukkamme eli Pöllöryhmä pitämään palaveria ja Liekki sai söpöillä oikein urakalla. Taaskaan se ei suostunut esittämään tuhmuuksiaan, joten väelle jäi käsitys pienestä, kiltistä koiranpennusta. Todellisen luontonsa Liekki paljastikin sitten heti vieraiden lähdettyä aloittamalla hervottoman lelujen kurittamisen ja keittiössä uunia vastaan hyppimisen railakkaan räkytyksen säestämänä.
Nukkumaanmennessä jouduimme vielä äheltämään hiki hatussa yrittäessämme poistaa Liekin poskesta punkkia. Yritykseksi jäi! Punkkipihtimme ovat sitä metallista, heiveröistä mallia, jossa on terävät kärjet. Pentua ei millään saanut rauhoittumaan paikalleen niin liikkumattomaksi, että ei olisi ollut vaaraa tökätä sitä pihdeillä silmään, ja kun vielä punkki oli kiinnittynyt juuri posken tuntokarvojen kohdalle, oli annettava luovutusvoitto mokomalle verenimijälle. Mutta vain hetkeksi; Minna tuo tänään kaupungista ne toisenmalliset punkkipihdit ja käymme sitten Liekin väsähtäessä uuteen taistoon puutiaista vastaan.
Onkohan biologisesti mahdollista, että koiranpennussa on vuoristovuohen geenejä? Liekki ei osaa nimittäin pitää itseään tasaisella maalla vaan pyrkii jos mahdollista kaikin konstein koikkelehtimaan erilaisilla tasoilla ja esineillä. Se saattaa kömpiä nukkumaan puulaatikolle, siitä on tosi hienoa loikkia riehumakohtauksen vallassa jo isommalle rahille ja sieltä suorin vartaloin ihmispohkeeseen hampaat edellä, ja ulkona se tekee oikein mutkan matkaansa voidakseen käydä hyppäämässä peräkärryn akselin yli.
Sisäsiisteyskasvatus on hyvällä mallilla. Lähes sataprosenttisesti kaikki tuotokset tulevat ulos, ja pennullahan on siis ikää tasan kahdeksan viikkoa. Tietenkin asiaa helpottaa se, että minä olen yötöissä ja näin ollen päivät kotona päästämässä pentua ulos vähän joka välissä.
Paperille Liekki tekee pissat lähinnä aamulla jos unenpöpperöinen ovenavaaja käyttää turhaan aikaa vartalonsa verhoiluun jollakin vaaterievulla sen sijaan, että mahdollisista naapureista välittämättä ponkaisi suoraan sängystä pissattamaan pentua. Yön aikanakaan ei välttämättä tule yhtään pissaa paperille. Luettuani jälleen muiden samanikäisten pentujen omistajien vuodatuksia joka-aamuisista, -päiväisistä ja -iltaisista moppaussessioista ja kakkaläjien siivouksista en voi muuta kuin huokaista helpottuneena.
Eilinen päivä minulla kului aivotärähdyksestä (ei liity pentuun vaan työhön ;)) toipuessa, enkä siten päässyt tuoreeltaan raportoimaan Liekin edistymisestä nukkumaanmenoasioissa. Se osaa jo melko siedettävän vähäisin kitinöin rauhoittua pedilleen unilelunsa, violetin pehmolehmä-Violan kanssa, kun sitä hetken siinä silittelee ja nukuttaa. Ihmiset voivat sitten poistua kaikessa rauhassa makuuhuoneen portin taakse ilman, että kiljunta-aariat lainkaan alkavat!
Senkin edestä pikku possu kiljuu kun ruoka-asiat ovat kyseessä. Armoton huuto alkaa jos vain vähänkään vaikuttaa siltä, että kyseessä voisi olla pienten, somien lapinporokoiranpentujen ruokintahetki. Tämä saattaa tapahtua jopa juuri aterian ja ulkoilun jälkeen kun tulemme takaisin sisälle ja pesen sen ruokakupin. Että ruokahaluissa kyllä löytyy, ihan mainion oikeaoppinen porokoira siis.
Ruokailuun liittyen täytyy tietenkin mainita että YHDEN (1) kerran jälkeen Liekki oppi, että saadakseen ruokakupin pitää istua nakottaa söpösti. Heti ensimmäisen illan viimeisen aterian yhteydessä se jo kokeili tätä taitoaan. Oppi menee siis helposti kaaliin, kun palkinto on hyvä eli jotain syötävää. Sama istuminen onnistuu nimittäin myös muuten kun vain ottaa makupalan käteensä. Pitäisiköhän tätä pentua ihan alkaa kouluttaa jotenkin, kun se on niin vastaanottavainen? No jaa, ei nyt sentään. Antaa sen olla vain pentu, villi ja vapaa sellainen.
Kohta alan jo huolestua. Liekki nukkuu TAAS! Ulkona jyrisee ukkonen, mutta pentu vain tuhisee unissaan. Ainakaan se ei siis ukkosta pelkää. Ei pelkää kyllä muutenkaan mitään kovia ääniä, siitä on kiittäminen kasvuympäristöä kolmen vilkkaan lapsukaisen perheessä. Siksipä voisikin ihmetellä, että kuinka se nyt noin nukkuu, vaikka täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa!
Eilisillan nukkumaanmenoajan "En-tahdo-olla-täällä-vaan-tahdon-olla-VAPAA-ja-riehua-läpi-koko-yön" -konsertti, joka esitettiin jälleen eteisessä, kesti vain 7 minuuttia, missä oli siis jo kolme minuuttia parannusta ensimmäiseen iltaan. Liekki on vasten tahtoaan julmasti pakotettu viettämään yöt Savu-tädin kanssa tilavassa eteisessä sen sijaan, että se saisi riekkua vapaasti koko pikku talossamme. Paheksuntansa pentu esittää varsin kuuluvalla äänellä ja oviaukkoihin sijoitettuja verkkoportteja rempseästi rämistelemällä. Lopulta koetaan bensan loppuminen ruohonleikkurista -ilmiö: ääni kohoaa hektiseen kiihkoon, nikottelee sitten hetken ja sammuu lopulta kokonaan.
Jos volyymista jotain voi päätellä, kehittyy Liekille oikein hyvä ilmaisu- ja poropaimennushaukku. Sitä koetan positiivisesti ajatella, kun eteisestä kaikuu protestikarjunta.